Omaa ulkonäköään mollaava sättii usein itseään muissakin asioissa – yksi kysymys paljastaa, onko kehonkuvasi terve

Miten kehonkuva voisi muuttua positiivisemmaksi? Jokainen tietää, että ikävät sanat satuttavat ja voivat jäädä kummittelemaan pitkäksi aikaa. Siitä huolimatta moni latelee peilin edessä itselleen niin rumia asioita, ettei koskaan sanoisi samoin ystävälle. Miksi ihmeessä?

Hirveä läski, lehmä ja hehtaariperse. Tälle takalistolle sopivia farkkuja ei ole olemassa. Mitkä roikkotissit, näytän ihan kamalalta!

Jonotan vaatekaupassa sovituskoppiin, ja varatuista kopeista kuuluva puhe särähtää korviini. Huomaavatkohan puhujat itse, kuinka hirveiltä heidän sanansa kuulostavat?

– Tuskin, sillä itsensä mollaamisesta on tullut normaali tapa. Hirveä läski ja vastaavat hokemat ovat nykyään sallittua, naiseuteen kuuluvaa puhetta, Rakas keho -kirjan kirjoittanut psykologi Katarina Meskanen vastaa.

Moni puhuu itsestään tavalla, jolla ei koskaan puhuisi muille. Ankara itsekriittisyys kummastuttaa, koska äänessä ovat tavalliset, kauniit naiset.

– Puhe kertoo epävarmuudesta ja kielteisestä suhtautumisesta omaan kehoon. Ihmisen kehonkuva voi olla negatiivinen, olipa hän minkä muotoinen tahansa, Meskanen sanoo.

Kehonkuva voi vahingoitua lapsena

Pieni tyttö rakastaa kehoaan. Hän ihastelee itseään peilistä ja näyttää mielellään, mihin kaikkeen keho taipuu. Lapsi ei kasva tyhjiössä vaan alkaa vähitellen verrata itseään muihin. Vertailu saa aikaan ulkonäkö- ja suorituspaineita. Usein jo alakouluiässä rakkaussuhde omaan kehoon sammuu.

– Suhde omaan kehoon muodostuu kielteiseksi, jos jää jatkuvasti vertailussa altavastaajaksi, saa kuulla omasta kehosta ikäviä kommentteja tai kokee, ettei tule hyväksytyksi.

Tila vahvistuu, sillä ympäristöstä voidaan osittain automaattisesti poimia kehonkuvaa vahingoittavaa tietoa. Silloin saattaa ohjautua sosiaalisessa mediassa sivuille, jotka tekevät olosta entistä kurjemman, ja jäädä pyörittelemään mielessä kuultuja kommentteja.

Kehonkuva voi vahingoitua myös läheisten, merkityksellisten ihmisten puheen vuoksi. Sillä on valtava voima aikuisenakin. On vaikea viihtyä omassa kehossa, jos ympärillä on ikuisia laihduttajia tai ihmisiä, joille ainoastaan ulkonäkö on tärkeä. Ja ihminen voi olla ulkonäkökeskeinen tiedostamattaan.

– Kun kommentoimme julkkiksen tai ohikulkijan ulkomuotoa, otamme samalla kantaa, millainen ihmisen pitäisi mielestämme olla.

Monella on mielessään ihannevartalo, johon vertaa itseään. Mitä kauempana ihanne on todellisuudesta, sitä todennäköisemmin omaan kehosuhteeseen liittyy haasteita.

Vääristynyt kehonkuva paljastuu yhdellä kysymyksellä

Jos itsetunto ja -arvostus rakentuvat ulkoisille ominaisuuksille, keho saa tuntea sen puutteet nahoissaan laimin- tai ylilyönteinä; kitukuureina, kauneusleikkauksina ja rääkkiliikuntana. Kun keho muokkautuu uudeksi, itsetunto ja koko elämä paranevat – niin ulkonäöstään epävarma uskoo.

– Oikeasti ulkonäkö edellä itseään muokkaavan ihmisen keho ei ole koskaan valmis. Kun itsearvostus rakentuu ulkoisille, muuttuville seikoille, se täytyy ansaita aina uudelleen.

