40-vuotiaan Heidin sydän pysähtyi kesken juttelun, 60-vuotias Anne ajoi rajun kolarin – nyt he kertovat, millainen on kuoleman hipaisu
Heidi Kiikolaa elvytettiin kymmenen minuuttia. Anne Lapan elämä oli päättyä tutulla tiellä. Naiset oppivat kokemuksistaan, miten ainutlaatuisia ovat hetket, joita elämme.
”Minun aikani ei vielä tullut”, sanoo Anne Lapa. ”Koen eläväni jatkoajalla”, kertoo Heidi Kiikola.
Heidi Kiikolaa elvytettiin kymmenen minuuttia. Anne Lapan elämä oli päättyä tutulla tiellä. Naiset oppivat kokemuksistaan, miten ainutlaatuisia ovat hetket, joita elämme.
Heidi Kiikola, 40: ”Olin käymässä työpaikallani palvelukeskuksessa, jonka keittiössä työskentelin. Istuin keinutuolissa ja juttelin työkavereiden kanssa. Ilman mitään ennakkovaroitusta sydämeni pysähtyi kesken lauseen. Minä ikään kuin nukahdin.
Mukana oli käsittämätöntä onnea. Palvelukeskus sijaitsi terveyskeskuksen yhteydessä. Parhaillaan oli lounasaika, ja lääkärit ja hoitajat olivat viereisessä ruokalassa, josta he pääsivät heti avukseni.
Jos olisin ollut kotona, olisin kuollut.
Minua elvytettiin kymmenen minuuttia. Sydäntäni iskettiin käyntiin neljä kertaa. Yksi lääkäreistä kertoi minulle myöhemmin olleensa varma, että minua ei saada pelastettua.
En nähnyt kuoleman porteilla ihanaa valoa. Ei ollut mitään.”
Kuoleman porteilla käyminen ei ollut minulle mikään rajatilakokemus. En kohdannut kuolleita sukulaisia enkä nähnyt ihanaa valoa. Ei ollut mitään. Minut vietiin tehohoitoon, eikä minulla ole noista ensimmäisistä päivistä minkäänlaisia muistikuvia.
Kolmen sairaalaviikon jälkeen pääsin kotiin. Sokkivaiheen hellitettyä tuli itku ja järkytys. Puhuminen läheisille auttoi. Sairaalassa juttelin myös psykologin kanssa.
Tapahtuneesta on nyt viisi vuotta. Se aiheutti minulle traumaperäisen ahdistuneisuushäiriön, joka puskee pintaan aina, jos lähipiirissä sattuu jotain vakavampaa. Alan käydä läpi omaa kokemustani: Sydämeni on jo kertaalleen pysähtynyt ilman ennakkovaroitusta. Entä jos se tapahtuu uudestaan?
Tutkimuksissa ei lopulta täysin selvinnyt, mikä sydämenpysähdyksen aiheutti. Todennäköisesti syy oli monen tekijän summa. Hiippaläppäni vuotaa, ja olen lisäksi kärsinyt rytmihäiriöistä niin kauan kuin muistan. Olin joskus pyörtyillytkin selittämättömästi. Lääkärit ovat aina vakuutelleet rytmihäiriöiden olevan normaaleja.
Sairastan myös dilatoivaa kardiomyopatiaa, jonka seurauksena sydämen vasen kammio laajenee ja pumppausvoima heikkenee.
Sydämenpysähdyksen jälkeen minulle asennettiin tahdistin. Se on vahtikoirani. Se pelastaa minut, jos saan hengenvaarallisen rytmihäiriön. Minulla on myös lääkitys.
Aikaa ei ole haaskattavaksi
’Elä elämääsi kuten ennenkin’, minua on evästetty. Mutta eihän se mene niin. Takaraivossa on jatkuva tieto siitä, että sairastan vakavia sydänsairauksia, joissa on riski sydämenpysähdykseen ja äkkikuolemaan.
Tietoisuus kuoleman mahdollisuudesta vaikuttaa elämääni monin tavoin. Aluksi en uskaltanut edes nukkua, kun pelkäsin kuolevani. Aamuyön sudenhetki oli pahin.
Tulevaisuuden suunnitteleminen on tosi vaikeaa. Parhaillaan opiskelen uuteen ammattiin tradenomiksi, mutta ei minulla ole mitään pitkän tähtäimen haaveita vaikkapa siitä, mitä teen kuusikymppisenä.
