Kuulokkeet ovat kävelijälle portti toiseen maailmaan.
Kuulokkeet ovat kävelijälle portti toiseen maailmaan.
Itsetuntemus

Anna lähti viikon ajan kotoa kuulokkeet korvilla ja viikon ajan ilman – näin se vaikutti kaikkeen: ”Omassa kuplassani kävelijä”

Kuulokeviikkoon mahtui elämän ensimmäinen äänikirja ja paljon outoa oloa. Mitä pään sisällä tapahtui, kun luonnonäänet vaihtuivat musiikkiin ja puheeseen? Oliko paluu entiseen enää mahdollista?
Teksti: Anna Ferrante Kuvat: iStock

On heitä, joille kuulokkeet kuuluvat ulkovarustukseen yhtä selvästi kuin kengät. Ja on heitä, jotka yhdistävät kuulokkeet sellaisiin asioihin kuin työpuhelut, autolla ajo ja muu käytännöllisyys.

Minä kuulun jälkimmäisiin. Kun lähden ulos, en koskaan laita korviini kuulokkeita. Kun kävelen, iso osa kokonaisuutta on luonnon äänien ja omien ajatusten kuunteleminen. Pidän musiikista silloin, kun teen jotakin luovaa tai haluan rentoutua kotisohvalla, mutta ulkoillessa asia on toinen.

Olen kuunnellut sivusta kaverien hehkutusta, kuinka paljon musiikki tuo puhtia treeniin, miten monta äänikirjaa he ehtivät kuukaudessa kuunnella lenkeillään ja miten paljon aikaa siinä säästyy.

Minä luen yli sata kirjaa vuodessa takapuoltani sohvalla kuluttaen ja lisäksi lenkkeilen ja kävelen pari tuntia päivässä. Tuhlaanko aikaani, kun en laita kuulokkeita korville ja maksimoi aikaa ja tehoja?

Siitä täytyy ottaa selvää.

Viikko 1: Kuulokkeet korvilla

Koirani ei ole moksiskaan, kun asettelen kuulokkeita paikoilleen kotiovella. Kello on puoli yhdeksän aamulla ja olemme lähdössä aamukävelylle. Pian korvissani soi musiikki, omat suosikkikappalelistat Youtubesta.

Kotipihan loitontuessa musiikin melodia ottaa mahtipontisesti kierroksia. Kyllähän tämä kieltämättä harmaata arkiaamua kohottaa.

Tutut lenkkipolut taittuvat musiikin kanssa kyllä jotenkin kevyemmin, mutta samalla olo on oudon rauhaton. Alan epäillä, että musiikkimakuni on liian dramaattinen. Melankoliset sävelet paisuttavat ajatuksissa aamu-uutisten ikävät asiat tavallistakin painostavampiin mittoihin.

Yhteys koiraan tuntuu olevan kadoksissa. Se on vielä pentu, viisikuukautinen, ja käyttää jokaisen keskittymisen herpaantumiseni hyväkseen nykiäkseen hihnassa.

Tapaamme toisia koiria. Tunnen itseni hölmöksi ja epäkohteliaaksi kuulokkeet korvilla, kun toinen taluttaja kysyy rotua, ikää ja sukupuolta. Otan tavaksi nykäistä vähintään toisen kuulokkeen korvalta kun vastaan tulee koira. En halua olla mikään omassa kuplassani kävelijä.

Lenkin lopussa koirakin jo katsoo minua moittivan oloisesti. Miksi olet uppoutunut noihin kuulokkeisiin, miksi olet noin poissaoleva?

Se tunne minulla juuri on: poissaoleva. Kun kuuntelen lempimusiikkiani, niitä kaikkein eniten sieluun ja tunteisiin meneviä kappaleita, en pysty keskittymään sellaisiin arkisiin asioihin kuin kakan noukkimiseen pientareelta.

Kuuloterveyttä…

Ehkä ei-niin-lempimusiikki toimii paremmin. Iltalenkillä kokeilen jotakin satunnaista musiikkia jota Spotify arpoo. Renkutukset vasta hölmistyttävätkin; tämmöistäkö pitäisi kuunnella päivän rentouttavimmilla hetkillä, luonnon keskellä?

Siirryn takaisin lempimusiikkiin.

Seuraavana päivänä alan pohtia kuuloani. Puhelimeni ilmoittaa minulle jo toistamiseen, että olen kuunnellut turvallisen ajan yli kuuloa mahdollisesti vahingoittavalla äänenvoimakkuudella. Enkä ole edes huomannut sitä!

Syy on varmaan huonolaatuisten kuulokkeideni, mutta korvien terveys on otettava huomioon. Ehkä pitäisi siirtyä välillä vaikka podcasteihin. Kaivan puhelimestani kaikki ne kiinnostavat keskustelulinkit, jotka olen laittanut odottamaan kuuntelua (eli ajan löytymistä sohvalla istumiseen).

…ja huomion vangitsevia keskusteluja

Ensimmäiseksi kuunteluun valikoituu ajankohtainen striimi, jossa historioitsija Yual Noah Harari muutaman muun asiantuntijan kanssa ruotii huolestuttavaa maailman tilaa.

Aihe on mielenkiintoinen, mutta vakava. Reilu tunti keskustelun parissa kuluu nopsasti. Huomaan, että koiran yhä jatkuva huono hihnakäyttäytyminen ärsyttää nyt enemmän. Kun jotakin tärkeää menee ohi, on pakko kaivaa puhelin taskusta ja kelata taaksepäin.

Metsäpolkujen, niittyjen ja lumivallien reunustamien kävelyteiden maisemat vilisevät silmissäni ilman että noteeraan siitä mitään. Keskittymiseni on niin täysin muualla. Enkä pidä siitä ollenkaan.

Punaisiin valoihin muistan sentään pysähtyä, vaikka vähältä se kerran pitää.

Teen koiran riemuksi vielä ylimääräisen kierroksen korttelin ympäri.

Otan seuraavalle lenkille kaveriksi tiedustelueversti Martti J. Karin etäluennon aiheesta Venäläinen strateginen kulttuuri. Aihe on polttavan ajankohtainen ja luento niin kiinnostava, että siinä jäävät vastaantulevat koiranulkoiluttajat kysymyksineen toiseksi. Kodin lähistöllä alan hidastella ja teen koiran riemuksi vielä ylimääräisen kierroksen korttelin ympäri, sillä haluan kuunnella tämän loppuun nyt enkä joskus sitten kun kotihälyltä ehdin.

Minua vaivaa edelleen tunne, että kävellessäni en ole oikeasti siinä missä olen, vaan aivan kuin lumoissa. Omille ajatuksille ei jää aikaa.

Elämäni ensimmäisen äänikirja…

On aika siirtyä äänikirjoihin. Kuulun siihen hupenevaan vähemmistöön, joka osaa lukea kirjaa vain – kirja kädessä.

Mutta nyt on elämäni ensimmäisen äänikirjan aika! Rekisteröidyn jännittyneenä äänikirjapalveluun ja hetkeksi ihan hämmennyn, kun eteeni lävähtää sen valtava valikoima. Kaikki ne kiinnostavat uutuuskirjat, joita olen jo pitkään halunnut lukea ja joita jonotan kirjaston varauspalvelussa sijalla 1158, ovat yhtäkkiä ulottuvillani. Vähemmästäkin vauhkoontuu.

Vaivalla valitsen yhden, Pirkko Saision Passion. Kuulokkeet korville, koira hihnaan ja menoksi.

Olen niin innoissani, että minulta melkein menee ohi se jännittävä havainto: nyt en lähde lenkille ulkoilun vuoksi, vaan siksi että voin aloittaa uuden kirjan.

…ja kuulokeviikon jymyin yllätys

Se mitä nyt tapahtuu, on kokeilun ehdottomasti suurin yllätys. Jo parissa minuutissa huomaan, että olen ajautunut täysin ulalle kirjasta. Jopa tarpeitaan tekevä koira häiritsee niin, että kirjan tapahtumat eivät hahmotu ollenkaan päässäni.

Saision kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista, huomaan jääväni kiinni sanoihin ja lauseisiin ja haluaisin palata niihin, makustella niitä kuten lukiessani aina teen. Kuunnellessa sanoihin tarttuminen aiheuttaa kuitenkin sen, että tapahtumat karkaavat yhä kauemmas eteenpäin.

