Itsetuntemus

Hiukset kertovat kantajastaan – olisitko arvannut, mitä nämä naiset haluavat hiuksillaan viestiä?

Hiuksilla voi kapinoida ennalta asetettua arvomaailmaa tai yhteiskunnan kauneuskäsityksiä vastaan. Niillä voi ilmaista elämäntapaa tai tiettyyn kulttuuriin kuulumista. Tai vain oikeutta olla juuri sellainen kuin on.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Mirva Kakko/Otavamedia

– Se, että pidän hiuksiani isosti afrona, on jo tietynlainen kapina yhteiskunnallisia kauneusihanteita vastaan. Silti mietin pitkään, voinko mennä afrossa johonkin tilaisuuteen, esimerkiksi työhaastatteluun, sanoo Michaela Moua.

Hiuksilla voi kapinoida ennalta asetettua arvomaailmaa tai yhteiskunnan kauneuskäsityksiä vastaan. Niillä voi ilmaista elämäntapaa tai tiettyyn kulttuuriin kuulumista. Tai vain oikeutta olla juuri sellainen kuin on.

”Iso afrotukka on jo tietynlainen kapina”

”Afrohiuksia ei länsimaisessa yhteiskunnassa juuri näy. Kauneusihanne on eurosentrinen, ja siihen ei afroa liitetä.

Synnyin 1970-luvulla ja olin aina päiväkodin ja luokan ainoa ruskea lapsi. Teininä suoristin hiuksiani erottuakseni vähemmän, päästäkseni lähemmäs valkoisuutta. Sitten tajusin, että vaikka teen mitä, joidenkin mielestä en ole koskaan ’tarpeeksi’ suomalainen. Siitä alkoi matka itseni hyväksymiseen.

Nykyään rakastan hiuksiani. Olin onnekas, koska pääsin opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Siellä opin ymmärtämään, kuinka hiuksiani hoidetaan ja myös sen, kuinka voimauttava asia afrohiukset voivat olla. Jo 1960-luvulla Black Pride- ja Black is Beautiful -liikkeissä afro oli merkki siitä, että on ylpeä juuristaan, vaikka yhteiskunta sortaa.

Afrohiukset, ihonväri ja kasvonpiirteet altistavat vahvasti rasismille ja rodullistamiselle. Se, että pidän hiuksiani isosti afrona, on jo tietynlainen kapina yhteiskunnallisia kauneusihanteita vastaan. Silti mietin pitkään, voinko mennä afrossa johonkin tilaisuuteen, esimerkiksi työhaastatteluun. Vaikuttaisinko suorahiuksisena uskottavammalta?

Toivon, ettei tyttäreni Callée joudu käymään samoja kamppailuja kuin minä. Onneksi ajat ovat hitaasti muuttumassa. Ruskeat ja mustat ihmiset ovat pikkuhiljaa yhä näkyvämpi osa yhteiskuntaa. On tärkeää, että heidän äänensä on voimistumassa.”

Michaela Moua, 42, aktivisti

”Pitkät hiukset ovat iso osa identiteettiäni”

Merja Vikman-Kanerva
– Pidän pitkiä hiuksiani aina auki ja pukeudun värikkäästi, persoonallisesti ja naisellisesti, kertoo Merja Vikman-Kanerva.

”Pitkät hiukset ovat iso osa identiteettiäni. En ole pitänyt itseäni mitenkään viehättävänä enkä ole juuri meikannut, mutta hiukset ovat aina olleet minulle tärkeät. Pidän niitä kiinni vain urheillessa ja uidessa.

Koulun alaluokilla minulla oli lyhyt poikatukka, mutta sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa. On geenieni ansiota, että tukkani on yhä paksu ja hyvässä kunnossa. Pesen hiukseni pari kertaa viikossa ja letitän ne märkinä ennen nukkumaanmenoa. Aamulla puran letit, ja tukka pysyy monta päivää laineilla. Kerran kuukaudessa joko tyttäreni, mieheni tai miniäni tasaa latvani ja auttaa minua välillä laittamaan hiuksiini kevytväriä, jonka avulla väri pysyy luonnollisena.

Olen toiminut miehisellä alalla esimiestehtävissä ja käynyt monissa johtamiskoulutuksissa. Niissä korostettiin aina, että ollakseen uskottava naisella pitää olla hiukset kiinni tai nutturalla. Pukeutua pitäisi hillitysti ja asiallisesti. Minä kapinoin sitä vastaan. Pidän pitkiä hiuksiani aina auki ja pukeudun värikkäästi, persoonallisesti ja naisellisesti. Olen luottanut siihen, että rautainen ammattitaitoni puhuu puolestaan. Näin on myös tapahtunut.

