Itsetuntemus

Janakkalalainen Marju, 66, asuu puolet vuodesta Goalla: ”Päätin, etten aio kuolinvuoteella harmitella sitä, mikä jäi tekemättä”

Marju Koskivaara elää talvet talossaan Intian Goassa ja kesät Janakkalassa itse kunnostamassaan piilopirtissä. Rintasyövän sairastaminen sai Marjun toteuttamaan unelmansa kahdesta kodista. – Kaikki on mahdollista, kun vain ryhtyy toimeen.

Teksti:
Eveliina Lauhio
Kuvat:
Niclas Mäkelä/Otavamedia

Marju Koskivaara elää talvet talossaan Intian Goassa ja kesät Janakkalassa itse kunnostamassaan piilopirtissä. Rintasyövän sairastaminen sai Marjun toteuttamaan unelmansa kahdesta kodista. – Kaikki on mahdollista, kun vain ryhtyy toimeen.

Kun Marju Koskivaara, 66, avaa puutalonsa oven, näyttää siltä, kuin keskelle Janakkalan maaseutua olisi pystytetty pieni pala Intiaa. Vielä ulkona miljöö on kuin vanhasta Suomi-filmistä: harmaa talo sulautuu harmonisesti luontoon ja hiekkatie kulkee lähes kinttupolkuna peltomaiseman keskellä.

Sisällä tunnelmat vaihtuvat toiseen. Pinkit, purppurat, turkoosit ja smaragdinvihreät sävyt tervehtivät tulijaa. Lattiasta kattoon roikkuu koristeellisia kankaita. Rekin päällä henkareissa riippuu Marjun suunnittelemia vaatteita: haaremihousuja, kietaisupaitoja ja muhkeita huiveja.

Marju on tuonut suurimman osan tavaroistaan ja huonekaluistaan Intian Goasta, missä hän viettää talvensa joka vuosi. Violetiksi maalatun kylpyhuoneen muovisen suihkun Marju osti 400 rupialla eli noin kahdeksalla eurolla. Erityinen ylpeydenaihe hänelle on tiettävästi Janakkalan – ja ehkä koko Suomen – ainoa kyykkyvessa. Matala posliininen allas lennätettiin Suomeen heiniin pakattuna.

– Tämä on niin mainio kapistus, että olen miettinyt jopa maahantuonnin aloittamista. Kyykkiessä jäsenet notkistuvat ja suolisto toimii, Marju sanoo.

”Lähden Intiaan ennen kuin joutuisin raaputtamaan auton laseja jäästä”

Marju elää kesät 1940-luvun talosta kunnostetussa piilopirtissään Janakkalassa. Kun syksyn sato on korjattu talteen ja kukat ovat lakastuneet, hän lentää toiseen kotiinsa Goaan. Hallan huurruttaessa maata Suomessa on Intiassa alkamassa kesä. Valkoisilla hiekkarannoilla turkoosin meren äärellä valmistaudutaan turistikauteen.

– Lähden aina viimeistään ennen kuin joutuisin raaputtamaan auton laseja jäästä. Inhoan Suomen talvea ja palelemista. Joka syksy on ihanaa saapua Goaan, jossa meri ja ilma ovat yhtä lämpimät. Nautin siitä, että saan elää kaksi kesää peräkkäin.

Marju on elänyt kahden kodin välillä pian viisitoista vuotta. Rintasyöpään sairastuminen vuonna 2003 sai tuolloin 54-vuotiaan Marjun miettimään elämänarvojaan uusiksi. Matkaoppaana ja fysio- ja liikuntaterapeuttina työskennellyt nainen rakasti reissaamista ja oli haaveillut jo pidempään talvien viettämisestä Goassa. Syöpä herätti hänet toteuttamaan unelman.

– Tajusin, että aikani on rajallinen. Päätin, etten aio kuolinvuoteella harmitella sitä, mikä jäi tekemättä. Päätöstä helpotti myös se, ettei minun tarvinnut irtisanoutua työstäni, sillä toimin yrittäjänä.

Marjulla oli kaksi jo aikuista lasta edellisestä parisuhteesta ja nykyisen miehen Jyrkin kanssa tuolloin 13-vuotias tytär Senni. Tytär jäi asumaan isänsä luo, kun äiti muutti toiselle puolelle maailmaa.

– Jotkut ihmettelivät, miten saatoin jättää lapseni. Minusta ratkaisu tuntui luontevalta – myös kaksi vanhinta lastani viettivät nuoruudessaan paljon aikaa isänsä kanssa, kun minä toimin matkaoppaana. Lapsella on kaksi vanhempaa, ja isän luona on ihan yhtä hyvä kasvaa kuin äidin. Tämä järjestely sopi niin lapsilleni kuin miehelleni.

Luonteelleen tyypillisesti Marju ryhtyi toimeen välittömästi rintasyöpähoitojen päätyttyä. Jo seuraavana syksynä hän rakennutti kivitalon Goaan Bagan rannalle, missä hänellä oli tuttuja aiemmilta, lyhyemmiltä Goan-matkoilta. Paikallisten kontaktiensa ja tuttaviensa avulla hän löysi sopivat rakentajat. Talon valmistumiseen meni kolme vuotta.

”Ystäväni sanovat, että putoan aina jaloilleni”

Marju löysi nopeasti paikkansa uudessa asuinmaassaan. Hän teki harrastuksestaan vaatteiden suunnittelusta itselleen työn. Hän värjää itse kankaat ja teettää vaatteet paikallisilla ompelijoilla. Suunnittelemiaan vaatteita Marju myy kojussa Goan rantakaupungin Anjunan markkinoilla.

Markkinoilla myydään mausteita, kankaita, varvassandaaleja, puusta veistettyjä koriste-elefantteja, rannerenkaita, rumpuja ja päivänvarjoja. Ilma väreilee kuumuudesta.

– Rakastuin Intian väreihin. Joka puolella hehkuvat niin vahvat sävyt.

Marju kokeili Goassa myös majoitusbisnestä. Hän osti yhdessä tanskalaisen taiteilijan kanssa suuren talon, josta vuokrattiin huoneita turisteille. Myöhemmin välit tanskalaismieheen katkesivat ja talo jäi tälle, mutta Marju ei lannistunut. Hän perusti Kala sastra -nimisen yrityksen ja alkoi pitää Goassa tanssikursseja. Kala sastra on sanskriittiä ja tarkoittaa ”taiteen välinettä”.

– Keksin 90-luvulla, että itämaisissa tansseissa käytetään samoja liikesarjoja, joita minä olen käyttänyt fysioterapeuttina lisätäkseni ihmisten kehontuntemusta. Päädyin yhdistämään kaksi asiaa, tanssin ja fysioterapian.

Nykyään Marju vetää tanssikursseja lähinnä kesäisin Hämeenlinnassa kansalaisopistossa.

– Minulla on ollut aina sellainen filosofia, että kaikki on mahdollista, kun vain ryhtyy toimeen. Ystäväni sanovat, että putoan aina jaloilleni.

Marjun lähipiiri Goassa koostuu ulkomaalaisyhteisöstä. Moni on Marjun tapaan kauppias ja yrittäjä. Markkinoilla he auttavat toisiaan ja vaihtavat liikeideoita. Goassa talvehtivien ulkomaalaisten kesken on hyvä yhteishenki.

Parasta Goassa on miellyttävän sään lisäksi luovuuden ilmapiiri.

– Siellä ei yksinkertaisesti pysty olemaan luomatta jotain uutta koko ajan. Goassa asuu paljon entisiä hippejä, jotka kehittävät jatkuvasti turisteille uusia tapahtumia.

Marju ei ikävöi talvisin Suomeen. Hänen miehensä viettää Goassa paljon aikaa, ja lapset käyvät kylässä.

– Goassa on myös jatkuvasti suomalaisia turisteja, joista osa asuu siellä koko talven. En ole yksinäinen.

Kun sää muuttuu huhtikuussa niin kuumankosteaksi, että sandaalit homehtuvat jalkaan, Marju pakkaa laukkunsa, muovittaa kivitalonsa sadekauden varalle ja lentää Suomeen.

Koti on Janakkalassa

Kun Marjulta kysyy, missä hänen kotinsa sijaitsee, vastaus tulee viipymättä.

– Kotini on Janakkalassa. Goassa on talviasuntoni. Intiassa olen joutunut muuttamaan monta kertaa milloin vuokraemännän, milloin jonkin muun syyn takia. Siellä en kiinny paikkoihin kuten Suomessa. Janakkalan pellot, metsät ja harjut ovat mielenmaisemaani.