Jälkiviisaana voi sanoa, että onneksi tein omat lapseni nuorena. Jos he joskus saavat lapsia, minulla on ehkä vielä mahdollisuus nähdä lastenlapseni.
Koen eläväni jatkoajalla. Elämäni on jo kertaalleen buutattu. Koska tulevaisuutta ei välttämättä ole, en halua haaskata aikaani. Olen muun muassa karsinut kontakteistani ihmisiä, jotka olen kokenut rasitteeksi.
Ymmärrän kirkkaammin sen, että kaikki voi loppua tänään – ei vain minun elämäni vaan kenen tahansa elämä. Siksi on tärkeää kertoa läheisille rehellisesti, mitä tuntee ja että välittää heistä.”
Kolari teki selvää jälkeä: ”Minun aikani ei ollut vielä”
Anne Lapa, 60: ”Oli tavallinen perjantai viime syyskuussa. Olin matkalla töistä kotiin kaupan kautta. Tutussa risteyksessä ehdin tajuta, että nyt rysähtää. Samalla koko kropan läpi kulki outo tuntemus – aalto, josta on vaikea sanoa, oliko se kylmä vai kuuma.
Pamaus oli aivan hirvittävä, kun pakettiauto törmäsi henkilöautooni.
Turvatyynyt laukesivat ja autoni kääntyi iskusta tielle poikittain. Sitten kaikki pysähtyi.
Pysyin tajuissani koko ajan. Tunsin kovan kivun selässä ja rintalastassa enkä kyennyt kunnolla hengittämään. Kuulin jonkun huutavan, että soittakaa ambulanssi. En nähnyt mitään, sillä turvatyynyt peittivät näkyvyyden.
Tärisin pelosta ja kivusta. Joku mies rauhoitteli minua ja sai samalla ohjeita puhelimessa. Liikkua ei saanut, piti vain odottaa. Päässä pyöri ajatusten sekamelska. Mietin, että jos kuolen tähän, omaiseni eivät tiedä sitä.
Kun ambulanssi ja ensihoitajat tulivat paikalle, minulle laitettiin niskatuki. Auton keskipalkki piti leikata irti, jotta minut pystyttiin siirtämään ulos poikittain makuuasennossa. Ensihoitaja sanoi, että minulla oli valtavasti onnea – jos pakettiauto olisi osunut piirun verran auton keulaan päin, se olisi murjonut minut. Olisin voinut loukkaantua vakavasti tai kuolla.
Kolmas mahdollisuus
Kun sairaalassa sain vihdoin soittaa siskolleni, tuli itku ja tärinä. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta keskusteluun ammattilaisen kanssa, mutta koin pärjääväni ilman.
Minut kuvattiin päästä varpaisiin. Selvisin vähällä: vain yksi selkänikama oli murtunut. Kipuja oli myös rintalastassa ja toisessa kädessä, mutta muita murtumia ei löytynyt. Jäin onnettomuuden jälkeen kuuden viikon sairauslomalle.
Sairaalasta päästyäni menin katsomaan autoa, joka oli vielä kolaripaikalla. Purskahdin itkuun, kun tajusin, kuinka lähellä kaikki oli ollut.
Minun aikani ei kuitenkaan ollut vielä tullut. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuolema kävi lähellä. Olen kerran törmännyt autolla rajusti keskikaiteeseen lumisohjossa. Ja 18-vuotiaana sairastuin suolitukokseen. Silloin oli muutamista minuuteista kiinni, etten menehtynyt. Leikkaus pelasti minut.
Mikä siinä on, että jotkut lähtevät jo ensimmäisestä kerrasta ja jotkut saavat toisen mahdollisuuden? Itse koen saaneeni jo kolme. Neljättä ei ehkä tule.
Olen kuusikymppinen, reippaasti yli elämän puolivälin. Toivon, että osaisin elää nämä loppuelämän vuodet seesteistä ja hyvää elämää. On vielä paljon asioita, joita haluaisin nähdä ja kokea. Haluan nähdä suvun nuorten perustavan perheitään, nauttia eläkepäivistäni ja matkustella. Samalla pyrin innostumaan ihan tavallisesta arjesta ja elämään nyt, ei sitku. Tämän opin jo silloin 18-vuotiaana.
Elämässä tulee eteen asioita ja tapahtumia, jotka muistuttavat siitä, kuinka haurasta kaikki lopulta on ja kuinka ainutlaatuisia hetkiä elämme. Sen kun muistaisi koko ajan.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous