Itsetuntemus

52-vuotias espoolaisnainen irtisanoutui, luopui telkkarista ja lähti somesta – itsetuntemusryhmä voi laukaista isoja muutoksia

”Itsestään ja elämästään voi oppia kuuntelemalla muita.” Kaksi naista osallistui itsetuntemusryhmään. Ryhmän loputtua muutoksen huomasi kotona.

Teksti:
Kaisa Pastila 
Kuvat:
Tinka Lindroth

– Isoin oivallukseni oli, että kipeät asiat säilyvät meissä.

”Itsestään ja elämästään voi oppia kuuntelemalla muita.” Kaksi naista osallistui itsetuntemusryhmään. Ryhmän loputtua muutoksen huomasi kotona.

”En pääse koskaan eroon siitä, mikä minulle on kipeää”

Nainen, 52, Espoo:

”Viidenkympin lähestyessä aloin tunnistaa itsessäni uuden sisäisen kriittisen äänen: olenko tyytyväinen elämääni? Jo vuosia arkeni oli ollut kiiremankelia. Tein rankkaa työtä varhaiskasvatuksessa. Minulla oli myös kaksi poikaa. Huolehdin heistä yhdessä poikieni isän kanssa, josta olen eronnut.

Yhä useammin löysin itseni miettimästä isoja kysymyksiä: Olenko tehnyt itse omat valintani vai olenko vain noudattanut sisäistämiäni sääntöjä? Olenko uskollinen itselleni? Kuka olen ja mitä teen loppuelämälläni? Lopulta tarve saada vastauksia kasvoi niin kovaksi, että päätin jättäytyä opintovapaalle. Voisin tutkinnon korottamisen ohessa miettiä, mitä haluaisin tehdä isona.

Edellisestä kunnon pysähtymisestä oli kulunut melkein parikymmentä vuotta. Sairastuin kuopuksen saatuani synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja pääsin tuolloin terapiaan. Koin työskentelyn terapeutin kanssa tosi antoisana. Kävin myös jonkin aikaa jungilaisessa analyysissä.

Tällä kertaa tiesin kuitenkin haluavani tehdä itsetuntemusmatkan ryhmässä. Halusin peilejä, muita naisia. Googletin hakusanoilla ’naisten kasvuryhmä’ ja törmäsin Naistenkartanon NOVAT-ryhmiin. Elokuussa 2018 kokoonnuimme ensimmäisen kerran oman ryhmäni kanssa.

NOVATissa on tarkat säännöt. Työkirja määrittää jokaisen tapaamisen teeman: häpeä, syyllisyys, omat rajat… Jokainen saa aina saman verran puheaikaa, eikä kenenkään puheenvuoroa saa keskeyttää. Toisten puheita ei kuulu kommentoida millään tavalla. Taika onkin kuuntelussa. On hoitavaa, kun käy tosi herkkiä ja kipeitäkin asioita itsestään läpi ja tulee kuulluksi.

Ryhmä kesti puolitoista vuotta. Isoin oivallukseni oli, että kipeät asiat säilyvät meissä. Kun nuorena menin terapiaan, ajattelin, että terapian käytyäni kaikki olisi selvää. Minulla ei olisi enää haavoja sisälläni. Nyt tajusin, etten koskaan pääse eroon siitä, mikä minulle on kipeää. Minun olisi opittava elämään kipujeni kanssa. Tapahtui jokin itsen hyväksyminen.

Opin myös paljon naiseudesta ja äitiydestä kuunnellessani muita. Tajusin, että vaikka on totta, että naisille on paljon vaatimuksia, naiset myös hanakasti ottavat vaatimukset itselleen.

– Luovuin esimerkiksi telkkarista ja lähdin somesta, koska hyvinvointini tarvitsee tilaa ja aikaa.
– Luovuin esimerkiksi telkkarista ja lähdin somesta, koska hyvinvointini tarvitsee tilaa ja aikaa.

NOVAT-matka sai minut tekemään ison päätöksen: irtisanouduin työstäni. Vaikka menetin paljon turvaa – vakituiset tulot, pitkät lomat – tunsin tekeväni juuri oikein itseäni kohtaan. Naistenryhmä oli saanut minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään oikeasti hyvinvoinnin merkityksen. Otin itseni enemmän tosissaan kuin ennen.

Oivalsin, että minun kannattaa karsia elämääni. Luovuin esimerkiksi telkkarista ja lähdin somesta, koska hyvinvointini tarvitsee tilaa ja aikaa. Kun olen enemmän läsnä itsessäni, saan kiinni hiljaisista signaaleista: kuulen, mikä minua kutsuu. Ajattelen, että omaksi itseksi kasvaminen ei tapahdu itsestään. Sen äärelle on hyvä pysähtyä.

Nykyään en saa kyllikseni hiljaisuudesta. On ihana istua sohvalla ja polttaa kynttilöitä. En edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta nyt minulla on rauha asian kanssa. Annan itseni etsiä. Kokeilen ilman kiirettä erilaisia sosiaalialan töitä, teen sijaisuuksia. Vapaus tuntuu hyvältä ja oikealta.”

”Löysin uuden levollisuuden”

Nainen, 39, Helsinki:

”Jo vuosia olen pohtinut samaa kysymystä: Mikä on oman lapsuuden vaikutus omaan vanhemmuuteen? Sain esikoiseni 10 vuotta sitten. Äitiys ei ollut minulle heti niin luontevaa kuin se oli joillekin kavereilleni. Jouduin ikään kuin opettelemaan vanhempana oloa. Yhdistin sen siihen, etten ollut saanut omalta äidiltäni ja isältäni kaikilta osin hyvää mallia vanhemmuudesta.

Viime kesänä googlailin huvikseni hakusanoilla ’vanhemman tunnetaidot’ ja törmäsin Maria Akatemian Tunnevaaka-ryhmiin. Minussa oli noussut tarve, että haluaisin selkeyttä omiin sekaviin pohdintoihini. Vertaisryhmä tuntui heti sopivalta tavalta aloittaa asian työstäminen. Jo seuraavana päivänä täytin netissä ilmoittautumiskaavakkeen.

Ryhmä alkoi syyskuussa. Kokoonnuimme kymmenen kertaa. Nopeasti aloin tuntea yhteyttä muiden ryhmäläisten kanssa. Myös vetäjä oli tosi hyvä.

”Tärkein oivallukseni koski kuitenkin omaa perhettäni.”

Tapahtui jännä ilmiö: kun kuulin muiden kokemuksia, aloin erottaa, mitkä asiat minulla olivat olleet hyvin omassa lapsuudessani. Aikaisemmin olin hahmottanut lapsuusajan ennen kaikkea puutteiden kautta. Olin miettinyt esimerkiksi paljon sitä, miksei meillä halattu tai sanottu: ’Rakastan sinua.’ Nyt tajusin, että kotona oli kuitenkin kannustettu aina ja siellä oli ollut rauhallista.

Teimme myös mielikuvaharjoittelua: palasimme mielessämme siksi pieneksi lapseksi, joka olimme olleet lapsuudenkodissa. Niissä hetkissä tunsin voimakasta surua. En voisi enää koskaan saada niitä asioita, joita niin kovasti olisin halunnut ja tarvinnut. En voisi myöskään enää käydä asioita läpi äidin kanssa, koska hän on kuollut. Onneksi isän kanssa jakaminen onnistuu.

Tärkein oivallukseni koski kuitenkin omaa perhettäni. Ymmärsin olevani hyvä vanhempi. Vaikka lapsuudestani puuttui jotain, se ei määritä minua. Oivalsin, että onnistun monissa asioissa vanhempana ja toimin eri tavalla kuin omat vanhempani. Halaan, otan syliin, sanon ääneen, että rakastan ja tykkään.

Kun ryhmä loppui, huomasin muutoksen kotona. En ollut enää niin kärsimätön, äkkipikainen ja helposti suutahtava kuin ennen. Aikaisemmin minun oli vaikea sietää esimerkiksi lasten älämölöä. Ahdistuin tilanteista, joissa tunsin, ettei kaikki ollut hallinnassani. Nyt huomasin, että kontrollintarpeeni oli alkanut hellittää.

Minussa on jokin uusi levollisuus. Yhdistän sen sopuun, jonka löysin vanhempiini nähden. Aikaisemmin olin heille vähän vihainen, nyt katson heitä lempeämmin: hekin ovat vain omien vanhempiensa vanhemmuuden tuotteita.

Itsetuntemusmatka oli tosi tärkeä minulle. Vaikka sain monia vastauksia, tarve pohtia omaa vanhemmuutta ja lapsuutta ei ole mennyt ohi. Huomaan olevani entistä kiinnostuneempi teemasta. Harkitsen hakeutumista terapiaan.”

X