Tartun typeriin yksityiskohtiin, kuten lukijan tapaan ääntää kirjassa vilisevät italiankieliset nimet aavistuksen verran väärin.

Äänikirjoihin tottuminen vie aikansa, monet sanovat. Sitkeästi jatkan kuuntelemista. Päätän ohittaa sen seikan, että osa tapahtumista jää pimentoon ja uskon kurovani aukot umpeen tarinan edetessä.

Kolmen lenkin ja reilun kolmen tunnin kuuntelun jälkeen olin sekä oikeassa että väärässä. Pystyn paremmin seuraamaan juonta, jännitän viimeisiä sanoja ja tarinan jatkoa samaan tapaan kuin lukiessakin. Keskittyminen kuitenkin harhailee; huomaan ajattelevani vähän väliä ihan muuta.

Tietotekstin kuuntelemisessa ei ollut tällaista ongelmaa!

Säästääkö äänikirja sittenkään aikaa?

Huomaan myös, että vaikka olen kävellyt kävelemistäni, en ole päässyt kirjassa kuin vasta lukuun seitsemän. Kuunnellakseni koko 732-sivuisen kirjan minun tulee käyttää siihen aikaan yli 24 tuntia. Se on aika paljon; lukunopeuteni paperilta on 150 sivua tunnissa, makusteluineen.

Äänikirjako säästää aikaa? Voi olla, mutta jos kuuntelen kirjoja kävelyillä, minun täytyy löytää aika ajattelemiseen jostakin muualta.

Viikon viimeisen iltalenkin teen ällistyttävässä kevättalven valossa: yhtäkkiä on valoisaa vielä kuuden aikoihin. Liekö valon ansiota vai sen, että vihdoin tunnun valinneen oikeanlaista musiikkia korville. Ei liian melankolista, ei tekopirteää. Fiilis on varovaisen toiveikas.

Viikko 2: Ilman kuulokkeita

Haparoin vaistomaisesti taskuja, kunnes saman tien muistan, ettei nyt tarvita kuulokkeita. Koira ei eroa huomaa, vaan intoilee ulko-ovella tavalliseen tapaansa.

Nyt sille koittavat tiukemman kurin ajat: veto hihnassa loppuu, kun emännällä on taas keskittyminen kohdillaan. Tapaamiset toisten koirien kanssa eivät enää ole harmittavia keskeytyksen paikkoja kuuntelussa, vaan mutkattomia kohtaamisia.

Ennen kaikkea saan omat ajatukseni takaisin.

Alkuun mietin, lyhenevätkö lenkkini nyt, kun ei enää ole vielä yksi luku -ajattelua kannustimena. Se osoittautuu turhaksi huoleksi. Kun kävelee kävelemisen vuoksi, saattaa itse asiassa kävellä jopa enemmän, koska valitsee reitin sen mukaan mitä haluaa nähdä, ei kuunnella.

Ennen kaikkea saan omat ajatukseni takaisin. Minulla on luova työ ja luovat harrastukset, joiden parhaat ideat ovat lähes järjestään syntyneet raikkaassa ilmassa.

Järjestelen ajatuksia ja aistin luontoa: taivasta, pilvien muotoa, lumen valkoisuutta, metsän olemusta. Kuuntelen tuulta, tunnustelen pintaa jolle kengänpohjat osuvat.

Näen, kuulen ja tunnen taas kaiken paremmin. Kuulokkeiden läpikin saattoi käpytikka koputella, mutta siihen ei kiinnittänyt huomiota. Nyt kuulen taas tikat, rastaat ja punatulkut, ja kanahaukan, joka on innostunut huutelemaan kevättä lähimetsän puissa.

Valitettavasti kuulen taas myös vilkasliikenteisen tien metelin ja rakennustyömailta kantautuvan kolkkeen.

En anna sen häiritä. Suuntaan syvemmälle metsään, ja ihmisen aiheuttamat äänet loittonevat. On enää tuulen suhina ja kanahaukan huuto.

Tätä olin kaivannut viikon.

X