Äidin kuolema: Iidan mielessä käväisi, onkohan tämä viimeinen kesä – ”Saatan vieläkin nähdä unta, että äiti elää ja että tiedän hänen kuolevan”

Äidin kuolema voi painaa syvän jäljen minuuteen, kertoo surututkija Mari Pulkkinen. Iida Riekko kertoo omasta kokemuksistaan.

Äiti oli meidän perheen sydän ja dynamo, Iida Riekko, 40, sanoo.

Hänen äidillään Pirkolla oli tapana järjestää matkoja ja juhlia, koota kotiinsa ihmisiä ja ideoida erilaisia tapahtumia.

– Äiti opetti, että pitää miettiä muutakin kuin omaa hyvinvointia. Ja että aina kannattaa tarttua tilaisuuteen, jos voi järjestää juhlia tai lähteä matkalle.

Toukokuussa 2019 äidillä diagnosoitiin syöpä. Kesällä Iidan mielessä käväisi, onkohan tämä viimeinen kerta, kun äiti on mukana viettämässä juhannusta. Hän kuitenkin torjui ajatuksen nopeasti. Äiti sai hyvää hoitoa, joten miksei yhteistä aikaa voisi olla jäljellä paljonkin.

Äiti kuoli helmikuussa 2020, juuri ennen kuin olisi täyttänyt 67 vuotta. Tieto siitä, ettei syöpä ollutkaan enää hoidettavissa, oli saavuttanut omaiset vasta muutamaa viikkoa aiemmin. Aikaa sopeutua ei ollut.

– Saatan vieläkin nähdä unta, että äiti elää ja että tiedän hänen kuolevan. Se oli raskas ja vaikeasti käsiteltävä tilanne.

Iida on Lumi-tyttärensä yksinhuoltaja. Mummi oli ollut tiiviisti mukana pienen perheen elämässä. Lumista ja mummista oli tullut hyvin läheisiä. Äidin kuolema sai Iidan asettamaan lapsen surun kaiken muun edelle, koska surua oli perheessä jo muutenkin.

Edellisenä syksynä oli kuollut Lumin isä. Vaikka Iidan ex-mies oli vaihtelevasti mukana perheen arjessa, isä oli lapselle tärkeä.

– Kun olin hirveän surullinen äidin kuolemasta, yritin samalla olla valppaana surevan tyttäreni suhteen ja pitää häntä paljon sylissäni, Iida muistelee.

– Olen halunnut näyttää tyttärelleni mallia siinä, että kaikki tunteet ovat ok.

Menetyksessään Iida noudatti äidin omaa neuvoa

Aiemmissa kriiseissä Iidan suurin tukija oli ollut äiti. Siksi Iida huomasi monesti havahtuvansa siihen, että olisi halunnut soittaa äidilleen.

– Äiti osasi lohduttaa eri tavalla kuin kukaan muu. Oli meillä erimielisyyksiäkin, ja välillä hän mielestäni puuttui liikaa asioihin, mutta silti pystyin aina luottamaan siihen, että hän auttoi, kun tarvitsin apua.

Energisen naisen hiipuminen tuntui epätodelliselta. Ja epäoikeudenmukaiselta.

– Epäoikeudenmukaisuuden tunne viiltää hetkellisesti, kun näen äidin ikäisiä isovanhempia, jotka tekevät asioita, joista nauttivat.

Iidan unissa äiti tulee joskus viereen juttelemaan. Erään unen Iida muistaa erityisen selkeästi. Sen hän näki joitain kuukausia äidin poismenon jälkeen, kun hän vielä yritti ymmärtää sitä, ettei äitiä enää ole.

Unessaan Iida kulki metsässä kahden ystävänsä kanssa. Erkaannuttuaan ystävistään hän näki äidin istumassa retkipöydässä. Tällä oli päässään tuttu Marimekon huivi. Iida tunsi iloa ja helpotusta – äiti ei ollutkaan kuollut! Tästä olisi heti kerrottava ystäville. Iida hoputti äitiä mukaansa. Siihen äiti sanoi, että en voi tulla mukaasi, koska olen kuollut.

– Se oli alitajunnan keino auttaa minua hahmottamaan, että äiti kulkee mukanani ajatuksissani.

Surun intensiivisyys yllätti Iidan. Monta kuukautta hän oli väsynyt ja itkuinen. Hänellä oli hengenahdistusta, vatsakipua ja päänsärkyä. Suru tuntui raskaalta ja puristavalta. Se hyökyi päälle aaltoina, jotka tuntuivat kipuna kehossa.

– Tuntui siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Jokin alkukantainen side, joka yhdisti meidät, oli poissa.

Hoitaakseen itseään Iida teki hengitysharjoituksia ja joogasi. Tunteet oli pakko kohdata. Hän puhui ystäviensä kanssa puhelimessa ja kävi heidän kanssaan kävelyillä. Alusta saakka hän puhui menetyksistään avoimesti. Siinä hän noudatti äidiltä saamaansa neuvoa: vaikeita asioita ei kannata salata.

Hän huomasi olevansa onnekas.

– Moni on sanonut, että menetysten jälkeen ystävät kaikkoavat. Minulle ei käynyt niin vaan sain tukea, yllättäviltäkin tahoilta. Kriisissä näin ihmisten suuruuden.

Äidin kuolema – Iidan suru ei ole päättynyt mihinkään

Iidan asema perheessä on muuttunut.

– Koen vastuuta perhesuhteiden ylläpitämisestä ja perinteitten siirtämisestä. Kun veljentyttöni kasvaa, haluan olla hänelle se kiva täti, joka kertoo juttuja perheen historiasta.

Kolmessa vuodessa Iida on huomannut, että surulla ei ole päätepistettä.

”Suru on läsnä, mukana, mutta en halua elää niin, että pyörittelen suruja.”

– Suru muuttaa muotoaan ja nousee pintaan yllättävissä tilanteissa. Nyt kun aikaa on kulunut, se ei lamaannuta. Se on läsnä, mukana, mutta en halua elää elämääni niin, että pyörittelen suruja.

Siten tilaa jää myös onnellisuudelle. Etsiessään itselleen merkityksellisiä asioita äidin kuoleman jälkeen Iida löysi tiensä lapsuutensa lempiharrastuksen pariin.

Joka sunnuntai hän uppoutuu kuvataiteen lumoavaan maailmaan. Siellä kaikki muu painuu taka-alalle ja Iida keskittyy nauttimaan väreistä, muodoista ja käsillä tekemisestä. Ja jollain lailla äitikin on läsnä. Taidetta ja kulttuuria hänkin rakasti.

Surututkija: Samalla voi olla onnellinen

Oman isän tai äidin kuolema on tapahtuma, joka vaikuttaa suuresti useimpiin meihin. Se osoittaa, mistä tässä elämässä on kyse, sanoo surua tutkinut FT Mari Pulkkinen.

”Kun vanhempi kuolee, ikkuna omaan historiaan sulkeutuu.”

Suru kietoutuu monenlaisten asioiden ympärille, ja osa niistä näyttäytyy vasta vuosien kuluttua. Eri elämänvaiheissa pinnalle voi nousta kysymyksiä, joihin ainoastaan oma vanhempi osaisi vastata.

– Kun vanhempi kuolee, ikkuna omaan historiaan sulkeutuu. Välttämättä ei ole enää ketään, jolta kysyä omasta lapsuudesta. Kukaan ei voi täydentää kuvaa siitä, kuka olen ja mistä tulen.

Mari Pulkkinen oli vasta aikuisuutensa alussa, 23-vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Vielä silloin hän ei osannut surra sitä, että isä ei tulisi koskaan näkemään Marin lapsia. Tai että lapset eivät saisi tuntea ukkiaan. Sen surun aika tuli vasta vuosikymmen myöhemmin.

Surututkija korostaakin sitä, että suru kulkee mukana koko elämän. Sille ei ole aikarajaa. Kysymys siitä, kauanko suru kestää, on tarpeeton.

