Kirjailija Hilla Hautajoki kiersi yksin Latinalaista Amerikkaa: ”Tajusin, että olin käyttänyt elämästäni aivan liian vähän aikaa tähtien tuijottamiseen”

Arki Helsingissä oli pelkkää puurtamista ja pahaa oloa. Hilla Hautajoki päätti, että jonkin pitää muuttua. Hän jätti työnsä kustannustoimittajana ja lähti etsimään onneaan Guatemalaan. Sieltä alkoi matka, jonka aikana hän löysi oman tapansa elää.

Monilla mittareilla mitattuna Hilla Hautajoki oli menestyjä. Hän oli 27-vuotias ja työskenteli kustannustoimittajana isossa kustantamossa, asui Helsingin Ullanlinnassa ja vietti railakasta elämää. Kavereineen hän bailasi ja kävi baareissa.

– Uskottelin pitkään itselleni, että olin onnellinen. Mutta sitten tajusin, miten pinnallista kaikki oli, enkä halunnut enää elää elämää, joka näytti vain ulospäin hyvältä, Hilla sanoo.

Oikeastaan hänen elämänsä oli muuttunut koko ajan huonommaksi. Juhliminen ei enää rentouttanut, vaan se pahensi tilannetta ja oloa. Hilla nukkui huonosti, ja hänestä oli tullut työnarkomaani, joka teki ympäripyöreitä päiviä. Hän oli eronnut poikaystävästään pari vuotta aiemmin mutta ei ollut käsitellyt asiaa juuri lainkaan. Eikä hän viihtynyt enää itsensäkään kanssa.

Elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkiä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne.

Näin hän kuvaa oloaan esikoiskirjassaan Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä.

Elämän piti muuttua

Kun Hillan määräaikainen työsuhde lopetettiin neljän työvuoden jälkeen, se oli helpotus. Vähän aiemmin Hilla oli jo oivaltanut, että elämän piti muuttua. Sitten hän näki Facebookissa ystävänsä ilmoituksen, jossa tämä leikkimielisesti haki seuraa Guatemalan-reissulleen. Se sai Hillan sydämen lyömään nopeammin. Hetken mietittyään hän tarjoutui lähtemään matkalle seuraksi.

– Vasta sen jälkeen katsoin kartasta, missä päin maailmaa Guatemala sijaitsi.

Tammikuussa 2010 menolippu vei Hillan Latinalaiseen Amerikkaan ja Guatemalaan.

Vähä vähältä parempi olo

Ennen Guatemalaa Hilla oli matkustanut jonkin verran. Ensimmäisen ulkomaanmatkansa hän oli tehnyt äidin kanssa bussilla Leningradiin. Sittemmin perhe oli matkustellut Ruotsissa, Tanskassa, Kreikan saarilla ja Kanarialla. Lukiolaisena hän oli lähtenyt Saksaan opiskelemaan kieltä ja työskentelemään siivoojana. Sillä reissulla hän oli ollut neljä kuukautta. Myöhemminkin hän oli viettänyt lomansa ulkomailla mutta tunsi, että kotiinpaluu tapahtui aina liian nopeasti. Pitkään hän oli haaveillut toisenlaisesta reissaamisesta.

Guatemalassa Hilla asettui asumaan Antiguaan, maanjäristysten raunioittamaan kolonialistiseen pikkukaupunkiin.

Minua jännitti, mitä ikkunan takaa paljastuisi. Nitkutin verhot auki. Niiden takana oli pölyinen lasi, valurautakalterit ja möhkyräisiä pilviä aamupurjehduksellaan, erikoisen mallisia valkoisia tornikattoja, trooppisia puita, kukkien kauneuskilpailut ja kaiken taustalla savua hiljalleen tupruttava tulivuori. Näky oli mykistävä.

Hilla paloi halusta oppia espanjan kieltä. Pian hän opiskeli opettajan johdolla neljä tuntia päivässä ja teki paljon kotitehtäviä. Hän tutustui myös opiskelukavereihinsa, jotka olivat tulleet Antiguaan monesta eri maasta.

Usein aamuisin Hillan piti nipistää itseään, jotta hän ymmärsi, että kaikki tapahtui juuri hänelle eikä kenellekään muulle.

Hilla alkoi voida paremmin. Hän nukkui hyvin ja alkoi nähdä unia. Hän kävi myös salsatunneilla. Hän muuttui sosiaalisesti.

Usein hillitsin käytöstäni muiden seurassa, mutta pian aloin suhtautua rennommin moniin asioihin, joista olin pingottanut. En enää ajatellut koko ajan, mitä muut minusta ajattelevat, vaan annoin itseni tulla näkyvämmäksi ja paljastin muille sellaisiakin puolia, joita en aiemmin ollut rohjennut näyttää.

”Saatoin alkaa hyräillä kesken kotiaskareiden”

Aiemmin Hilla oli ollut järki-ihminen, mutta matkalla hän muuttui tunneihmiseksi, samanlaiseksi kuin paikalliset tuttavat. Hänenkin kätensä alkoivat käydä puhuessa.

– Yhtäkkiä olinkin eri ihminen. Saatoin alkaa hyräillä ja laulaa kesken kotiaskareiden. Niin ei ollut käynyt minulle koskaan aikaisemmin.

Vähitellen uupumus helpotti ja Hilla oppi nauttimaan pienistä asioista. Monina iltoina hän tuijotteli tähtiä kattoterassiltaan sillä välin kun kone pesi pyykkejä alakerrassa.

– Tajusin, että olin käyttänyt elämästäni aivan liian vähän aikaa tähtien tuijottamiseen. Oivalsin, että silloin kun katsoin tähtiä, en tuijottanut vain omaa napaani.

Hilla alkoi katsoa ympäristöä uusin silmin. Hän kuljeskeli kaupungilla ja oppi tuntemaan niin kotipuutarhansa trooppiset kukat kuin koppakuoriaisetkin. Mutta ennen kaikkea hän löysi ihmiset ja heidän loppumattoman kiinnostavat tarinansa.

Rakastajakalenteri keittiön pöydällä

Antiguassa ihmisiin oli helppo tutustua, koska tuntemattomille puhuminen oli siellä sääntö, ei poikkeus.

– Pikkukaupungissa törmäsin samoihin ihmisiin jatkuvasti. Yhteystietoja vaihdettiin tiuhaan.

Sekä miehet että naiset hukuttivat Hillan ja tämän ystävän kohteliaisuuksiin. Guatemalalaisten silmissä he olivat kauniita. Naiset kehuivat heitä estoitta, ja miehet halusivat tutustua paremmin.

Olimme molemmat vapaita tekemään mitä lystäsimme, joten otimme ilon irti, miksi emme olisi ottaneet.

Ihailijoita heillä kävi kylässä vuoropäivinä, ja vierailuajat he merkitsivät rakastajakalenteriin, jota he pitivät keittiön pöydällä. Kalenteri piilotettiin aina ennen vieraan saapumista.

Hillalla oli matkan aikana monia miessuhteita. Joidenkin miesten kanssa hän viihtyi pitkään, toisten kanssa lyhemmän aikaa. Uudet suhteet tekivät kuitenkin hyvää itsetunnolle. Hilla alkoi nähdä itsensä eri valossa.

Peiliin oli tätä nykyä helpompi katsoa, sillä näytin jo ihmiseltä. En ollut tyytyväinen ulkonäkööni, mutta näin että minusta paistoi onni, auringon paahtama ja säteilevähymyinen onni. Se oli jo jotain, paljonkin.

Antiguasta Buenos Airesiin, sieltä Chileen, Paraguayhin, Boliviaan, Peruun…

Kun reissukumppani puolentoista kuukauden yhteiselon jälkeen palasi Suomeen, Hilla jäi Antiguaan asumaan vielä neljäksi kuukaudeksi. Vajaassa puolessa vuodessa hän oli oppinut espanjan ja rohkaistunut niin, että jatkoi matkaa yksin. Kierrettyään Keski-Amerikan hän matkusti Argentiinaan ja jäi asumaan Buenos Airesiin. Sen jälkeen hän kiersi vielä Chilessä, Paraguayssa, Boliviassa, Perussa, Ecuadorissa ja Kolumbiassa.

Hän yöpyi milloin hostelleissa ja hotelleissa, milloin uusien tuttaviensa luona. Välistä hän matkusti itsekseen ja istui bussissa pisimmillään 72 tuntia. Välistä joku ystävä Suomesta tai maailmalta liittyi hänen seuraansa.

Tällä pitkällä matkalla Hilla huomasi, että matkustamisesta oli tullut hänelle elämän ja kuoleman kysymys. Reissaaminen oli toisinaan myös vaarallista.

– Näin onnettomuuksia ja ampumatapauksia. Jotkut tapaamistani ihmisistä kuolivat. En säikähtänyt kokemaani, vaan se vain lisäsi elämänhaluani.

”Tiukoista paikoista selvisin puhumalla”

Ajatus kuolemasta vahvisti Hillan selviytymisviettiä ja lisäsi turvallisuudentunnetta.

– Tiukoissa paikoissa osasin olla kylmäpäinen ja suhtautua asioihin rauhallisesti. Selvisin ongelmista usein puhumalla.

Mitä kauemmin olin ollut liikkeessä, sitä enemmän elin, koin ja tunsin, ja sitä tärkeämpi matkakumppani kuolemasta minulle tuli. Se oli vahvasti läsnä minussa, kaikissa tekemisissäni ja olemiseni tavassa. Paikallaan ollessani en ollut koskaan aistinut kuoleman läsnäoloa yhtä vahvana, mutten myöskään ollut ennen tätä suurta elämänmuutosta tuntenut eläväni yhtä vahvasti.

Hilla alkoi ymmärtää, että hänen lapsuutensa kokemukset tekivät hänestä sellaisen kuin hän nyt oli. Että hän oli saanut äidiltään ja isältään kyvyn kohdata vaikeatkin asiat rohkeasti.

– Isäni työskenteli kehitysvammaisten liikunnanopettajana ja äitini kuolevien osastolla sairaanhoitajana. He opettivat, että kuolemaa ja sairastumista ei tarvitse pelätä.

Matka jatkui Australiaan ja Aasiaan

Matka Latinalaisessa Amerikassa kesti vuoden. Sen jälkeen Hilla ei halunnut palata Suomeen, vaan hän siirtyi seuraavalle mantereelle, Australiaan. Sinne hän ei koskaan kotiutunut. Hän ahdistui maasta, joka osoittautui yllättävän amerikkalaiseksi. Kolmen kuukauden jälkeen matka jatkui Aasiaan ja Koreaan. Sinne hän jäi seitsemäksi kuukaudeksi.

– Soul oli kerrassaan ihana paikka. Siellä koin henkistä yhteyttä korealaisten kanssa ja löysin sielulleni kodin.

Reissun aikana Hilla elätti itsensä tekemällä kustannustoimittajan ja suomentajan töitä.

Reilun kahden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen Hilla sai kutsun tulla takaisin Suomeen ja töihin kustantamoon. Hän oli haaveillut vielä menevänsä Afrikkaan, mutta valitsi silti paluun Suomeen. Mukava esimies sai puhuttua hänet ympäri, sillä vuoden määräaikaisuuden jälkeen hän voisi taas jatkaa reissaamista.

Paluu Suomeen oli valtava kulttuurisokki

Paluu ei ollut helppo. Suomessa olo ahdisti, ja Hilla kärsi paluumasennuksesta. Kulttuurisokki oli valtava, terveys reistaili, unettomuus palasi ja hänellä oli irrallinen olo. Pian entinen työnarkomaani teki taas liikaa töitä.

– Ensimmäisen vuoden jälkeen työsuhteeni vakinaistettiin, mikä tuntui hienolta ja sai minut taas tekemään yötä päivää töitä. Jaksoin sitä kaksi ja puoli vuotta. Sen jälkeen tajusin toistamiseen, että se ei ole minua varten.

Hilla ei kestänyt liiallista työmäärää, aamuheräämisiä ja ylipäätänsä liian ohjelmoitua elämää. Keväällä 2014 hän irtisanoutui vakituisesta työstään ja päätti jäädä freelanceriksi ja jatkaa reissaamista.

Halu elää omalla tavalla voitti. Hilla halusi olla taas lapsuutensa sankareitten kaltainen. Maailmanmatkaaja ja seikkailijatar.

– Olen usein tuntenut olevani erilainen ihminen. Sellainen anarkisti. Jo lapsena minua kiehtoi kaikki kielletty. Ihailin satujen sankareita, jotka matkustivat kuumailmapallolla ja villihanhien selässä. Sellainen minustakin sitten tuli.

”Jotta voin elää näin, olen luopunut paljosta”

Hilla löysi tapansa elää. Hän matkustaa ulkomaille pari kertaa vuodessa ja viettää matkoillaan aina vähintään kuukauden päivät. Työt kulkevat reissuilla mukana tarvittaessa. Vaikka elämäntapa sopii hänelle, Hilla tiedostaa joutuneensa luopumaan monesta asiasta. Hänellä ei ole vakituista työpaikkaa, omistusasuntoa, omaisuutta eikä perhettä.

– Jotta voin elää näin, olen luopunut paljosta. En silti sure. En halua, että kuoltuani minut muistetaan ihanasta kodista tai hienosta autosta. Haluan, että minut muistetaan rohkeana ihmisenä, joka eli itsensä näköistä elämää.

Moni ihailee Hillan tapaa elää, mutta sitä hän ei ihan ymmärrä. Hän tietää, että hänen valitsemansa elämäntapa ei sovi kaikille.

– En kaipaa osakseni ihailua. Mutta jos jotakin voin toivoa, niin sitä, että rohkaisen ihmisiä esimerkilläni toteuttamaan omia haaveitaan. Olivatpa ne sitten millaisia tahansa.

”Haluan olla kahleista vapaa”

Enää Hilla ei lähde matkoillensa suin päin. Hänenkin elämänsä on nyt muuttunut. Hän löysi Suomesta miehen. Nyt hänellä on Helsingissä koti ja puoliso, jonka luo palata. Suomeen paluu on nykyisin helpompaa kuin aiemmin.

– En vieläkään omista juuri mitään. Haluan olla kahleista vapaa. Minulla on kuitenkin puoliso. Olen onnellinen, koska hän hyväksyy elämäntapani. Vuoden mittaiselle matkalle ei noin vain enää lähdetä, mutta saan silti tehdä pitkiä matkoja yksin, koska kaipaan välillä omaa aikaa ja tilaa ajatella. Nyt minulla on vain aiempaa parempi syy palata Suomeen.

Hilla matkustaa maailmalle milloin yksin, milloin puolison ja milloin ystäviensä kanssa. Ehkä vielä joskus myös perheen kanssa.

– Jos perustamme jonakin päivänä perheen, en anna sen rajoittaa matkustamista, mutta kohteita varmaan pitää miettiä eri kantilta kuin tähän asti, Hilla pohdiskelee.

Kun Hilla lähti Guatemalaan, Antiguaan, hän ei tiennyt, minne hän meni. Silti kokemus mullisti hänen maailmansa.

– Uskon, että jokainen ihminen kuuluu moneen paikkaan. Ne paikat pitää vain löytää. Minulla on koti nyt useassa maassa: vaikka asunkin ja viihdyn hyvin Helsingissä, sieluni on Soulissa ja sydämeni Antiguassa.

Lainaukset ovat Hilla Hautajoen kirjasta Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa. Juttu julkaistu Annassa 30/2017.

Lue myös:

Olet rakkauden arvoinen – uskalla rakastua ja rakastaa

Ikigai keino onnellisempaan ja pidempään elämään? 8 japanilaisen menetelmän ohjetta

Tunnelukot kahlitsevat elämää – näin tunnistat ja murrat lapsuudessa syntyneet lukot

Yksi meistä:

Ympäristöaktivisti Phyllis Omido elää jatkuvassa vaarassa: ”Jos nyt luovutan, hinnan maksavat lapset”

Entinen alkoholistiäiti Sirpa: ”Join tukahduttaakseni surun, ahdistuksen, tuskan ja riittämättömyyden”

Asperger-diagnoosi muutti koulukiusatun Esmeraldan elämän: ”Nyt pystyn elämään normaalia nuoren naisen elämää”