Kirjailija Terhi Törmälehto Annassa
– Kirjoittaessani olen saanut samanlaisia haltioitumisen tunteita kuin aiemmin sain uskosta. Sen kautta nousen arjen yläpuolelle, ikuisen äärelle. Teen jotakin sellaista, jota on tehty vuosituhansia. Olen osa suurta jatkumoa.
Itsetuntemus

Hurmosliikkeestä eronnut ja uskosta luopunut Terhi: ”Oli raskasta olla koko ajan huolissaan omasta sielustaan”

Olenko sittenkään uskossa? Onko minut tuomittu kadotukseen? Nuorena tyttönä Terhi Törmälehto liikkui karismaattiskristillisissä piireissä ja kantoi jatkuvaa huolta kuolemattomasta sielustaan. Sitten hän väsyi.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Arto Wiikari/Otavamedia

Kaikesta näkee, että kirjaa on luettu paljon. Se on täynnä alleviivauksia ja marginaaliin raapustettuja merkintöjä. Sivujen välistä pursuilee muistilappuja.

Oli aika, jolloin Raamattu oli Terhi Törmälehdon, 39, elämän perusta. Raamattua lukemalla ja rukoilemalla hän pyrki selvittämään, mikä on Jumalan tahto. Sillä Terhin jokaisella ajatuksella ja teolla oli merkitys: ne joko veivät lähemmäs Jumalaa tai loitonsivat.

Terhi kasvoi Kainuun Mieslahdessa körttiläisessä kansanopistossa, jossa hänen isänsä toimi opettajana. Vanhemmat olivat tavallisia luterilaisia ja uskonnollisuus näkyi kotona lähinnä iltarukouksen verran.

Silloin tällöin Terhi kävi körttiseuroissa, joissa usko oli hiljaista ja eleetöntä. Keneltäkään ei tivattu vakaumuksen syvyyttä. Oikeastaan usko oli liian korskea sana, mieluummin puhuttiin toivosta.Kun Terhi teini-ikäisenä hakeutui karismaattiskristillisiin piireihin, hänen päätöstään oudoksuttiin.

– Tuntui, että se oli jopa pahempaa kuin jos olisin käynyt baarissa tai diskossa. Minua nurja suhtautuminen ihmetytti, samasta kristinuskostahan oli kysymys. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että minun pelättiin joutuvan hengellisen väkivallan uhriksi.

”Uskovaisuudessakaan en halunnut toimia perinteiden mukaan”

Polvirukouksia. Spontaaneja halleluja!-huudahduksia. Palvontaa ja ylistystä kädet ylös kohotettuina. Meno oli hyvin toisenlaista kuin luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksissa tai körttiseuroissa.

Terhi oli alkanut käydä seurakuntanuorissa ja tutustunut sitä kautta yhteiskristilliseen karismaattisen liikkeeseen, joka kokoontui lähinnä kotikokouksissa.

Totutusta poikkeavat tavat olivat Terhin mielestä outoudessaan kiehtovia.

– En ole koskaan halunnut rakentaa elämää vanhoihin kaavoihin. Uskovaisuudessakaan en halunnut toimia perinteiden mukaan. Luterilaisuus tuntui kovin säyseältä, tavanomaiselta ja pikkuporvarilliselta. Kaipasin jotakin suurempaa ja merkityksellisempää.

Tärkeäksi nousi raamatunlause: ”Minä elän. En enää minä, vaan Kristus minussa”. Maallisilla asioilla ei näyttänyt olevan karismaattisen liikkeen edustajille, näille ”Jumalan hulluille”, mitään merkitystä. Oli ihan sama, millaisessa asemassa uskovainen oli työelämässä tai miten hänen kotinsa oli sisustettu. Samantekevää oli myös se, mitä muut mahdollisesti ajattelivat. Vain uskolla oli merkitystä. Asenne teki Terhiin suuren vaikutuksen.

– Uskontotieteilijä Mircea Eliade on puhunut uskonnollisen ihmisen kokemuksesta, joka näyttäytyy usein paradoksina: ihminen tuntee olevansa aidoimmillaan, kun hän lakkaa olemasta oma itsensä. Sitä minäkin tavoittelin. Halusin unohtaa itseni ja olla osa jotakin suurempaa.

Miksen opi puhumaan kielillä?