– Usein ajatellaan, että suru on prosessi. Puhutaan myös surutyöstä. Mielestäni surevien kannalta lempeämpi tapa tulkita surua on se, että suru on elämistä menetyksen kanssa. Voi vain surra, eikä ole mitään urakkaa tai prosessia suoritettavana. Kun menetys on tapahtunut, sen jälkeen sen kanssa eletään loppuun saakka. Ja samalla voi olla onnellinen. Suru ei vie meiltä mitään pois.

Jääkö äidin kuolema surematta, kun pitää pakata, myydä ja lahjoittaa?

Kuin peruskallio murenisi jalkojen alla. Siltä saattaa tuntua, kun vanhempi on yhtäkkiä poissa, etenkin jos vanhempi on ollut vielä toimintakykyinen, eikä isän tai äidin kuolema ole ollut asia johon valmistautua. Oma iäkäs äiti tai isä on saattanut olla keski-ikäiselle lapselle se, johon on voinut turvautua niin henkisesti kuin arkisissakin asioissa. Lapsi on nojannut vanhempaansa sen sijaan, että hoivasuhde olisi ehtinyt kääntyä toisinpäin.

– Kun oma vanhempi kuolee, aikuinen lapsi joutuu siirtymään aikuisen rooliin, itsenäiseksi vastuunkantajaksi. Tapahtuu aikuisen aikuistuminen.

Arjen tasolla tämä näkyy siinä, että vanhemman kuoltua aikuinen lapsi joutuu usein kantamaan vastuuta erilaisista byrokratiaan liittyvistä asioista. Asioiden hoitaminen voi vaatia jopa satoja puheluita eri virastoihin ja vakuutusyhtiöihin, lehtitilausten ja sähkösopimusten katkaisemista, pankki­asioiden hoitamista. Samoja asioita joutuu selittämään uudestaan ja uudestaan eri henkilöille.

Se käy raskaaksi. Erityisen uuvuttavaa tästä tekee Pulkkisen mielestä se, että byrokratia tuntuu merkityksettömältä suhteessa menetykseen, jonka sureva on kokenut.

Samaan aikaan sureva voi joutua tyhjentämään edesmenneen vanhempansa asuntoa tavaroista.

– Ison talon tyhjentämiseen voi mennä vuosikin. Minulta usein kysytään, onko se sitä surutyötä. Sureva voi huolestua siitä, ettei ehdi surra syvällä tunnetasolla, kun pitää vain pakata, myydä ja lahjoittaa tavaraa.

– Vastaan, että menetys on meissä pysyvästi. Ei ole huolta, että se karkaisi jonnekin.

”Menetykset ovat minuuteni rakennusaineita”

Mari Pulkkiselle surussa oleminen tuntuu turvalliselta syliltä. On parempi antaa itsensä surra kuin taistella vastaan. Suremisella vain on valitettavan vähän tilaa meidän kulttuurissamme.

– Jos kyseessä on eläkeikäisen vanhemman menettäminen, sitä ei pidetä juuri minään surun aiheena.

– Vaikka vanhan ihmisen kuolema olisi luonnollinen, jäljelle jää silti kokemus siitä, että hän ei ole enää läsnä elämässäsi.

Kukaan ei voi etukäteen tietää, mitkä elämän tapahtumat painavat syvimmät jäljet minuuteen.

– Minun minuudessani keskeisiä rakennusaineita ovat olleet kohtaamani menetykset. Olen menettänyt kaksi pienokaistani. Isäni kuolema sekä äitiyteni suhteessa eläviin lapsiini, kahteen poikaan, ja kuolleisiin lapsiini ovat asioita, jotka voimallisimmin määrittävät sitä, kuka olen ja miten elän.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmissuhteet

   Osanotto netissä – Surututkija: "Toivoisin, ettei osanotto jäisi sydänemojin varaan"

2. Julkkikset

   Jaakko Saariluoma menetti syöpää sairastaneen isänsä: "On traagista, että ei saa tutustua vanhempiinsa silloin, kun he ovat parhaimmillaan"

3. Ihmissuhteet

   Seura: Haudat eivät kuulu Aira Samulinin ja lapsenlapsen Kitin jouluun – ”Toivotan hyvää joulua Pirjon ihanalle kuvalle mieluummin kuin kivelle”