Koulukiusaaminen rikkoi Anni Saastamoisen omanarvontunnon: ”Olin oppinut ajattelemaan, etten ole yhtään mitään”

Nimittelyä, pahoja puheita ja ulkopuolisuutta. Vuosien kiusaaminen jätti Anni Saastamoiseen jäljet, jotka tulivat esiin vasta aikuisena, kun Anni sairastui masennukseen. Hän yritti pitkään torjua oireita suorittamalla, sillä sairastuminen tuntui heikkouden osoitukselta.

On heinäkuu vuonna 2015, kuukausi, jolloin suomalaisten pitäisi olla onnellisimmillaan. Onhan sentään kesä, on hellettä, on loma. Mutta helsinkiläisen kaksion sängyssä makaa Anni Saastamoinen, joka on itkenyt tyynynsä märäksi. Hän ei uskalla mennä ulos, koska pelkää kohdata ihmisiä. On vaikea puhua, muodostaa sanoja. Henki ei kulje, tuntuu kuin tukehtuisi.

Lopulta Anni tarttuu puhelimeen ja soittaa terveyskeskukseen. Hoitaja kysyy, onko hänellä itsetuhoisia ajatuksia.

”On. Nyt on”, hän vastaa ja saa lääkärin vastaanottoajan. Siihen on onneksi vain tunti.

Masennnuksen kipeimmät asiat

Joka viides suomalainen sairastuu elämänsä aikana masennukseen, mutta harva puhuu siitä muille kuin lähipiirilleen. Anni, 31, on päättänyt puhua. Hän on kirjoittanut kirjan Depressiopäiväkirjat, jossa kertoo masennuksestaan ja miten hän sai siihen apua.

Häntä ärsyttää se, miten masennusta käsitellään julkisuudessa.

– Inhoan tarinoita, joissa kerrotaan, miten selätin masennuksen ja miten hieno ihminen olen. Miksei puhuta siitä, miten hirveää se oikeasti on, miltä se oikeasti tuntuu, Anni sanoo.

Näin Anni kuvailee tunteitaan kirjassaan: Kun on masentunut – etenkin, kun on to-del-la masentunut – ei kiinnosta olla edes olemassa. Ei ole voimia edes hengittää, avata silmiä, olla. Ei tee mieli syödä. Ei tee mieli liikkua, koska ei uskalla poistua edes saatana kotoaan.

Jatkuva poissulkeminen satuttaa

Pohjois-Keiteleellä Pohjois-Savossa on pieni maito- ja viljatila, josta lähimpään isoon ruokakauppaan on 27 kilometriä. Sillä maatilalla Anni varttui. Vanhemmat hoitivat tilaa, lisäksi isällä oli koneurakointiyritys. Anni oli perheen kolmas lapsi, iltatähti. Vieraita kävi harvoin, ja sisarukset olivat sen verran vanhempia, että hän tottui leikkimään yksin.

Koulussa ensimmäiset luokat sujuivat hyvin. Annilla oli orastavia ystävyyssuhteita, joskus joku tuli kyläänkin. Mutta pikkuhiljaa häntä alettiin kiusata. Pienen kyläkoulun luokalla oli hänen lisäkseen vain neljä oppilasta. Anni jäi ryhmän ulkopuolelle, eikä koulussa ollut muuta porukkaa, johon lyöttäytyä.

– Kiusaaminen ei koskaan ollut fyysistä, mutta se oli haukkumista ja pilakuvien piirtämistä, kokoni kommentoimista.

Kiusaaminen alkoi juuri siinä iässä, jossa Anni alkoi haaveilla todellisesta ystävyydestä. Sellaisesta, josta hän oli saanut lukea vain heppakirjoista. Jatkuva poissulkeminen satutti. Kun Anni kirjoitti pulpettiin R-kirjaimen, jonka tarkoitus oli kertoa hänen kuuluvan kaverijoukkoon, joku kävi kumittamassa sen pois. Kun hän yritti bussissa mennä jonkun viereen istumaan, häntä ei päästetty. Yhtenä iltana ennen seiskaluokan ensimmäistä aamua hänelle soitettiin ja sanottiin, ettei hänellä olisi koulussa kavereita.

– Joka aamu mietin, olenko tänäänkin yksin vai onko joku kanssani välitunnilla ja mitä tapahtuu, jos menen jonkun viereen istumaan.

Jossain vaiheessa Anni kertoi kiusaamisesta opettajalle. Kuraattoria ei koulussa ollut.

– Siihen aikaan ei kampanjoitu koulukiusaamista vastaan vaan ajateltiin, että kiusaaminen nyt vain kuuluu asiaan. Opettaja sanoi, että ole kuin et huomaisikaan. Miten olisin voinut olla, kun jouduin olemaan niin yksin?