Hiukseni saavat lähes päivittäin huomiota niin nuorilta kuin vanhoiltakin, miehiltä ja naisilta. Nykyisin ihmiset sanovat kohteliaisuuksia aiempaakin rohkeammin.”

Merja Vikman-Kanerva, 67, aluesuunnittelujohtaja, diplomi-insinööri

”Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä”

Jenny Hellman
– Punk ei merkitse minulle pelkkää ulkonäköä vaan kokonaista elämäntapaa: kasvissyöntiä, totaalista päihteettömyyttä ja tasa-arvoisuutta niin ihmisten kuin eläintenkin kesken, kuvailee Jenny Hellman.

”Minusta tuli 16-vuotiaana punkkari, kasvissyöjä, eläinaktivisti ja straight edge -kulttuurin edustaja.

Punkyhteisö on heimoni, johon kuulumisen haluan näkyvän hiuksissani, pukeutumisessani ja tatuointeina ihollani.

Ensimmäisen kerran ajoin sivukaljun 16-vuotiaana. 25-vuotiaana hankin irokeesin, jota pidin 15 vuotta. Se oli työlästä: sivukaljut piti ajaa kahdesti viikossa partakoneella puhtaiksi. Kaksi vuotta sitten luovuin keesistä, koska silloin erikoisista ja värikkäistä hiuksista tuli muotia, valtavirtaa. Nykyisin värjään kiharaa tukkaani enää luonnonväreillä.

Punk ei merkitse minulle pelkkää ulkonäköä vaan kokonaista elämäntapaa: kasvissyöntiä, totaalista päihteettömyyttä ja tasa-arvoisuutta niin ihmisten kuin eläintenkin kesken.

Käyn ulkomailla punkfestivaaleilla 2–3 kertaa vuodessa tapaamassa ystäviäni ja heimoani. Minulla on selässä ja pohkeissa isot tatuoinnit, joista muut tunnistavat minut päihteettömäksi.

Minua on sanottu rumaksi ja huoriteltu, mutta muiden mielipiteillä ei ole minulle mitään merkitystä. Punkkulttuurissa naiset voivat näyttää juuri siltä miltä haluavat. Lähimpäni ovat aina rakastaneet minua sellaisena kuin olen.

Moni hämmästyy kuullessaan, että käyn salilla neljä kertaa viikossa, sauvakävelen, hoidan mielelläni lehmiä ja tykkään käydä marjassa.”

Jenny Hellman, 42, punkkari

”Toimin itsestäänselviä odotuksia vastaan”

Syksy Sikkilä
– Kuudennella luokalla tutustuin kaveriporukkaan, jossa ei yhtään välitetty siitä, mitä muut heistä ajattelivat. Sain turvallisen ympäristön olla oma itseni ja tehdä ulkonäölleni, mitä halusin, kertoo Syksy Sikkilä.

”Minulla oli pienenä pitkä ja paksu tukka. Tykkäsin siitä, koska se lämmitti ja sen alle saattoi mennä piiloon. Myöhemmin tajusin, että pitkän tukan vuoksi minut määriteltiin automaattisesti tytöksi. Se ei tuntunut oikealta. Ihailin androgyyniyttä, sukupuolettomuutta. Ainoa tapa tuoda sitä esiin olivat pukeutuminen ja hiukset. Leikkautin heilautettavan Justin Bieber -otsatukan ja sain siitä hyvää fiilistä.

Kuudennella luokalla tutustuin kaveriporukkaan, jossa ei yhtään välitetty siitä, mitä muut heistä ajattelivat. Sain turvallisen ympäristön olla oma itseni ja tehdä ulkonäölleni, mitä halusin. Siitä lähtien olen kokeillut eri tyylejä ja tarkkaillut sitä, miten tyylini vaikuttaa kuvaan sukupuolestani.

Ennen lukioonmenoa olin vaihteeksi kasvattanut hiukset olkapäille asti. Leikkautin parin millin siilin lahjoittaakseni hiukseni hyväntekeväisyyteen. Oli outoa, kuinka äiti järkyttyi siitä. Minulle hiukset ovat vain jotain, jonka kanssa voi leikitellä ja kokeilla eri juttuja. Jos kokeilu menee pieleen, aina voi leikata siilin ja värjätä sen vaikka violetiksi.

Sukupuoli on jokaisen oma asia. En ole tyttö enkä poika vaan jotain siltä väliltä. Haluan myös näyttää sen, toimia itsestäänselviä odotuksia vastaan, vaikka biologisia faktoja ei voikaan kieltää. Minulle on tärkeää, että olen voinut olla esimerkkinä myös muille.”

Syksy Sikkilä, 18, abiturientti

X