Kai minua pidettiin kaveripiirissä vähän hihhulina, Terhi myöntää. Mutta hän ei ollut yksin. Samaa koulua kävi joukko seurakuntanuoria, ja osa heistä vieraili Terhin tavoin karismaattisissa piireissä. Niinpä hän ei joutunut silmätikuksi.

Sitä paitsi yhdeksäsluokkalaisena Terhi oli saavuttanut mainetta ja kunniaa voittamalla joukkueineen valtakunnallisen Raamattu-visan. Palkinnoksi he saivat viikon kiertomatkan Israelissa, kristinuskon alkulähteillä.

– Tuntui ihmeelliseltä päästä kulkemaan kirjaimellisesti mestarin jalanjäljissä. Uin Genesaretin järvessä, jossa Jeesuskin aikoinaan kahlasi. Ja kuljin ohi öljypuiden, jotka saattoivat olla olemassa jo silloin.

Yhden yön ryhmä vietti kibbutsissa. Sinne Terhi päätti palata pidemmäksi aikaa heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Siihen asti hän keskittyisi lukion käymiseen ja omaan hengelliseen kasvuunsa.

Terhi Törmälehto Annan haastattelussa

– Ei olisi rehellistä väittää, että minua manipuloitiin ulkopuolelta. Rajat piti jokaisen itse löytää, Terhi korostaa.

Oli eräs seikka, johon Terhi oli kiinnittänyt huomiota jo ensimmäisen kerran karismaattisissa piireissä vieraillessaan. Aina silloin tällöin rukouksessa jonkun suusta alkoi purkautua outoja sanoja. Sitä kutsuttiin kielillä puhumisen armolahjaksi. Kielistä kiinnostunutta Terhiä ihmetytti, miksi tällaisesta ei luterilaisen kirkon piirissä oltu edes mainittu.

– Tuntui kuin minulta olisi salattu jotakin kiinnostavaa siksi, että se oli niin ”hullua” eikä sopinut tavanomaiseen käsitykseen kristillisyydestä.

Tätä armolahjaa Terhi kaipasi kiihkeästi myös itselleen. Rukoillessaan hän sai usein outoja tuntemuksia. Joskus iholla kuumotti ja kihelmöi, joskus kurkussa kupli lupaavasti. Joko nyt, Terhi tuumi toiveikkaana.

Myöhemmin Terhi teki kielillä puhumisesta pro gradu -tutkielman Pyhää puhetta ja salattuja sanoja. Hän päätyi siihen tulokseen, että kielillä puhuminen on taito, joka opitaan ja omaksutaan muita kuunnellessa. Joillakin on matalampi kynnys heittäytyä siihen mukaan. Terhiltä se ei koskaan onnistunut.

– Olin hirveän pettynyt. Ajattelin, että kielillä puhuminen on lahja, jota minulle ei jostain syystä vain anneta.

Ei ollut pelkoa siitä, etteikö Jumala huolehtisi nuorelle naiselle kumppanin

Kotona Terhin uskonnolliseen kiinnostukseen suhtauduttiin varauksellisesti. Äitiä huoletti se, että teini-ikäinen tytär vietti aikaansa Raamattua lukien ja rukoillen. Hänestä nuoren ihmisen olisi pitänyt nauttia elämästä. Mutta Terhi kipuili, onko ripsivärin käyttäminen syntiä. Entä diskossa käyminen? Tai maailmallisen musiikin kuuntelu?

– Ei olisi rehellistä väittää, että minua manipuloitiin ulkopuolelta. Rajat piti jokaisen itse löytää, Terhi korostaa.

– Olisikin ollut paljon helpompaa, jos uskonto olisi antanut selkeät säännöt. Sen sijaan jokaisen oli pohdittava koko ajan, mitä tekee, mitä ajattelee ja mihin aikansa laittaa. Uskovien käyttämän sanonnan mukaan kaurapuurokin voi olla syntiä, jos se vie kauemmaksi Jumalasta.

Oli myös asioita, jotka olivat niin itsestään selviä, ettei niitä tarvinnut pohtia. Kuten esiaviollinen seksi. Se oli ilman muuta kielletty. Pahana pidettiin myös ei-uskovaista seurustelukumppania. Ajateltiin, että Jumala ohjaa valitsemansa puolison luo, kun sen aika on.

Terhille se sopi.

– Tuntui jännittävältä, että jossakin tuolla odottaa mies, joka jonakin päivänä kävelee vastaan. Ei ollut sitä pelkoa, etten koskaan löytäisi kumppania. Jumala kyllä huolehtisi siitäkin.