Anni ei ole varma, kertoiko hän kiusaamisesta kotonaan. Siitä puhuminen oli vaikeaa.

– Kiusatuksi tulemiseen liittyy häpeää. Ajattelin, että minussa on jotakin vikaa, hän sanoo.

Yläasteella ongelmat jatkuivat. Nyt Annista puhuttiin pahaa selän takana ja levitettiin perättömiä juttuja.

– Välillä minulla oli kaveri, mutta sitten yhtäkkiä ei taas ollutkaan. Jatkuva epävarmuus siitä, kelpaanko jollekulle tänään, oli kauheaa.

”Peruskoulu on synkkä paikka”

Kiusaamisesta puhuminen on edelleen vaikeaa Annille. Ei enää häpeän takia vaan siksi, että koulukiusaaminen on vaikea kuvio purkaa auki. Ei ollut yhtä kiusaajaa, jota voisi syyttää. Ei selkeää syytä, miksi juuri hänet valittiin.

– Peruskoulu on synkkä paikka. Koulussa lapset rakentavat omaa hierarkiaansa ja kaikki yrittävät vain pyristellä menemään. Joku jää aina ulkopuolelle. Sen takia siihen on niin vaikeaa puuttua.

Jäljet vuosien hyljeksiminen kuitenkin jätti. Annin itsetunto oli murentunut palasiksi. Hän korvasi sen vihalla. Hän tempoi itsensä raivolla läpi yläasteen. Hänestä tuli tyly, pelottavakin. Jos joku oli inhottava, Anni antoi takaisin kahta kauheammin. Viha auttoi pitämään ihmiset etäällä, ja hän sai olla rauhassa.

Raivo oli hyvä moottori. Se sai suorittamaan läpi lukion ja yliopiston työelämään asti. Kunnes syksyllä 2014 moottori sammui, ja Annin masennus alkoi.

Syyllisyyden tunteita

Kai se sitten lopulta teki minut sairaaksi. Se loputon päänsisäinen monologi, joka kertoi minun olevan huono, tyhmä, ruma ja heikko.

Masennus oli tehnyt tulojaan jo vuosia. Ensimmäistä kertaa Anni oli huomannut jotakin siihen viittaavaa opintojensa loppusuoralla vuonna 2010, kun hän viimeisteli filosofian ja journalistiikan opintojaan Hatfieldissä Englannissa. Hänellä oli aikaa. Kun ei voinut paeta pahaa oloaan suorittamiseen, ahdistus nousi pintaan. Itketti, väsytti ja sosiaaliset tilanteet alkoivat pelottaa.

Anni haahuili yöpaidassa kotonaan, googlaili itselleen diagnoosia ja päätyi siihen, että paha olo johtui hormonaalisesta ehkäisystä. Välillä hän toivoi, että olo paranisi kunnon yöunilla. Silloinen poikaystävä ehdotti, että hän lähtisi aamulla kunnon hikilenkille.

Vuonna 2011 Anni palasi Suomeen, erosi poikaystävästään, aloitti uudessa työpaikassa – ja jatkoi suorittamista. Masennus painui taka-alalle.

– Minuun on ohjelmoitu tiukka pärjäämisen pakko ja ajatus, että pitää olla vahva. En vain halunnut olla nössö tai muita huonompi tai heikompi.

Vanhemmilleen hän ei halunnut puhua, sillä ei halunnut huolestuttaa heitä. Hävettikin. Eihän kukaan perheessä ollut koskaan sairastunut mieleltään, ei edes Alli-mummi, joka sentään oli ollut leikkaussalilottana sota-aikana.

– Koin kauheita syyllisyyden tunteita – eihän nyt ihminen voi tällä lailla murtua. Yritin vain mahdollisimman pitkään pyristellä eteenpäin.

Anni arvelee, että pärjäämisen ja vahvuuden kulttuuri on syvällä hänen perheensä tavassa olla.

– Isovanhemmat ovat sotasukupolvea, joten ehkä pärjäämisen pakko juontaa sieltä asti.

Anni oli 28-vuotias, kun masennus alkoi. Hän työskenteli toimittajana, ja hänellä oli parisuhde. Kaikki oli ulkoisesti hyvin. Tällä kertaa ahdistus yltyi kuitenkin niin kovaksi, ettei hän enää pystynyt työskentelemään. Aamuisin oli vaikea nousta sängystä. Poikaystävä Tomi kehotti häntä lopulta hakemaan apua.

