Kun vanheneminen alkaa ahdistaa: ”Onko minulla keski-iän kriisi?”

Toimittaja joutui hankkimaan lukulasit ja tajusi olevansa keski-ikäinen. Mutta mistä tunnistaa keski-iän kriisin – vai onko se pelkkä myytti, kuten tutkija väittää?

Olen puolessa välissä lehdenlukua, kun huomaan, että unohdin laittaa lukulasit päähän. Ei ihme, että lukeminen on hieman tahmeaa. Olen nyt viikon verran opetellut käyttämään lukulaseja enkä ole vielä tottunut niihin.

Olen 43-vuotias ja tarvitsen silmälaseja ensimmäisen kerran elämässäni. Ilman niitä en pysty näkemään keittiön kattolampun alla sanomalehtitekstiä kunnolla, tai lukemaan elintarvikkeiden tuoteselosteita.

Lukulasit kertovat valehtelematta sen, että olen tullut keski-ikään. Nuoruus ja se elämä, jossa näin lähelle tarkasti on ohi.

Kerron Facebookissa, että olen todistettavasti keski-ikäinen. Saan paljon myötätuntoa keski-ikäisiltä kavereiltani ja kuulen, että kyse on “aikuisnäöstä”. Kun kysyn, mitä aikuisnäön jälkeen on odotettavissa, minulle ehdotetaan golfia ja pelargonioita. Epäilen itse, että seuraavaksi tulevat rypyt.

Mikä on suhteeni omaan vanhenemiseeni?

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa joudun miettimään, mikä on suhteeni omaan vanhenemiseeni. Tähän saakka olen selvinnyt ilman ikäkriisejä. En kärsinyt mistään, kun täytin 30 vuotta, vaan aloin harrastaa maratoneja. En ehtinyt miettiä ikäasioita täyttäessäni 40, koska olin viimeisilläni raskaana.

Olen aina ollut mielelläni sen ikäinen kuin juuri sillä hetkellä olen. Kehoni ei ole kauheasti reagoinut vanhenemiseen ja pääni vielä vähemmän.

Kun joku puhuu keski-ikäisistä naisista, ajattelen viisikymppistä naista Kansallisteatterissa tai Espanjassa loma-asunnollaan. Ehkä omaa äitiäni myös. Itseäni olen kutsunut vielä viime vuosiin saakka nuoreksi aikuiseksi, vaikka jollain tasolla olen käsittänyt, ettei se taida olla ihan totta.

Ja sitten yhtenä kauniina päivänä päädyn optikolle näöntarkastukseen ja minun on pakko myöntää, että ikä ei olekaan vain numero. Vanheneminen on väistämätöntä, ajattelen, kun sovitan peilin edessä kehyksiä. Fyysiset ominaisuuteni alkavat heiketä. Jostain syystä olin kai kuvitellut olevani immuuni sille.

Tässäkö elämä nyt on?

Miten tähän nyt suhtautuisi? Vaikka ymmärrän hyvin, ettei vanhenemiselle voi mitään, ajatus ei jätä minua rauhaan. Onko minulla keski-iän kriisi?

Onko kyse jostain muusta kuin vanhenemisesta, mietin illalla rasvatessani silmänympäryksiäni. Näkyykö ryppyjä, sitäkö tässä pelkään? Onko elämässäni ollut jotain unelmia ja tavoitteita, joita en nuorena saavuttanutkaan? Petinkö jonkun toisen odotukset, kun elämästäni tuli tällainen?

Mitä itse odotin? Ja ennen kaikkea: tässäkö se elämä sitten on?

Kun ihminen on parikymppinen, sitä helposti luulee, että kaikki asiat elämässä pitää saavuttaa nuorena. Tai ehkä olen vain lukenut lehdistä liikaa juttuja 25-vuotiaista toimitusjohtajista ja 35-vuotiaista pääministereistä.

Täällä peilistä katsoo 43-vuotias pienen lapsen äiti, joka ei tiedä, mitä hänestä tulee isona ja joka pelkää, että aika loppuu kesken. Keski-iässä elämän rajallisuus tulee paljon konkreettisemmaksi. Mutta kun minulla olisi vielä monta ideaa, jotka haluaisin toteuttaa.

”Keski-iän kriisi on myytti”

Soitan professori Lea Pulkkiselle, joka tietää paljon meidän suomalaisten keski-ikäisten elämästä. Pulkkinen on tehnyt ainutlaatuisen pitkittäistutkimuksen, jossa on seurattu 8-vuotiaiden suomalaislasten elämää aina siihen saakka, kunnes he täyttivät 50 vuotta. Kansainvälisestikin merkittävästä tutkimuksesta julkaistiin kesällä kirja.

Pulkkisella on lohdullista kerrottavaa. Hänen tutkimuksensa mukaan keski-ikä ei ole ihmiselle kriisi vaan elämän huippuaikaa, Pulkkisen sanoin “prime time”.

– Keski-ikäiset voivat hyvin. Koko keski-iän kriisi on pelkkä myytti, hän sanoo.

Alunperin keski-iän kriisistä kirjoitti amerikkalainen psykoanalyytikko 1950-luvulla, mutta ihan eri merkityksessä, missä sitä nykyään käytetään.

– Tutkimukset eivät tue väitettä kriisistä, Pulkkinen sanoo ja yrittää kieltää minua kirjoittamasta keski-iän kriisistä ja jatkamasta myytin levittämistä.

Pulkkisen mukaan keski-ikäiset suomalaiset ovat keskimäärin hyvin tyytyväisiä elämäänsä – parisuhteeseen, lapsiin, työhön, uraan ja asumiseen. Jos heillä on ongelmia, ne eivät liity ikään.

Alan miettiä Pulkkisen sanojen rohkaisemana elämääni. Ehkä lukuun ottamatta tätä lukulasiasiaa en muuttaisi elämästäni juuri nyt mitään. Ja jos nuorena oli kiinnostunut siitä, mitä muut ajattelevat, keski-iässä en jaksa välittää, mikä tuo paljon vapautta omaan elämään. Samaan aikaan olen oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan muiden ratkaisuja. Maailma on paljon vähemmän mustavalkoinen keski-ikäisen silmin.

Toisaalta ymmärrän heitä, jotka ovat keski-ikäisinä heränneet huomaamaan, etteivät kaikki elämän haaveet toteutuneetkaan. Ehkä he ovat jopa pettyneet siihen, että tällaisenko elämän he saivat. Oman elämän rajallisuus alkaa tulla konkreettisemmaksi.

Mutta eikö silloinkin kysymys ole enemmän ihmisen omasta asenteesta kuin siitä, että hän on keski-ikäinen?

– Vastoinkäymisiä ja pettymyksiä tulee kaikille vähän väliä. Kysymys on siitä, kuinka niistä selvitään ja miten niihin saadaan toisilta tukea, Pulkkinen sanoo.

Henkinen kasvu jatkuu

Avaan lehden, jossa Ruotsin kruununprinsessa Victoria hymyilee. Victoria täyttää 40 vuotta, ja Suomen Kuvalehti on noteerannut sen otsikoimalla “Prinsessa Victoria keski-ikäiseksi”. Kuvassa säteilee nuorekas, rypytön, lämmin ja itsevarma aikuinen nainen, joka on myös kahden pienen lapsen äiti.

Ovatkohan Victoriankin lukulasit aina hukassa?

Luulen, ettei meistä kumpikaan haluaisi olla uudelleen 30-vuotias, puhumattakaan 20-vuotias. Jos keskustelisimme aiheesta, voisimme yhdessä todeta, ettei tämä keski-ikäisenä naisena oleminen ole sittenkään hullumpaa.

Lea Pulkkinen tekee edelleen 77-vuotiaana tutkijan työtä eikä koe itseään vanhaksi. Hänen mielestään aiheeton puhe keski-iän kriisistä leimaa erityisesti naisia. Miehille vanheneminen tekee pelkästään hyvää, kun taas naisia voidaan pitää jotenkin toimintakyvyttöminä ja yhteiskunnan kannalta hyödyttömiä sen jälkeen, kun he eivät voi enää synnyttää.

Pulkkinen sanoo, että keski-ikäistyminen on vain yksi siirtymä elämässä – kuten sekin on, kun nuori aikuistuu ja muuttaa pois kotoaan opiskelemaan. Sitä kukaan vaan ei kutsu kriisiksi.

Hän muistuttaa myös, että yleensä siirtymät elämässä sisältävät paljon mahdollisuuksia.

– Elämässä on ikään kuin kaksi rataa, joista se fyysinen alkaa laskea kaksikymppisenä mutta henkinen kulkee eteenpäin.

Luen lehteä keittiön hämärässä. Kuukauden harjoittelun jälkeen alan olla sinut lukulasien kanssa. Lapsi on asiasta innoissaan ja kertoo, että kun hän menee kouluun, hän oppii lukemaan ja saa myös lukulasit. Nauran 3-vuotiaan jutuille, ja mielessäni välähtää näkymä koulun pihasta ja pienestä pojasta iso reppu selässään. Kun hän aikanaan menee kouluun, se on varmasti isompi juttu molemmille kuin minun keski-ikäistymiseni.

Lue myös:

Kuinka vanha olet henkisesti? Testaa, mikä on psykologinen ikäsi

Nelikymppiset Rosa Meriläinen ja Jenni Pääskysaari: Ikä ei rajoita sitä, mihin nainen kelpaa

Nina Tapio ikä- ja työkriisistään: ”Iski tunne, että kelpaanko enää, olenko ikäloppu”