Todellinen työmotivaatio aukeaa, kun alkaa kasvattaa itsetuntemustaan.
Itsetuntemus

”Kaikki oli hyvin, mutta sisälläni oli jokin levottomuus” – kolme naista kertoo erilaisen päätöksensä, kun työmotivaatio saavutti nollan

Kolme naista kertoo, miten he tunnistivat oman työmotivaationsa katoamisen ja miten he lähtivät muuttamaan elämäänsä.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Tinka Lindroth

Nainen, 44, Turku:

”Muistan taas, kuka olen”

Työmotivaatio nolla, ei mitään haasteita, ei etenemismahdollisuuksia… Kolme vuotta sitten tunsin, että olin umpikujassa työelämässäni. Isossa organisaatiossa oli tehty uudistuksia, ja olin jäänyt yksin tiimiini. Yritin puhua esimieheni kanssa, mutta en saanut mitään vastakaikua.

Työpäivät olivat tahmeita. Olin turhautunut. Yhä useammin huomasin murehtivani myös tulevaisuutta: miten työelämäni jatkuu? Yritin hakea uusia paikkoja, mutta en päässyt edes haastatteluun – minulla on osaamista ja opintoja laajalta sektorilta, mikä ehkä hämmensi rekrytoijia.

Kotona huomasin, että aloin muuttua ärtyisäksi. Pahinta oli kuitenkin oma merkityksettömyyden tunteeni. Yritin täyttää elämääni joogalla, lasten harrastusrumballa ja muulla kotihärdellillä, mutta tiesin koko ajan, että se oli vain tekohengitystä eikä poistaisi juurisyytä.

Kun näin mahdollisen ulospääsyn tilanteesta, tartuin siihen heti: huomasin ilmoituksesta, että paikkakunnallani alkaa työnohjaajakoulutus. Olin aina haaveillut työnohjaajaopinnoista, mutta en ollut halunnut lähteä pienten lasten äitinä Helsinkiin viikonlopuiksi opiskelemaan.

Ensimmäisenä viikonloppuna minua jännitti. Mutta huomasin olevani myös innostunut. En ollut pitkään aikaan saanut kokea tuota ihanaa, kuplivaa tunnetta.

Työnohjaajaksi opiskellessa jokainen pääsee vuorollaan ’asiakkaaksi’, kun tehdään harjoitusohjauksia. Nopeasti huomasin, miten oma työni alkoi avautua minulle uudesta näkökulmasta. Näin nyt selvemmin oman roolini.

En syyttänyt enää työpaikkaani innostukseni kadottamisesta vaan aloin ottaa vastuuta itselleni. Tajusin, että innostus pitää vain kaivaa itse!

Opinnot kestivät kaksi vuotta, ja valmistuin viime joulukuussa. Olen tosi onnellinen, että lähdin opiskelemaan. Muistan taas, kuka olen: olen se kunnianhimoinen tyyppi, joka rakastaa haasteita ja työntekoa. Tajusin, että olen työorientoitunut, enkä voi hyvin, jos en saa toteuttaa täysillä sitä puolta itsessäni.

Sain myös oivalluksen siitä, miksi työmotivaatio ehkä loppui. Vanhempainvapaan jälkeen minulle oli tärkeintä vain päästä takaisin töihin. Nyt ajattelen, että minun olisi kannattanut etsiä pidempään minulle sopivaa paikkaa ja olla kriittisempi. En kuunnellut riittävästi intuitiotani.

Olen edelleen saman työnantajan palveluksessa. Opinnot muuttivat perustavanlaatuisesti tapaani olla itseni ja muiden kanssa. Aikaisemmin ärsyynnyin monesti erilaisissa tilanteissa.

Nyt katson ihmisiä ympärilläni lempeämmin. Näen motiivit, ja se auttaa minua ymmärtämään muita. Muutettuani sitä, miten ajattelen toisista ihmisistä, koko elämäni muuttui. Huomaan, että olen nykyään onnellisempi.

Esimieheni vaihtui vuosi sitten. Kun kerroin uudelle pomolle, että haluan lisää haasteita ja vastuuta, sain uuden tehtävän. Ehkä mukavinta on kuitenkin se, että nyt voin keskustella työstäni esimieheni kanssa. Fiilikseni työstä on tänä päivänä tosi hyvä.

Ei työuraa tarvitse nähdä kiinteänä! Jokainen voi rakentaa itselleen erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia ja juuri niin kuin itseä huvittaa. Kun tajusin tämän, huomasin vapautuvani. Minussa on uutta keveyttä ja rentoutta. Joskus tulevaisuudessa aion tehdä myös työnohjaajan työtä.”