Vapaa-ajallaan Terhi eli kurinalaisesti. Hän ei edes maistanut alkoholia ennen 18-vuotiaspäiväänsä ja kävi diskossakin vain joskus kurkistamassa.

Raamatun lisäksi Terhi luki kasapäin hengellistä kirjallisuutta.

– Yleensä kirjoista kiinnostuneet koluavat tuossa ikävaiheessa maailmankirjallisuuden klassikoita. Olen edelleen hyvilläni Raamatun-tuntemuksestani. Mutta joskus mietin, miten toisenlainen kulttuurinen tietämys minulla olisi, jos olisin käyttänyt toisin kaiken sen nuoren ihmisen tiedonjanon.

”Helvetissä ei rukous enää auta, kaikki toivo on mennyt”

Uskossa ei voi olla vain vähän. Ihminen joko pelastuu tai ei. Karismaattisen kristillisyyden ehdoton totuus paitsi viehätti myös kauhistutti Terhiä. Sehän tarkoitti sitä, että niillä jotka eivät usko samalla tavalla, ei ole pääsyä taivaaseen: vanhemmilla, sukulaisilla, koulutovereilla. Siksi heidän puolestaan oli rukoiltava lakkaamatta ja kerrottava heille pelastuksesta.

Terhi ihaili niitä uskovia, jotka kehtasivat julistaa sanaa missä ja kenelle tahansa. Olkoonkin noloa ja kiusaannuttavaa.

– Vaihtoehtohan oli, että ihminen joutuisi kadotukseen!

Ja mikä se kadotus oli? Ei mikään tulta ja tulikiveä syöksevä kuilu vaan ikuinen ero Jumalasta.

– Pelkkä ajatuskin kammotti. Helvetissä ei rukous enää auta, kaikki toivo on mennyt.

Karismaattisissa piireissä uskottiin ennaltamääräämisoppiin, jonka mukaan Jumala hallitsee kaikkea, mennyttä ja tulevaa. Hän tietää, kuka tulee pelastumaan ja kuka ei. Samalla kehotettiin kuitenkin rukoilemaan kadotukseen matkalla olevien sielujen puolesta.

– Ihmettelin, mitä järkeä rukoilemisessa on, jos kerran kaikki on ennalta päätetty.

Ristiriita toi mieleen myös ikävän epäilyn omasta taivaspaikasta. Olenko sittenkään uskossa? Mitä jos uskoni ei kestä? Terhi kadehti syvästi niitä uskonveljiä ja -sisaria, joiden luottamus Jumalaan näytti olevan horjumaton.

– En pelännyt mitään niin paljon kuin sitä, että en jaksa. Että luovun uskosta. Rukoilin lakkaamatta, ettei niin kävisi. Olin valmis kestämään mieluummin mitä tahansa, vaikka elämään yksinäni ja kärsien, kunhan vain saisin säilyttää uskoni. Oli tavattoman raskasta olla koko ajan huolissaan jostakin niin suuresta kuin omasta kuolemattomasta sielustaan.

”Mietin yhä, onko millään mitään merkitystä”

Pari vuotta myöhemmin Terhi oli luopunut uskosta.

Ei kertarysäyksellä vaan hitaasti luisumalla. Ylioppilaskesänä Terhi oli käynyt ensimmäistä kertaa rockfestareilla ja aloittanut seurustelun ei-uskovaisen pojan kanssa.

Syksyllä Terhi lähti kibbutsille kuten oli pari vuotta aiemmin suunnitellut. Mutta Jerusalemin yöelämä veti puoleensa enemmän kuin hengelliset tilaisuudet. Mustavalkoinen, ehdoton maailmankuva avartui entisestään, kun Terhi kibbutsin puutarhassa ja liftausreissuilla pitkin Israelia keskusteli eri tavoin ajattelevien juutalaisten ja arabien kanssa.

– Olin luullut tietäväni, mikä on oikein ja mikä väärin, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia.

Seuraavan vuoden alussa Terhi meni Oriveden opistoon opiskelemaan kirjoittamista. Ratkaiseva käänne tapahtui arkisesti opiston ruokalassa. ”Uskotko sinä Raamattuun?”, opiskelukaveri kysäisi. Terhin uskonnollisaiheinen runo oli edellisellä tunnilla luettu ääneen luokassa.

Kysymys pysäytti. Hetken mietittyään Terhi totesi: ”En usko”. Se kiteytti lopullisen luopumisen.

Irtautumisprosessissa tärkeäksi oli muodostunut Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappale Lähtö. Siinä lauletaan: Aina on niitä, jotka tietää miksi/ ja niitä jotka ei milloinkaan. Ja siksi lähteä mun täytyy.

Sama asia, joka aikaisemmin houkutti mukaan karismaattisiin piireihin, työnsi nyt sieltä pois. Terhi väsyi jatkuvaan epäilyyn, pohtimiseen ja merkityksen etsimiseen. Hän halusi vain syödä kaurapuuroa sen kummemmin miettimättä.

Lausuttuaan nuo tärkeät sanat ”en usko” Terhi kuulosteli tunteitaan. Ei, hän ei kokenut suurta vapautumista tai musertavaa syyllisyyttä. Olo oli pikemminkin tyhjä.

– Aikaisemmin kaikella oli merkitys. Tuolloin aloin miettiä, onko millään mitään merkitystä. Mietin sitä yhä.

Saatuaan välimatkaa entiseen elämäänsä Terhi on huomannut, että ihminen voi rakentaa itselleen uskonnon melkein mistä tahansa. Joku hurahtaa joogaan, joku veganismiin, joku mindfulnessiin. Itse hän ei ole edes yrittänyt etsiä vanhan vakaumuksensa tilalle uutta ideologiaa.

– Äitini ihmetteli, pitääkö minun olla niin ehdoton. Enkö olisi voinut luopua uskostani vain vähän. En todellakaan voinut.

– Arvostan kirkon työtä, mutta toistaiseksi minusta on tuntunut epärehelliseltä liittyä kirkkoon takaisin. Jos en ole Jeesuksen seuraaja, en oikein voi olla osa hänen seurakuntaansa. Kun ei usko, ei usko. Tavallaan maailmankatsomukseni on sama kuin silloin nuorena, tarkastelen sitä vain eri suunnasta.

Raamattua Terhi ei ole avannut vuosiin

Kielillä puhumisen armolahjaa Terhi ei saanut, mutta kielestä tuli hänen ammattinsa ja elämäntehtävänsä. Hän valmistui suomen kielen maisteriksi. Kaksitoista vuotta sitten Terhi lähti opettamaan suomea yliopisto-opiskelijoille Buenos Airesiin. Siellä hän kohtasi kolumbialaisen miehen, Jairon, jonka kanssa hänellä on kaksi tytärtä, Alba, 8, ja Ilma, 6. Perhe asuu Helsingissä ja Terhi toimii äidinkielenopettajana yläkoulussa ja lukiossa.

Tammikuun lopulla ilmestyy Terhin esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät. Se kertoo tarinan Elsasta, joka teini-ikäisenä kiinnostuu helluntailiikkeestä ja kielilläpuhumisesta. Henkilöt ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta Terhillä on ollut mistä ammentaa.

– Kirjoittaessani olen saanut samanlaisia haltioitumisen tunteita kuin aiemmin sain uskosta. Sen kautta nousen arjen yläpuolelle, ikuisen äärelle. Teen jotakin sellaista, jota on tehty vuosituhansia. Olen osa suurta jatkumoa.

Vanhaa, kulunutta Raamattuaan Terhi säilyttää makuuhuoneen lipastossa. Kirjaa ei ole avattu aikoihin, mutta sen näkeminen herättää lämpimiä muistoja tuntikausien syventymisestä ikiaikaisiin kertomuksiin.

Jotakin jäi matkaan myös lapsuuden körttiläisyydestä. Virret. Niitä Terhi veisasi myös silloin, kun lapset olivat pieniä ja hän liekutti heitä uneen.

– Körttivirret ovat hidastempoisia ja säkeiden välissä on tauko. Niissä huokuu ikävä. Uskosta luovuttuani minulle jäivät ne aukot, ikävä ja kaipaus johonkin suurempaan.

Lue lisää:

Kun aito rakkaus muuttuu kulissiliitoksi – näin katkaisette valheiden kierteen

Henkilääkäri ja kiinalainen lääketiede mullistivat Ti-Ti Nallen äidin Riitta Korpelan elämän: ”En ole aikoihin ollut kuumeessa”

Nämä 5 merkkiä kertovat, että olet henkisesti vahva

Järkyttävän lapsuuskokemuksen traumatisoima Eija: ”Tämä hevonen pelasti minut”

X