Mitä enemmän vaivaa kehonsa muokkaamiseen käyttää, sitä enemmän keho valtaa ajatuksia.

Vähemmän kuormittavan kehosuhteen juurille pääsee, kun kysyy itseltään: onko käsitys omasta kehosta tosi vai voisiko se olla vääristynyt?

Ulkomuotoaan mollaava sorsii myös muita ominaisuuksiaan

Ulkomuotoaan mollaavat sortuvat Meskasen mukaan usein solvaamaan itseään myös muissa asioissa. Ei riitä, että on hyvännäköinen, pitää olla myös hyvä työssä, harrastuksissa ja ystävyyssuhteissa.

– Omasta ulkomuodosta koettu epävarmuus voi heijastua hankaluuksina luottaa itseensä muissakin asioissa: en näytä hyvältä, en taida olla kovin kiinnostava ihminen, haluttu puoliso tai edes esimiehen arvostama.

Meskanen selittää, että jos oma ulkomuoto tarjoaa ainoan mahdollisuuden onnistua tai kokea itsensä hyväksi, sen rooli itsearvioinnissa korostuu.

Vastaavasti ne, joiden elämässä on erilaisia tilaisuuksia kokea onnistumisia muutenkin, osaavat todennäköisesti paremmin suhteuttaa oman ulkonäkönsä vain yhdeksi ominaisuudeksi muiden joukossa. He eivät vain näytä joltain vaan tekevät, osaavat, pystyvät ja kokevat.

– Tähän tulisi mielestäni enemmän ja enemmän pyrkiä. Pitäisi miettiä, miten voisin tarjota itselleni onnistumisia ilman, että se kytkeytyy ulkonäköön.

Itsetunnon vahvistuessa ihminen ei antaudu enää vain ulkonäön määriteltäväksi.

– Silloin ymmärtää, että kokonaisuus peittoaa rajoitteet ja heikkoudet.

Kokonaisuuden hahmottamisessa auttaa, kun keskittyy siihen, mitä keho tuntee, miten se toimii ja mihin se pystyy. Oma kehosuhde palautuu oikeisiin mittasuhteisiin ja itsetunto ja itsearvostus vahvistuvat, kun panostaa itselle tärkeisiin asioihin ja ihmisiin.

– Viihtyisimme kehossamme nykyistä paremmin, jos alkaisimme kerätä onnistumisia muualta kuin peilistä. Keskittyisimme siihen, kuinka hyviä puolisoita, vanhempia, ystäviä ja työtovereita olemme.

Kehonkuva paranee uusilla ajattelumalleilla

Ruma itsepuhe ei poistu vain sillä, että päättää vaihtaa kurjat sanat kauniiksi. On tunnustettava, että oma keho on arvokas sellaisena kuin se on, kremppoineen ja muhkuroineen päivineen. Sitä ei tarvitse kurittaa eikä väheksyä, mutta ei myöskään rakastaa – ellei halua. Riittää, kunhan ei aktiivisesti vihaa kehoaan.

– Tavoitteena ei ole hyväksyä vain kehon ulkoisia piirteitä vaan yhtä lailla niihin liittyvät ajatukset, tunteet ja reaktiot. Sen, että keho välillä kiukuttaa ja hävettääkin.

Kurjat tuntemukset eivät ole kehon ominaisuuksia vaan mielen luomuksia. Niihin voi opetella suhtautumaan armollisemmin. Voi todeta, että nyt minusta tuntuu tältä kehossani, ja muistuttaa, että tunteet laantuvat vähitellen.

– Armollisuus itseä kohtaan eli itsemyötätunto kehittyy opettelemalla myötätuntoisia tapoja olla itsensä kanssa ja altistumalla erilaisille tilanteille ja kokemuksille.

Itsemyötätunnon kehittyminen näkyy puheessa ja teoissa. Itsensä kurittaminen hiipuu ja oma hyvinvointi alkaa määrittää tekemisiä: liikunta muuttuu nautinnoksi ja syöminen tietoisemmaksi.