Työmotivaatio voi hyötyä ääneen puhumisesta, ihan ystäville tai työelämäammattilaiselle.

Uramuutoksiin erikoistunut psykologi Milla Helaakoski:

”Uramuutos-sana tuo monelle mieleen radikaalin vaihdoksen: irtisanoutumisen ja hypyn uuteen. Mutta ei uramuutokseen tarvitse lähteä isosti ja ryminällä. Voi ottaa pieniä askelia, esimerkiksi puhua fiiliksistään esihenkilönsä kanssa. Moni asiakkaistani on kokenut myös töiden ohessa opiskelun hyväksi tavaksi tunnistaa nykyinen työmotivaatio, omat tunnelmat ja toiveet.

Aina urajumin ratkeaminen ei tarvitse edes ulkoista muutosta! Tälläkin naisella isoimmat muutokset tapahtuivat hänen omassa ajattelussaan.

Jumi syntyy siitä, että omaa tilannettaan ei osaa katsoa enää joustavasti. Päässä pyörii vain yksi kela. Taikanappi ulos tilanteesta voi silloin olla se, että näkeekin itsensä uudesta näkökulmasta. Perspektiivi voi aueta esimerkiksi jonkin keskustelun jälkeen.

Siksi työpohdintojaan kannattaa käsitellä omien ystävien ja luottoihmisten kanssa ja tunnustella, miltä omat ajatukset ääneen lausuttuina kuulostavat. Moni hyötyy myös ulkopuolisesta avusta, kuten coachista.

On kiehtovaa, että nainen seurasi nuoruudenunelmaansa. Omia haaveitaan kannattaa kuunnella. Jos vuodesta toiseen itselle nousee sama ajatus: ’Olisipa kiva kokeilla tätä juttua’, siinä voi olla jokin tärkeä viesti, jota kannattaa pysähtyä kuuntelemaan.”

Nainen, 41, Helsinki:

Työmotivaatio – ”Itsensä repiminen irti mukavasta ei ole helppoa”

Aloitin nykyisessä työpaikassani syksyllä. En ole liiemmin vaihtanut työpaikkoja urallani – edelliseen menin suoraan yliopistosta. Siksi uudessa organisaatiossa aloittaminen jännitti minua: sopeutuisinko? Onneksi nyt voin jo sanoa, että vaihto on ollut onnistunut.

Ei ollut helppoa repiä itseään irti mukavasta ja turvallisesta. Prosessi vei minulta pitkään, melkein viisi vuotta. Varsinaisesti minulla ei ollut työkriisiä, vaan pikemminkin kyse oli pitkästä omasta pohdintamatkasta, joka lopulta tarjosi valaistuksen: työmotivaatio ilmensi oman tarpeeni muutokseen.

Ensimmäisen kerran ajatus uudesta työstä käväisi mielessäni, kun palasin kuopuksen syntymän jälkeen töihin. Olin luvannut itselleni äitiysvapaalla, että varaisin aikaa työelämäni miettimiseen heti, kun pahin pikkulapsivaihe olisi ohi. Sattumalta näihin aikoihin minua pyydettiin harjoitusasiakkaaksi life coachille ja kerroin hänelle ura-ajatuksistani.

Periaatteessa kaikki oli hyvin – viihdyin työkavereideni kanssa ja olin vuosien varrella saanut kehittyä ja edennyt uusiin tehtäviin organisaation sisällä – mutta silti sisälläni oli jokin levottomuus.

Teki hyvää sanoa ääneen ajatuksiaan coachille. Vaikka arki jatkui ennallaan, huomasin, että teemat jäivät pyörimään takaraivoon.

Omassa kaveripiirissäni on aina puhuttu paljon työstä, esimerkiksi siitä, miten läsnäolevan äitiyden ja haastavan työn voi yhdistää tai siitä, mitä työelämästä haluaa itse. Nykyään ajattelenkin, että tärkein voima omassa muutoksessani tuli nimenomaan näistä keskusteluista.

Puhuimme muun muassa kultainen häkki -ilmiöstä, eli siitä, kun työpaikkaan kuuluvat edut ovat niin hyvät ja työn antama status tuntuu itsestä niin hyvältä, että työnantajaa on vaikea lähteä vaihtamaan. Minullakin kesti tosi pitkään, ennen kuin pystyin olemaan täysin rehellinen itselleni ja tunnistamaan, että työni arvot eivät vastanneet täysin omiani.

”Oletko tyytyväinen siihen, mitä teit työelämässä? ”

Eräs keskustelu ravisteli hyvällä tavalla. Ystäväni, joka opiskelee ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi, haastoi miettimään: jos ajattelet sitä päivää, kun olet jäämässä eläkkeelle, oletko tyytyväinen siihen, mitä teit työelämässä? Minun oli pakko myöntää, että haluai­sin vielä nähdä muita työpaikkoja ja haastaa itseäni. Tajusin, etten voisi jatkaa vanhalla tiellä.