Sitä seuranneita kuukausia Anni kuvailee temppuradaksi: hän kompuroi mielenterveyskoneiston rattaissa ja etsi itselleen hoitoa. Pahimpina aikoina hän saattoi maata kotona useita päiviä, joskus viikonkin. Hän oli monta kertaa sairauslomalla.

– Se aika on sumun peitossa, koska masennus vie muistinkin. Sen muistan, että välillä aika ei tuntunut kuluvan millään.

Kadonnut omanarvontunto

Apu löytyi ensin mielialalääkkeistä, sitten terapiasta, jonka Anni aloitti alkuvuonna 2015.

Aluksi terapia tuntui vieraalta ajatukselta, elitistiseltäkin.

– Pidin itseäni tavallisena maalaishiirenä, ei meillä kotona koskaan puhuttu terapioista tai analysoitu tunteita. Ajattelin aina, että vain jossain Kauniissa ja rohkeissa käydään terapiassa. Se on jotain, mitä rikkaat ja hienot ihmiset tekevät. Taisin olla vasta yliopistossa, kun kuulin, että ai jaa, ihan tavallisetkin ihmiset saattavat mennä psykologin puheille.

Hän kävi terapiassa pari kertaa viikossa ja setvi siellä myrkyllisiä ajatusketjujaan.

– Olin täysin omanarvontunnoton. Olin oppinut ajattelemaan, että en ole yhtään mitään ja että kaikki pitävät minua idioottina. Terapeutti pysäytti minut ja sai tajuamaan, etteivät tuollaiset ajatukset ole normaaleja.

Välillä tuli takaiskuja.

Niin kuin silloin heinäkuussa, jolloin Anni soitti terveyskeskukseen ja sanoi, että hänellä on itsetuhoisia ajatuksia.

Hänet ohjattiin psykiatriselle poliklinikalle. Siinä tilanteessa Annille riitti keskustelu sairaanhoitajan ja lääkärin kanssa, ja hän palasi kotiin. Pian oma terapeuttikin palasi lomalta.

– En ole koskaan tosissani ajatellut itsemurhaa, mutta pahimpina masennushetkinä vain tuntuu siltä kuin haluaisi kuolla, lakata väkivallattomasti olemasta.

Kuukausi kuukaudelta Annin olo helpottui, ja vuoden kuluttua terapian aloittamisesta tuntui jo vakaammalta. Tunnelukkoja loksahti auki, ja hän sai kohennettua itsetuntoaan.

Välillä masennus yrittää ottaa hänet uudestaan pihteihinsä. Puhuminen poikaystävälle, kavereille tai terapeutille kuitenkin auttaa. Anni käy kerran viikossa terapiassa ja aikoo jatkaa sitä ainakin vuoden. Mielialalääkkeet hän lopetti viime helmikuussa.

Yksi iso askel oli se, kun vuosi sitten Anni kertoi terapeuttinsa rohkaisemana masennuksestaan äidilleen. He istuivat autossa, äiti ajoi. Annia jännitti. Mitäköhän äiti sanoisi? Äiti vastasi aavistaneensa tilanteen ja katsoi Annia: ”Olis sinun pitäny emolle kertoo.”

Myöhemmin hän kertoi sairaudestaan myös isälleen.

– Jälkeenpäin kaduin, etten ollut kertonut kotiväelle aiemmin. Tajusin, etteivät he minua tuominneet.

Ihmisiin voi oppia luottamaan

Entä jos masennus iskee rajusti uudestaan? Pelottaako se?

– Totta kai, mutta en minä säilyttele kaapissa hernekeittoa mahdollista maailmanloppua varten, hän hymähtää mutta vakavoituu sitten.

– Ei siihen voi varautua muuten kuin ennaltaehkäisemällä. Olen oppinut tunnistamaan jaksamiseni rajat ja karsinut vapaa-ajan vapaaehtoishommia, joita tein aikaisemmin.

Ihmisiin hän luottaa jo vähän paremmin kuin ennen terapiaa.

– Jossain vaiheessa en uskaltanut poistua kotoa, koska pelkäsin ihmisiä. Pelkäsin, että he puukottavat selkään. Nyt osaan jo ajatella, että eivät he voi vihata minua, koska eivät edes tunne minua. Esimerkiksi jos joku ei töissä moikkaa, en ala heti syyttää itseäni siitä, että olen tehnyt jotakin väärin.

Anni on taas töissä, ja vaikka masennus koetteli parisuhdetta, se ei nujertanut sitä. Hänellä on ystäviä ja rakas harrastus roller derby. Mutta masennus kulkee jollakin tavalla mukana aina.

– Jokaisella on mörköjä kaapissa, niiden kanssa on vain opeteltava olemaan.

Kursivoidut kohdat ovat otteita Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjasta.