Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Jonna Hietala ei muista, milloin viimeksi tunsi onnellisuutta: ”Se on elämäni raskaimpia taakkoja”

Laine-käsityölehden päätoimittaja Jonna Hietala tuntee harvoin onnea, mutta usein uteliaisuutta. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja adhd eivät ole estäneet häntä tavoittelemasta unelmiaan.

Kuin harmaata mössöä. Näköalatonta ja raskasta. Alistumista. Sellaiseksi tamperelainen Jonna Hietala kuvailee elämää, kun mikään ei tunnu miltään – kun mikään ei itketä eikä naurata.

Tällaisessa tilassa Jonna on elänyt joskus muutaman kuukauden, joskus vuoden, ehkä pidempäänkin. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön aiheuttama hypomanian ja masennuksen vaihtelu ja pahat loppuunpalamiset ovat värittäneet hänen arkeaan jo kauan.

– On vaikea sanoa, milloin olen tuntenut viimeksi onnellisuuden tunnetta. Se on ollut yksi elämäni raskaimmista taakoista kantaa. En tuntenut aina aitoa iloa edes lasten touhuista, 8- ja 14-vuotiaiden tyttöjen äiti sanoo.

– Vaikka olen vetänyt hymyn kasvoilleni, sisälläni on ollut vain loputonta väsymystä.

Viime kesänä Jonna huomasi tunteidensa heräävän ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Silloin oma puoliso tokaisi jotakin, mikä harmitti häntä.

– Tunsin surua ja minua itketti. Kyyneleet virtasivat kasvoillani. Ajattelin, että jumalauta – tämä on kaamean surullinen tilanne ja toisaalta aivan mahtavaa. Ymmärsin, että tämä oli merkki jostakin. Olin päässyt eteenpäin.

Sitä ennen Jonnan piti kuitenkin käydä pohjalla. Oikeaan suuntaan auttoi haasteiden jälkeen löytynyt uusi lääkitys ja toinen diagnoosi: adhd.

Jaksan vielä pari kuukautta. Seuraavaan lomaan. Ainakin jouluun. Niin Jonna ajatteli vuosi sitten syksyllä. Työpaineet olivat kovat ja päivät venyivät kellon ympäri. Hän teki töitä käytännössä tauotta. Eräs ystävä totesi kerran, että Jonna tekee puolessa vuodessa sen, mitä muut vuodessa.

Jonna työskentelee päätoimittajana käsitöihin keskittyvässä Laine Magazine -neulelehdessä, jonka hän perusti yhdessä ystävänsä Sini Kramerin kanssa vuonna 2015. Jonna on myös yrityksen toimitus- ja luova johtaja ja muun muassa valokuvaa lehden jutut itse.

Romahdus tuli parin päivän levon jälkeen. Hän ei enää päässyt ylös sängystä.

Viime syksyn puristus päättyi joululomaan, jota Jonna vietti perheensä kanssa mökillä. Romahdus tuli parin päivän levon jälkeen. Hän ei enää päässyt ylös sängystä. Ympäröivä hälinä häiritsi sietämättömän paljon.

”Opin, että adhd voi näyttäytyä liiallisena tunnollisuutena”

Muu perhe palasi kotiin, ja Jonna jäi muutamaksi päiväksi yksin mökille lepäämään, kunnes kävi lääkärin vastaanotolla ja sai sairauslomaa alkuun pariksi viikoksi. Pian se venyi kahdeksaksi kuukaudeksi. Työterveyslääkäri ohjasi Jonnan uuden psykiatrin potilaaksi. Se muutti kaiken.

Ensimmäisen kerran Jonnan todettiin sairastuneen masennukseen vuonna 2004 rajun loppuunpalamisen yhteydessä. Sen jälkeen burnouteja on ollut kaksi, ja masennuskaudet ovat seuranneet toi­siaan työrupeamien väleissä.

Jonnaa hoidettiin pitkään pelkästään masennus­potilaana. Tilanne vaikeutui yhdeksän vuotta sitten, kun Jonnalle rakas ja läheinen isä sairastui vakavasti. Pian sen jälkeen Jonnalla diagnosoitiin myös bipolaarinen eli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kävi ilmi, että sairaus sai Jonnan ylisuorittamaan ja ajamaan itsensä loppuun. Sitä seurasi aina romahdus ja syvä masennuskausi.

– Kun minulla on hypomaaninen vaihe, pystyn tekemään käsittämättömän määrän töitä. Kuvittelen jaksavani loputtomasti, mutta joka kerta tulen lujaa alas.

Hypomanialla tarkoitetaan manian kaltaista, mutta lievempää olotilaa, jossa ihmisen toimintakyky on poikkeuksellisen kiihtynyt ja tuottoisa.

Lehtialalla toimittajana ja esimiestehtävissä 20 vuoden ajan työskennellyt Jonna on haalinut itselleen aina paljon ylimääräistä tekemistä. Kalenteri on täyttynyt työmatkoista sekä lukemattomista sitoutumisista erilaisiin menoihin.

– Koko työurani ajan minua on vaivannut pysähtymisen vaikeus. Kerta toisensa jälkeen olen vetänyt itseni aivan piippuun.

Aiemmin hän ei osannut ajatella käyttäytymisensä johtuvan osittain adhd:sta. Hän oli lapsena koulussa kympin tyttö, joka ei koskaan kärsinyt ylivilkkaudesta. Nyt psykiatri teetätti hänellä lukuisia neuropsykologisia testejä ja vahvisti diagnoosin.

– Opin, että tytöillä ja naisilla adhd voi näyttäytyä ylisuorittamisena, liiallisena tunnollisuutena ja ylikorostuneena oikeudentajuna. Asiat alkoivat loksahtaa paikoilleen.

Adhd-lääkitys pysäytti Jonnan mielessä jatkuvasti pyörineen hyrrän.

– Tunsin pitkään, että päässäni pyörii kolme miljoonaa ajatusta sekaisin. Nyt pystyn vihdoin keskittymään yhteen ajatukseen kerrallaan.

Ei sellainen äiti kuin Jonna olisi halunnut

Viime kevät oli vaikea. Jonna Hietala pohti, tuntisiko hän enää koskaan mitään.

– En ole ikinä suunnitellut vahingoittavani itseäni. Olen silti ajatellut pitkien jaksojen ajan, että on aivan sama, elänkö vai kuolenko minä. Vain saman kokenut ymmärtää, että sellaisen tunteen kanssa on hyvin yksinäinen.

Kesäkuun alkuun mennessä uudet lääkkeet alkoivat toimia. Heinäkuussa Jonna tiesi, että voisi palata elokuun alussa töihin.

”En ole ikinä ­ollut hiekka­laatikkoäiti, mutta olen aina jaksanut halata.”

Alkusyksyn työtahti on ollut tiukka. Nyt Jonnan on yritettävä pitää työmääränsä kohtuullisena. Hän käy viikoittain terapiassa purkamassa ajatuksiaan. Hän sanoo tiedostavansa myös lähestyvän uupumuksen oireet paremmin kuin aiemmin.

– Otan omaa aikaa ja lähden yksin mökille, jos alan ärsyyntyä helposti kaikesta enkä kestä mitään ylimääräistä. Inhoan itseäni ärtyneenä, sillä en haluaisi tiuskia ihmisille, mutta niissä tilanteissa tuntuu, että en mahda itselleni mitään.

Toinen hälytysmerkki on lisääntynyt unettomuus. Nukkumattomat yöt pahentavat myös Jonnan kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

– Kolmekin huonosti nukuttua yötä saattaa laukaista minussa hypomaanisen vaiheen. Sitten nukun vielä vähemmän ja menen ylikierroksille.

Yksi vaikeimmista sairastumiseen liittyvistä asioista on ollut se, ettei Jonna ole aina voinut olla lapsilleen sellainen äiti kuin olisi halunnut.

– Lapsemme tuntevat myös väsyneen ja vaitonaisen äidin. Uskon, että he olisivat joskus kaivanneet toisenlaistakin äitiä, vaikka eivät ole koskaan sitä sanoneet ääneen.

Tytöt eivät ihmettele, miksi äiti ei hekottele hupsuuksille. He eivät kysy, miksi äiti ei lähde mukaan uimahalliin muun perheen mukana.

– En ole ikinä ollut hiekkalaatikkoäiti, mutta olen aina jaksanut halata, lukea ja olla lapsiani lähellä. Minulle on ollut tärkeää saada lapset tuntemaan, että he ovat turvassa kanssani.

Tunnemaailman varovainen herääminen

Jonnalla ja hänen puolisollaan on takana 18 vuotta yhteistä elämää, naimisissa he ovat olleet 15 vuotta. Jonnan sairastuminen on ollut parisuhteelle haastavaa.

Vaikeimpina aikoina mies on joutunut kantamaan yksin vastuun monista asioista: lasten koulunkäynnistä, harrastuksista, synttärijuhlista ja kuskailuista.

Jonna on kiitollinen siitä, että he ovat päässeet yhdessä eteenpäin. Hän tietää voivansa luottaa parin vahvaan suhteeseen.

– Opimme koko ajan puhumaan enemmän ja avoimemmin. Hiljattain mieheni sanoi, että olen yhä ihmeellisin ihminen, jonka hän on koskaan tavannut. Se tuntuu hyvältä.

Viime kesänä varovaisesti alkanut tunnemaailman herääminen toi Jonnan elämään valtavan muutoksen. Aluksi tunteet olivat surullisia. Hiljalleen heräsi myös ilo vaikkapa veljen kanssa tehdyistä, pitkistä aamukävelyistä Milanossa, nuorimmaisen rohkeudesta hypätä kolmesta metristä veteen, vanhemman tyttären taidosta olla oma itsensä ja miehen kanssa katsotusta jalkapallo-ottelusta.

Jonna ei ole jaksanut urheilla vuosikausiin. Elokuun alussa hän palkkasi itselleen henkilökohtaisen valmentajan, jonka kanssa käy kuntosalilla kerran viikossa. Yksin hän treenaa kaksi tai kolme kertaa viikossa.

– Liikunta pitää yllä terveyttäni. Salilla olen tuntenut suunnatonta iloa. En enää koskaan haluaisi luopua siitä.

Juuri nyt Jonna jaksaa viedä lapsia kouluun, mennä töihin, laittaa ruokaa ja ulkoiluttaa koiria. Kaikki nämä asiat tuntuivat vielä keväällä mahdottomilta.

– En voi vieläkään sanoa hyppeleväni kukkaniityillä autuaana ja hymyilevänä. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin eläminen tuntuu minusta hyvältä.

Mielen sairaudet eivät ole kenenkään omassa hallinnassa. Kyse on aivokemiasta, ei sairastuneen halusta tai viitseliäisyydestä. Tämän Jonna toivoisi kaikkien ymmärtävän.

Hänestä fyysisiä sairauksia pidetään usein vakavampina kuin mielenterveysongelmia – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi bipolaarisessa mielialahäi­riössä on korkea itsetuhoisuuden riski.

Hän sanoo kohdanneensa usein vähättelyä. ”Mene nyt vaikka lenkille” tai ”Ota itseäsi niskasta kiinni” ovat kommentteja, jotka hän on kuullut monesti.

– Toivoisin, että ihmiset ottaisivat asioista enemmän selvää ennen kuin alkavat jakaa ohjeitaan. Sairauteni eivät määritä minua. Olen yhä sama ihminen, mutta minussa on erilainen piirre kuin muissa.

Jonna Hietala: ”Luovuuteni koettelee rajoja”

Esimerkillään Jonna haluaa näyttää, että mielenterveysongelmat eivät estä tavoittelemasta unelmia.

Kun Jonna vuonna 2011 sai burnoutin, hän irtisanoutui aikakauslehden toimituspäällikön tehtävistä ja muutti perheineen Helsingistä synnyinseudulleen Tampereelle. Uupumuksesta toivuttuaan hän perusti sinne lankakaupan. Käsityöt ovat olleet Jonnan elämässä lapsesta asti.

– Molemmat mummot ja äiti olivat kovia käsityöihmisiä, he neuloivat ja virkkasivat. Opin neulomaan jo ennen kouluikää.

Kun ajatus neulomiseen keskittyvästä kansainvälisestä lehdestä heräsi, Jonna tarttui unelmaansa rohkeasti. Lehti on alusta lähtien ollut menestys. Jo toisen numeron ilmestymisen jälkeen Jonna on elättänyt itsensä yrityksellä.

– Minua ei ole ikinä pelottanut taloudellinen selviytyminen, koska olen aina ajatellut löytäväni jotakin työtä. Luovuuteni koettelee rajoja, mutta järki pysyy aina mukanani.

Nyt Jonna suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti. Erityisen innostunut hän on romaanikäsikirjoituksesta, jonka kirjoittamisen hän aloitti pari vuotta sitten osallistuttuaan luovan kirjoittamisen kurssille. Teos on edennyt osissa hänen vointinsa mukaan. Tavoitteena on, että se olisi valmis lähetettäväksi kustantamoihin ensi vuoden alussa.

– Se on ollut terapeuttista, sillä kirjoitan kipeistä asioista. Teos on fiktiivinen, mutta taustalla on oman elämäni kokemuksia. Kirjoittaessani laitan itseni äärilaidoille. Se on minulle ainoa luonnollinen tapa.

Jo lapsena Jonna sanoi ha­luavansa isona kirjailijaksi. Aika näyttää, toteutuuko haave.

– Uskon, että uteliaisuuteni elämää kohtaan ajaa minua rohkeisiin tekoihin kerta toisensa jälkeen. Minulla on iso kokemisen halu. Vaikka en aina tunne onnea, haluan kiihkeästi nähdä, mitä minulle käy – ja mihin elämäni vielä johtaa.

• Julkkikset

  Ben Furman ottaa opikseen mutta ei jumiudu traumoihin: ”Menneisyys ei määritä tulevaisuutta”

• Ihmissuhteet

  Reetta oppi tunnistamaan elämänvärinsä: "Huomasin, milloin oli keltaista korkean toimintakyvyn masennusta, milloin mustaa"

• Itsetuntemus

  Pekka Sauri lopetti onnen jahtaamisen – "Kaksoiselämä epäilemättä esti onnellisuuteni"