Ensimmäinen konkreettinen askel uuden etsimisessä oli opiskeluiden aloittaminen. Täydensin tutkintoani töiden ohessa. Sain vahvistusta sille, että kohdallani työmotivaatio kaipasi uusia haasteita.

Seuraava askel oli alkaa selata työpaikkailmoituksia. Tässä kohtaa moni haksahtaa kiirehtimiseen: ihminen rakastuu uuteen heti jo niin paljon, ettei mieti paikkaa enää kriittisesti. Onnittelen itseäni siitä, että uskalsin ottaa etsimisvaiheen rauhallisesti ja kuunnella rohkeasti intuitiotani. Esimerkiksi parissa työhaastattelussa käydessäni ymmärsin, etteivät paikat sittenkään olleet minua varten ja jätin rekryn kesken.

Viime keväänä hain nykyistä paikkaani. Prosessi vei monta kuukautta. Oli ennakkotehtävä, soveltuvuustesti ja monta haastattelukierrosta… Kunnes kesällä sain tiedon, että olin tullut valituksi.

On erilaista lähteä nyt töihin aamuisin. Tunnen innostusta mutta samalla tunnen rauhaa – työn pohtiminen ei enää koko ajan pyöri mielessäni. Kaistaa on nyt vapaana uusiin juttuihin niin töissä kuin vapaalla.”

Uramuutoksiin erikoistunut psykologi Milla Helaakoski:

”Moni urajumi aukeaa, kun ihminen alkaa kasvattaa omaa itsetuntemustaan.

Mitä minä haluan? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Vastaako työ arvojani? Kannattaa miettiä myös omia vahvuuksiaan: pääsenkö käyttämään niitä osaamisalueitani, joita haluan käyttää?

Hyvä, että päähenkilö käytti aikaa juuri niin kauan kuin hän tarvitsi.

Itsensä kuunteleminen ei ole mitään pikahommaa! Siihen kannattaa varata aikaa. Silloin on myös todennäköisempää, että saa kiinni oman tyytymättömyyden juurisyystä ja tekee siirron oikeaan­ suuntaan.

Nopeiden ratkaisujen etsiminen voi olla kompastuskivi uravalinnoissa. Jos kiirehtii uuteen esimerkiksi palkan tai etujen houkuttelemana eikä pysähdykään miettimään syvempiä asioita, saattaa päätyä ojasta allikkoon. Uusi työ ei poistakaan alkuperäistä ongelmaa.

Tarinan käännekohta on, kun nainen oli rehellinen itselleen. Hän uskalsi kohdata rohkeasti omia vaikeita tunteitaan ja ajatuksiaan. Moni jättää kuulematta nämä.

Epämukavat ajatukset on helpompi lakaista syrjään kuin ottaa ne todesta. Riskinä voi olla kuitenkin uupumus. Työ muuttuu asiaksi, joka vain vaatii itseltä, eikä siitä saa enää myönteisiä asioita. Jos on viikosta ja kuukaudesta toiseen perushuono työmotivaatio, tunnetta kannattaa pysähtyä kuulostelemaan. Mitä tyytymättömyyden taustalla on?”

työmotivaatio

”Kun ensimmäinen työharjoittelu alkoi, otin tosi paljon paineita.”

Nainen, 50, Helsinki:

Työmotivaatio – ”Jännitin, olisinko kurssini vanhin”

Ylioppilaskeväänään sukulaistyttö pähkäili, minne hakisi opiskelemaan. Puheeksi tuli ammattikorkeakoulun journalismilinja. Kommentoin spontaanisti, että kuulostaapa ihanalta. Pian löysin itseni jo tutkimasta ennakkotehtäviä.

Olin jo jonkin aikaa skannannut itsessäni tyytymättömyyttä. Olin valmistunut aikoinaan tradenomiksi ja työskennellyt pitkään markkinoinnissa ja henkilöstöhallinnossa – edelliset vuodet yrittäjänä. Tunsin kuitenkin, etten käyttänyt koko potentiaaliani. Halusin oppia lisää kirjoittamisesta.

”Lupasin itselleni, että saisin myös epäonnistua hankkeessani. ”

Osittain kyse oli ikäkriisistä. Olin 45. Sisäinen ääni sanoi minulle: ’Jos et kohta toimi elämänmuutoksen eteen, olet liian vanha aloittamaan kokonaan uudessa ammatissa.’ Toisaalta en halunnut myöskään sitä, että kiikkustuolissa vielä harmittelisin, miksi elämäni meni niin kuin meni. Lupasin itselleni, että saisin myös epäonnistua hankkeessani. Tärkeintä olisi, että olisin edes yrittänyt.

Kun pääsykokeiden jälkeen sain hyväksymiskirjeen sähköpostissa, itkin ja nauroin samaan aikaan.

Ennen opintojen alkua minua jännitti ikäasia: olisinko kurssini vanhin? Helpotukseni oli suuri, kun huomasin, että opiskelukavereissa oli muitakin jo yhden uran tehneitä. Vertaisryhmästäni, toisista ’aikuisopiskelijoista’, tuli tärkeä tuki minulle. Oli helpottavaa saada jakaa omia tuntojaan lämpimässä, avoimessa porukassa. Miltä tuntuu opiskella monen vuoden tauon jälkeen? Mihinköhän pääsen töihin valmistumisen jälkeen vai pääsenkö mihinkään?

Kun ensimmäinen työharjoittelu alkoi, otin tosi paljon paineita. Sanoin itselleni: ’Tämä on nyt näytönpaikkani.’

Olin jo tajunnut, että media-alalle työllistyminen on vaikeaa ja kilpailu on kovaa. Kotona jouduin välillä selittelemään, miksi kirjoitin tekstejäni vielä iltakahdeksalta, kun muut asettuivat jo illallispöytään. Tiesin kuitenkin, että saavuttaakseni oman tavoitteeni, toimeentulon journalismista, minun piti olla valmis tekemään töitä myös vapaa-ajallani – perheen pitäisi nyt vain ymmärtää tämä.

Lopulta työllistymiseni ratkesi paremmin kuin olisin osannut toivoa: harjoittelupaikkani palkkasi minut. Välillä vieläkin joudun nipistämään itseäni: onko tämä totta? Olen 50 ja olen unelmieni työpaikassa. En kadu yhtäkään niistä pitkistä illoista ja viikonlopuista, kun puursin opintoja ja työharjoittelua. Se oli kaikki tämän arvoista.

Katson tulevaisuuteen luottavaisesti. Haaveeni on, että pääsen edelleen kehittämään omaa osaamistani ja jäämään eläkkeelle tästä ammatista.”

Uramuutoksiin erikoistunut psykologi Milla Helaakoski:

”Moni miettii päähenkilön tavoin, onko liian vanha opiskelemaan uutta.

Fakta on kuitenkin se, että työurat ovat moninaistuneet. Ihmisillä ei ole enää vain yhtä ammattia, vaan nykyään lähes kaikki opiskelevat jotain työuransa aikana. On vanhakantaista ajatella, että opiskeleminen liittyisi vain nuoruuteen. Sitä paitsi tutkimustenkin mukaan ikä on myös valttikortti opiskelemisessa: elämänkokemus ja työelämäosaaminen hyödyttävät uuden oppimisessa.

Päähenkilö uskalsi kohdata epävarmuutensa. Aina uuden edessä meitä jännittää. Elämänmuutokset etenevät väistämättä epämukavuus­alueen kautta. Tärkeintä onkin, ettei tulkitse tuntemuksia siinä kohtaa väärin – että valittu tie olisi väärä tai että olisi tehnyt väärän päätöksen – vaan pitää mielessään, että epävarmuus kuuluu asiaan ja on osa muutosta.

Miten viisasta, että nainen sanoi itselleen: saan epäonnistua! Energiaa ei valu huolestumiseen, vaan sitä jää enemmän ydinasiaan, projektin eteenpäinviemiseen.

Olen huomannut omien asiakkaideni kanssa, että juuri epäonnistumisen pelko on monella päällimmäinen ajatus, kun uranvaihdosta aletaan miettiä. Epäonnistumiseen liittyy ihmisillä ajatusharha, ihan kuin se vaikuttaisi omaan ihmisarvoon tai identiteettiin.

Mutta eihän kyse ole sen kokoluokan asiasta. Jos menestystä ei tule ja oma hanke epäonnistuukin, se on vain yksi kokemus, josta voi oppia.

Monesti uratarinoissa jätetään kertomatta, miten paljon työtä muutos on vaatinut. Onkin tärkeä hahmottaa, etteivät isot muutokset koskaan tule tuosta noin vain, vaan ne vaativat työntekoa ja priorisointia. Päähenkilökin on joutunut tekemään paljon valintoja omassa arjessaan ja ajankäytössään, mutta lopputulokseen hän on tyytyväinen.”

Lue myös: Päivin, 57, mukava työkaveri eteni pomoksi ja paljastui narsistiksi – ”Olin hänelle uhka, josta oli päästävä eroon”

X