Hanna, 37, adoptoitiin köyhyydestä vauvana Pohjolaan – se ei ollut sadunomaisen elämän alku
– Elämäni on selviytymistarina. Nykyisin ajattelen, että kaikella tapahtuneella on syy, ja että kokemukseni ovat valmistaneet minua siihen, mitä olen nyt, sanoo Hanna Piironen, 37.
Hanna haluaa tuoda toivoa heille, jotka kokevat raskaita asioita.
– Elämäni on selviytymistarina. Nykyisin ajattelen, että kaikella tapahtuneella on syy, ja että kokemukseni ovat valmistaneet minua siihen, mitä olen nyt, sanoo Hanna Piironen, 37.
Olin kahdeksan kuukauden ikäinen, kun intialaisen lastenkodin hoitaja lensi minun ja neljän muun vauvan kanssa Kalkutasta Ruotsiin. Adoptiovanhempani olivat valinneet minut lapsekseen lastenkodissa otetun valokuvan perusteella. Biologisesta äidistäni tiedän vain sen, että hän jätti minut heti syntymäni jälkeen synnytyssairaalaan.
Häneltä on kysytty, haluaako hän jättää itsestään jotakin tietoa, mutta hän ei ole halunnut. Oletan, että hän oli hyvin nuori ja köyhä.
Todennäköisesti hän uskoi toimivansa lapsensa parhaaksi antaessaan minut pois.
Intiasta en muista tietysti mitään. Lastenkodista on tallella pari valokuvaa, ja minulla on yhä intialainen vauvan passini. Siinä nimeni on Mahasweta. Adoptiovanhempani säilyttivät sen antaessaan minulle Ruotsissa nimen Hanna Maria Mahasweta.
Äitini on suomalainen. Isäni oli ruotsalainen. He eivät saaneet biologisia lapsia.
Vanhempani erosivat, kun olin neljän.
Asuimme jonkin aikaa kaikki kolme samalla paikkakunnalla, kunnes muutin äidin kanssa toisaalle ja yhteys isään katkesi. Lapsuudessani vietin kaikki lomat Suomessa äidin vanhempien luona. He olivat minulle tärkeitä, varsinkin vaari oli isän korvike. Myös kummitätini Tampereella on minulle läheinen.
Teini-ikäni oli rankka. Lähdin hakemaan rajojani hyvin nuorena. Ex-mieheni tapaaminen ja äidiksi tulo 19-vuotiaana olivat pelastukseni. Jouduin rauhoittumaan.
Mieheni oli suomalainen. Hän oli tullut töihin Ruotsiin. Saimme neljän vuoden aikana kolme lasta. Liitossamme oli paljon hyvää mutta myös vaikeuksia. Päätimme kokeilla asumuseroa, kun kuopus oli kolmen.
Muutin lasten kanssa Tampereelle. Suomessa opiskelin oppisopimuksella lähihoitajaksi.
En pysty unohtamaan, mitä minulle pikkutyttönä tapahtui
Hyvin pienenä, vielä tarhaikäisenä jouduin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Teon tekijä oli tuttu ihminen, ja hyväksikäyttöä jatkui useamman vuoden.
Tapahtuma raportoitiin, ja olen myöhemmin lukenut asiakirjat. Se oli terapeuttista, sillä ymmärsin, ettei hyväksikäyttö ollut minun syyni.
En pysty koskaan unohtamamaan, mitä minulle lapsena tapahtui, mutta nykyisin osaan elää sen kanssa. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni trauma vaikutti syvästi.
”Teini-iässä koin vahvaa vihaa biologista äitiäni kohtaan.”
Hylätyksi tuleminen jätti myös jälkensä. Teini-iässä, noin 14-vuotiaana koin vahvaa vihaa biologista äitiäni kohtaan. En voinut ymmärtää, että kukaan pystyy antamaan oman lapsensa pois. Vanhempien eron jälkeen tunsin isän hylänneen minut.
Adoptioäidilleni olen kiitollinen ja rakastan häntä. Hän on varmasti tehnyt kaikkensa minun eteeni. Siitä huolimatta tunsin jo lapsena, etten ole hänen biologinen lapsensa.
En pystynyt koskaan olemaan sellainen kuin hän olisi toivonut minun olevan.
Lasteni isälle nostan hattua, kun hän jaksoi käydä kanssani läpi lapsuuteni traumoja. Hän tuli isosta perheestä ja opetti minulle paljon perhe-elämästä.
Kolmen vuoden asumuseron jälkeen hän muutti perässäni Suomeen ja päätimme jatkaa yhdessä. Rakensimme Vantaalle talon.
Liittomme ei kuitenkaan kestänyt, vaan erosimme vuonna 2017.
”Nykyisin ex-mieheni on yksi parhaimmista ystävistäni.”
Kannoin avioliiton epäonnistumisesta pitkään syyllisyyttä. En mielestäni ollut osannut olla sellainen vaimo kuin perinteisissä kotileikeissä naisen kuvitellaan olevan. Enää en ajattele niin. Kannan vastuuni, mutta olimme molemmat naimisiin mennessämme hyvin nuoria ja keskeneräisiä.
Nykyisin ex-mieheni on yksi parhaimmista ystävistäni. Vaikka olen vihannut häntä, tiedän, että hän on hyvä ihminen. Hyvän suhteemme edellytys on, että eron jälkeen olemme pystyneet puhumaan syistä, jotka johtivat siihen.
Olemme kasvaneet ihmisinä ja antaneet tilaa toisillemme. Hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme.
Isä oli surrut, ettei meillä ollut suhdetta
Samana vuonna, kun erosimme, isäni kuoli syöpään.
En ollut nähnyt häntä 15 vuoteen, kun menin tapaamaan häntä Ruotsiin. Hän oli saattohoidossa. Olin isän kanssa yhden yön, jonka aikana sanoin hänelle, että rakastan häntä ja annan anteeksi, vaikka hän jätti minut. Se oli rankka mutta myös kaunis hetki.
Olisin todella toivonut, että isä olisi ollut elämässäni läsnä. Välillämme jäi paljon asioita selvittämättä. Myöhemmin hänen naisystävänsä kertoi, että isä oli surrut sitä, ettei meillä ollut suhdetta.
Psykologia, ihmisen mieli ja se, miksi toimimme niin kuin toimimme, ovat kiinnostaneet minua aina. Lähihoitajaksi valmistuttuani menin vuoden kestäneelle life coaching -kurssille.
Myöhemmin jatkoin opiskelua Lyhytterapiainstituutissa. Nykyisin toimin ratkaisukeskeisenä lyhytterapeuttina. Autan ihmisiä sekä suomeksi että ruotsiksi.
Olen työssäni hyvin motivoitunut, sillä selviydyttyäni omista kokemuksistani haluan auttaa muita. Masennuin itse ensimmäisen kerran nuorena äitinä ja toisen kerran erovuonna menetettyäni isäni ja isoisäni. Tiedän, miltä masennus tuntuu ja että siitä voi selviytyä, jos vain saa apua.
Viiden viime vuoden aikana olen oppinut itsestäni hyvin paljon. Vuodet ovat olleet mullistavia hyvässä ja pahassa ja valmistaneet minua siihen, mitä olen nyt äitinä, terapeuttina, ystävänä, isoäitinä.
Uskon, että puhuminen – se että jaksaa kommunikoida – on avain ihmisten välillä.
Elämäni ei ole ollut haasteetonta, eikä se tule sitä olemaankaan. Uskallan kuitenkin kohdata maailman avoimesti. Näen valon tunnelin päässä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous