Koira rohkaisi liikkumaan ihmisjoukossa, auttoi selviytymään psykoosista ja sai tuntemaan olon hyväksytyksi – kolme naista kertoo, mikseivät halua elää enää ilman koiraa

Koiran merkitystä hyvinvoinnille ei voi väheksyä. Koira rohkaisi Anettea liikkumaan ihmisten joukossa. Nooralle koira toimii terapeuttina, joka kuuntelee ja huolehtii päivittäisestä liikunta-annoksesta. Annukka puolestaan ei tunne enää oloaan yksinäiseksi – koira toi elämään myös ihmisystävän.

Koira lisää hyvinvointia, sillä koirat pelastivat elämäni

Vähättelyä, nimittelyä, syrjimistä. Isäpuoleni näytti kaikin tavoin, että olin hänen, äitini ja heidän yhteisten lastensa uusperheessä ulkopuolinen. Hänellä oli erinäisiä mielenterveysongelmia, ja hän kohdisti pahan olonsa minuun. Vaikka myötäilin ja olin kuinka kiltti tahansa, en kelvannut hänelle. Yritin pysytellä poissa hänen silmistään ja vietin lähes kaiken vapaa-aikani ulkona: minusta tuli teininä naapuruston koirien ahkera ulkoiluttaja.

Olin vieraiden ihmisten seurassa arka enkä uskaltanut juuri avata suutani, mutta koiria hiljaisuuteni ei haitannut. Ne eivät arvostelleet minua. Niiden seurassa sain olla oma itseni. Toisin kuin kotona, sain koirilta hyväksyntää. Osa hoitokoiristani oli helppoja, osa haastavia. Haastavien koirien luottamuksen voittaminen kasvatti itseluottamustani. Onnistumisen elämykset olivat minulle uusia, tärkeitä kokemuksia.

Kun täytin 18, muutin pois kotoa. Pari vuotta myöhemmin sain ensimmäisen oman koirani, kaksivuotiaan saksanpaimenkoira Tiran. Sen jälkeen elämässäni on aina ollut koira, välillä kaksi. Jotkut niistä ovat olleet aikuisia koiria, joista niiden omistajat ovat joutuneet luopumaan. Joku voisi kutsua niitä ongelmakoiriksi. Minulle ne olivat koiria, jotka auttoivat minua ongelmissani. Ne pelastivat elämäni.

Pelkoni hävisivät

Tiralla ja myöhemmin elämääni tulleella Kari-koiralla oli monenlaisia pelkoja. Minä autoin niitä, ja ne auttoivat minua pärjäämään omien mörköjeni kanssa. Tiran kanssa uskalsin liikkua ihmisten joukossa. Karilta opin, että pelottavista a­sioista selviää kohtaamalla ne riittävän etäältä ja riittävän hitaasti. Kuten peloista kärsivä eläin myös ihminen tarvitsee tilaa, aikaa ja vapauden edetä omaan tahtiinsa. Jos jokin asia pelottaa suunnattomasti, sitä on viisasta välttää. Minun ei ole pakko viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa minulla on epämukava olo.

Koira lisää hyvinvointia ja koirat ovat korvanneet puutteita ihmissuhteissani. Tira oli tärkein tukijani, kun sain poikani kahdeksan vuotta sitten. Kun poika oli pieni, hänen isänsä oli vuoden ulkomailla töissä. Ilman Tiraa en olisi selvinnyt tuosta ajasta. Kari oli korvaamaton, kun yhteinen elämä pojan isän kanssa päättyi avioeroon. Vaikka minulla oli pieni poika, tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Vaikeassa tilanteessa Kari piti pienen perheemme arkea kasassa. Sen kanssa touhuaminen sai ajatukseni muualle.

Chihuahua Pirkko muutti meille reilu vuosi sitten. Se on ensimmäinen koirani, jonka olen saanut kouluttaa pikkupennusta asti. Pirkko on lähes täydellinen. Se on kuin kuva nykyisestä tilanteestani: uskallan olla oma itseni, elämäni on tasapainossa ja minulla on varmuutta toimia eläinten kanssa. Valmistun kesällä eläintenkoulutta­jaksi.”

Anette Luutikivi, 34

Lue lisää: Etsi koirien Antti Tuisku ja Viljo, Satu Tuomisto ja Leo, Mikko Alatalo ja Ringo – katso 11 julkkiksen ihanat kaverikuvat koiriensa kanssa!

Koira vei yksinäisyyden tunteen

Minunat oli alistuneen oloinen, laiha, pieni koira. Kun se tuli minulle reilu vuosi sitten Romaniasta, elin yksin. Aikuisilla lapsillani on omat perheensä, ja olin vuotta aiemmin menettänyt kissani. Koti tuntui autiolta, ja tunsin itseni toisinaan yksinäiseksi. Yksinäisyyden tunne oli minulle uusi. Se yllätti voimakkuudellaan, sillä yleensä viihdyn hyvin omissa oloissani.

Olen aika laiska pitämään yhteyttä ihmisiin. Olen käynyt nettideittipalvelussa kääntymässä, mutta se ja seuraa hakevat ikäiseni miehet eivät olleet minua varten.

Uskon, että nelijalkainen kaveri voi olla monelle toista ihmistä parempi ystävä. Koirankaipuussani hakeuduin Kulkurit-rescueyhdistyksen nettisivuille. Puolen vuoden etsiskelyjeni jälkeen löysin Minunatin, viisivuotiaan kodittoman tyttökoiran.

Minunat on sielunkumppanini. Olemme molemmat rauhallisia tarkkailijoita, välillä vähän itsepäisiä, emmekä viihdy isoissa joukoissa. Meillä on yhteinen kieli: puhun hänelle sian­saksaa, omaa hellittelykieltäni, johon Minunat vastaa katseellaan.

Äänensävy on puheessa sanoja tärkeämpää. Siitä ja eleistäni Minunat lukee mielialani. Jos minulla on huono päivä, koira tunkee tavallista tiukemmin kainalooni. Kun olen iloinen, koira jakaa iloni: se kiehnää ympärilläni ja haluaa leikkiä. Alistuneen oloisesta laiheliinista on tullut entistä itsevarmempi koira.

Koira lisää hyvinvointia ja saa tuntemaan ylpeyttä

Lenkkeilemme kolme kertaa päivässä. Tällä seudulla moni tuntee Minunatin ja pysähtyy tervehtimään sitä. Kun vieras ihminen ihastelee koiraani, tunnen siitä samaa ylpeyttä kuin vanhempi pienestä lapsestaan. Siinä mielessä koira on minulle kuin lapsi, että se teki yhden hengen taloudestani perheen.

Toisin kuin ihmislapsi, koira ei aikuistu koskaan eikä muuta pois kotoa ainakaan omasta aloitteestaan. Olen vastuussa Minunatista koko sen loppuelämän ajan, mikä tuntuu vain hyvältä. Minulla on koira, josta pitää huolta. Koira, jota rakastaa. Koen itseni tarpeelliseksi, en yksinäiseksi.

Kotikulmillamme on monta adoptoitua koiraa, jotka Minu­nat tunnistaa lajitovereidensa joukosta. Joidenkin kanssa kävelemme pitkiä matkoja rinnakkain, joitain moikkailemme. Toistaiseksi olen ollut liian ujo kysymään yhdeltäkään koiranomistajalta puhelinnumeroa.

Onneksi kaikki eivät ole yhtä ujoja. Kuulin juuri rescuekoirayhdistyksen vastaavalta henkilöltä naisesta, joka oli koettanut selvittää yhteystietojani. Taidan saada uuden ystävän.”

Annukka Laine, 61

Emma huolehtii päivärytmistäni

Emma-koira on terapeuttini. Se kuuntelee kärsivällisesti kuin koulutettu psykoterapeutti, kun kerron sille huoleni. Tosin minulle ei ole koskaan tarjottu psykoterapiaa, vaikka olisin varmasti hyötynyt siitä.

Minulla on skitsoaffektiivinen mielialahäiriö ja sen masennusoireinen muoto. Sitä hoidetaan lääkkeillä, ja olen saanut myös keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Sairauteeni liittyy samanlaisia oireita kuin skitsofreniaan ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Yksi oireista on pitkittynyt psykoosi ja siihen liittyvät harha-aistimukset.

Olen ollut kaksi kertaa psykoosissa, kummallakin kerralla kaksi kuukautta. Harhat olivat niin voimakkaita ja pelottavia, etten pärjännyt niiden kanssa kotona. Psykoosi laukaisi vakavan masennuksen, ja sairaalajaksoni venyivät puoli vuotta pitkiksi.

Koira lisää hyvinvointia huolehtimalla päivärytmistä

Emma tuli meille viisi vuotta sitten, kun jäin eläkkeelle lähihoitajan työstäni. Olin ollut sitä ennen kuntoutustuella useamman vuoden. Emma huolehtii päivärytmistäni ja pakottaa minut pihalle. Tosin se on havannankoirana melkoinen prinsessa ja kaikkea muuta kuin säänkestävä kaveri. Huonolla säällä minä saan kiskoa sen ovesta ulos.

Vastaan perheessämme Emman hoidosta; täytän ruokakupin ja huolehdin eläinlääkärikäynneistä. Koira kulkee perässäni joka paikkaan, vessaankin. Se saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Kutsun Emmaa vauvakseni, vaikka koiran ja ihmisen suhteen vertaaminen äiti-lapsisuhteeseen joitain ihmisiä ärsyttääkin. Minä olen sille tuki ja turva, ihan kuten vanhempi lapselleen.

Koira lohduttaa

Ellei minulla olisi koiraa, kököttäisin kaiket päivät sisällä. Voi olla, että ilman Emmaa lojuisin kevätkuukaudet sohvalla, sillä pari pidempää masennusjaksoani ovat ajoittuneet kevääseen. Pienikin piipahdus ulkona Emman kanssa piristää ja tuo toivoa: kyllä tästä selvitään.

Emma vaistoaa mielialani ja osaa lohduttaa. Kun minua itkettää, se änkeää kainaloon ja nuolee kasvojani. Se ei näytä koskaan pahaa mieltä ja ottaa minut häntä heiluen vastaan, vaikka olisin käynyt ulkona vain viemässä roskapussin. Mutta jos olen useamman tunnin poissa, se mököttää.

Emma on ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen koirani. Se on näyttänyt minulle, kuinka hyvä ystävä koira voi ihmiselle olla. En olisi osannut ennen kuvitella, kuinka syvästi voin kiintyä eläimeen. Olen tehnyt viiden vuoden aikana yhden pidemmän reissun ilman Emmaa, ja viimeisinä matkapäivinä nieleskelin palaa kurkustani. En tahdo enää osata nukahtaakaan, ellei Emma nuku sängyn jalkopäässä. En usko, että voin enää koskaan elää ilman koiraa.”

Noora Saarinen, 41