Intiasta Marju on omaksunut kärsivällisen elämänasenteen. Hän ei stressaannu pikkuasioista. Janakkalan-talossa oli valtavasti kunnostettavaa, kun Marju osti sen vuonna 2005. Ainoa wc sijaitsi ulkona talon takana, ja terassin portaat oli tehty harkoista. Keskeneräisyys ei Marjua haitannut, sillä se kuuluu elämään.

Kahden kodin elämä rytmittää Marjun vuodenkiertoa. Hän keskittyy olemaan aina siellä, missä kulloinkin asuu.

– En kaipaa Suomessa Goaan tai päinvastoin. Minusta on aina mukava muuttaa. Vain jonain lämpimänä syksynä minua harmittaa lähteä, kun kesäkurpitsoja ja tomaatteja on vielä tuloillaan pihamaallani.

Viimeistään lentokoneessa ajatukset Suomen suven sadosta kuitenkin unohtuvat.

– En osaa enää edes kuvitella, että kotini sijaitsisi vain yhdessä paikassa, Marju sanoo.

Molemmissa maissa Marju pyrkii elämään niin vähällä rahalla kuin mahdollista. Rakentamisessa ja kotien kunnostamisessa hän suosii kierrätysmateriaaleja ja nikkaroi itse sen, minkä osaa. Lapset joskus huomauttelevat äidilleen, että vanhasta autosta voisi jo luopua. Marju ei halua ostaa uutta niin kauan kuin vanha toimii.

– Elän säästeliäästi kahdesta syystä. Ensinnäkään minulla ei ole paljon rahaa. Toiseksi haluan huolehtia maapallosta kierrättämällä, korjaamalla ja kuluttamalla järkevästi.

Marju ei usko, että enempi raha tekisi häntä onnellisemmaksi.

– Kerran lottosin. Kupongin jättämisen jälkeen aloin miettiä, mitä ihmettä teen rahalla, jos voitan. Ymmärsin, että ihan muut asiat ovat minulle elämässä tärkeitä. Jätin lottoamisen sikseen.

”Minun on vaikea kuvitella, että asettuisin asumaan miehen kanssa”

Marjun onni syntyy läheisistä ihmisistä, terveydestä ja siitä, että saa elää omannäköistä elämää. Suomessa ollessaan hän viettää aikaa lastensa ja kolmen lapsenlapsensa kanssa. Miesystävänsä Jyrkin kanssa Marju on ollut kimpassa 36 vuotta. Marju kuvailee liittoa leikkisästi vuosikymmeniä jatkuneeksi on–off-suhteeksi. Yhteisiin vuosiin on mahtunut pitkiä jaksoja etäsuhdetta ja muutama vuoden mittainen tauko.

– Minun on vaikea kuvitella, että asettuisin asumaan mieheni kanssa saman katon alle. Työni ja harrastukseni ovat minulle niin tärkeitä, että haluan ehdottomasti viettää puolet vuodesta Intiassa. Nyt, kun mieheni on eläkkeellä, hän tulee välillä pidemmäksi pätkäksi luokseni Goaan, ja kesäisin vietämme tiiviimmin aikaa yhdessä Suomessa. Suhteemme toimii, koska annamme toisillemme tilaa hengittää.

Rintasyöpään sairastuminen sai Marjun taannoin paitsi toteuttamaan unelmansa myös pohtimaan elämän tarkoitusta.

– Minulle elämän tarkoitus on ottaa vastaan kaikki se, mitä tapahtuu. Aluksi kauheilta tuntuvista asioistakin voi poikia jotain hyvää, tai ainakin ne voivat olla antoisia oppitunteja.

Marjo ei usko minkään uskontokunnan jumalaan. Viisumihakemuksiin hän ruksaa olevansa kristitty, kun parempaakaan vaihtoehtoa ei ole.

– Mummini sanoi uskovansa luontoon. Se kuvaa hyvin myös minun ajatuksiani. Uskon siihen, että hengittämällä olemme yhteydessä jumalaan. Jumaluus on meissä kaikissa.

Näihin aikoihin tuuli Suomessa alkaa muuttua hyiseksi, ja pian Marju nousee taas Intian-koneeseen.

– Suurin pelkoni on terveyden menettäminen. Toivon, että voisin mahdollisimman pitkään reissata kahden kotini välillä.

X