Itsetuntemus

Lestadiolaisyhteisöstä lähtenyt kirjailija Suvi Ratinen: ”Häpesin taustaani vuosien ajan”

Esikoiskirjailija Suvi Ratinen irrottautui 19-vuotiaana lestadiolaisyhteisöstä ja törmäsi maallisessa elämässä itselleen täysin vieraaseen kulttuuriin. Tie itsensä hyväksymiseen kesti yli kaksikymmentä vuotta.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen/Otavamedia

– Lukioaikana aloin järkeillä yhä enemmän. Kyseenalaistin asioita, vaikka tiesin, että uskovaisen ei sovi tehdä niin, Suvi Ratinen muistelee.

Esikoiskirjailija Suvi Ratinen irrottautui 19-vuotiaana lestadiolaisyhteisöstä ja törmäsi maallisessa elämässä itselleen täysin vieraaseen kulttuuriin. Tie itsensä hyväksymiseen kesti yli kaksikymmentä vuotta.

Loppiainen vuonna 1997 oli Suvi Ratisen elämän pelottavin päivä. Suvi oli silloin 19-vuotias, ja hän oli päättänyt edellisenä syksynä, että joulu olisi hänen viimeinen juhlansa uskovaisena.

Suvi syntyi lestadiolaisperheeseen ja eli lapsuutensa sekä nuoruutensa yhteisön oppien mukaan. Lukioikäisenä hänelle tuli kuitenkin halu ajatella ja elää vapaasti kuten yhteisön ulkopuolella elävät tavalliset maailman ihmiset.

Vähitellen päätös yhteisöstä eroamisesta vahvistui, ja Suvi päätti kertoa siitä perheelleen. Ennen joulunpyhiä hän kävi vielä uskovaisten seuroissa ja hyvästeli mielessään tutut rituaalit.

Asian kertominen vanhemmille oli vaikeaa, mutta lopulta hän sai takellellen sanotuksi, ettei halua enää olla uskovainen. Lestadiolaiset vanhemmat olivat järkyttyneitä. Miten tässä näin kävi – eikö lapsirukka tajua, että hän saa kaiken pahan päälleen, jos kieltää uskonsa?

Nyt, 22 vuotta myöhemmin, 41-vuotias Suvi istuu helsinkiläisravintolassa olutlasi edessään ja muistelee pitkää tietään tavallisuuteen.

Yhteisöstä lähteneelle monet asiat uudessa elämässä olivat vieraita, eikä Suvi tiennyt, kuinka pitäisi käyttäytyä, jotta tulisi hyväksytyksi joukkoon. Vuosien ajan Suvi häpesi taustaansa ja yritti sinnikkäästi opetella uusille tavoille. Hän jopa salasi menneisyytensä työtovereiltaan ja useilta tutuiltaan. Hän tunsi lestadiolaisuuden itsessään leimana, josta hän halusi eroon.

Suvi halusi kyseenalaistaa asioita

Suvin lapsuus oli rakkautta täynnä. Koti oli uskovainen, ja ihmiset ympärillä olivat ystävällisiä. Hän eli yhteisössä, jossa välitettiin toisistaan.

Jo pienenä Suvi oppi, että uskovaiset pääsevät taivaaseen, mutta epäuskovaiset, maailman ihmiset, on tuomittu kadotukseen. Hyvät jumalanlapset tunnistivat uskovan, olivat toistensa matkaystäviä ja sanoivat toisilleen Jumalan terve.

Suvilla oli kuitenkin muutamia kavereita, joiden perheet eivät olleet uskossa. Se oli sallittua, sillä lestadiolaisten oppien mukaan kaikki lapset ovat uskovaisia niin kauan kunnes maailmalliset teot ja tavat vieraannuttavat heidät jumalasta.

Leikkikavereittensa kotona Suvi katseli joskus televisiotakin, mutta siitä tuli paha mieli, koska televisio oli kielletty asia. Uskovaiset saivat katsoa vain joitakin videoita, jotka olivat enimmäkseen itse kuvattuja.

Teini-iässä juopa uskovaisten ja muun maailman välillä jyrkkeni. Elämisen säännöt olivat selkeät, ja niiden myötä läheisiksi ystäviksi kelpasivat vain uskovat.

Epäuskovaiset nuoret katsoivat television lisäksi elokuvia, meikkasivat, joivat alkoholia ja kuuntelivat rockia, mutta sellainen meno ei sopinut Suvin ystäväpiirissä. Jos uskovainen nuori hairahtui moiseen, hänen ystävänsä mieli pahentui, ja tämä ohjasi kaverinsa takaisin oikealle tielle.

Uskovaisilla nuorilla oli ilonaan muun muassa lentopallon ja sählyn pelaaminen, rukoukset, virret ja talkootoimet sekä tietysti jokavuotiset Suviseurat ja vahva yhteishenki.

Suvi muistaa, että pojat kiinnostivat heidänkin piireissään tyttöjä, ja tytöt yrittivät pitää itsensä kauniina päästäkseen naimisiin. Peitepuikkoa sai käyttää, mutta maskaraa tai meikkivoidetta ei. Permanentin voi laittaa, mutta hiuksia ei saanut missään nimessä värjätä.

Esiaviolliset suhteet ovat uskovilta kiellettyjä eikä ehkäisyä sallita myöhemminkään. Niinpä tavoiteltavassa avioliiton onnelassa naiselle oli luvassa synnytyksiä ja lapsia niin paljon kuin luoja sallii, eli yleensä paljon.

Suvi oli jo pienenä miettinyt, miksi kadotukseen joutuvat nekin ihmiset, jotka eivät ole koskaan edes kuulleet jumalasta. Ja eihän vaikkapa afrikkalaisilla ole ollut mahdollisuutta kääntyä lestadiolaiseksi.

Lukioaikana yhä useampi uskonnon sanelema asia alkoi tuntua hänestä arveluttavalta. Hän epäili ja pohdiskeli yhä enemmän, vaikka oli oppinut, ettei älyllinen ja itsenäinen ajattelu ole hyve.

– Järkeily on lestadiolaisille pahimmista pahinta. Jumalan valtakunta tietää mikä on oikein, eikä yksittäisen ihmisen sovi kyseenalaistaa korkeaa totuutta, hän kertoo.

Päätös uskosta irtautumisesta kasvoi Suvin mielessä: hän halusi oppia uutta ja kyseenalaistaa asioita.

Maailmallisuus tuntui pelottavalta

Kun Suvi jätti yhteisön, maailmallisuus tuntui aluksi pelottavalta. Hän oli kuin tynnyrissä kasvanut tyttö, muukalainen, toisesta kulttuurista tullut oudokki.

Hän opiskeli yliopistossa ja sai kavereita, mutta häpeä vaani koko ajan taustalla. Oli vaikea osallistua keskusteluun, koska oli monesta asiasta ulkona.

– Kun minulta kysyttiin lempimusiikkia, menin aivan lukkoon. Musiikkimakuni oli kehittymätön kuin pikkulapsella, Suvi muistelee.

Hävetti tunnustaa, että hän näki ensimmäisen elokuvansa vasta 19-vuotiaana. Tai että hän ei ollut kuullutkaan uusien kavereidensa suosikkibändeistä, tv-sarjoista tai joistakin kaikkien tuntemista julkkiksista. Trivial Pursuit -pelin vaaleanpunainen viihdeosio oli hänen häpeänsä tiivistymä.

Suvi yritti peitellä tietämättömyyttään parhaansa mukaan. Hän oppi vaihtamaan sujuvasti puheenaihetta ja osasi näppärästi myötäillä ja matkia muita.

Hän luki paljon paikatakseen arkipäivän sosiaalisia taitojaan. Kirjat antoivat myös lohtua sekä tarjosivat kuviteltuja matkaystäviä menetettyjen tilalle.

”Rakensin juoksemisesta itselleni uuden uskonnon”

Parasta maailmassa oli, että Suvi tunsi voivansa ajatella vapaasti. Järkeily oli Suvista ihanaa. Hän ei ruvennut heti uskon hylättyään meikkaamaan eikä ahmimaan leffoja tai tv-sarjoja, mutta hän nautti vapaudesta. Esimerkiksi siitä, että kukaan ulkopuolinen ei määrittänyt, oliko joku video sallittu vai ei.

Suvi yllättyi iloisesti myös siitä, että epäuskovaiset eivät olleetkaan kaikki pahoja.

– Minulla kävi mäihä, että tapasin niin hienoja ihmisiä ja sain uusia ystäviä, jotka auttoivat minua siirtymävaiheessa, hän muistelee.

Samalla uuteen elämään kuului myös suru. Perhe ei hylännyt Suvia, ja joitakin entisiä matkaystäviäänkin hän yhä tapasi, mutta ajan mittaan yhteydenpito menneeseen elämään haaleni. Suvi tiesi tuottavansa läheisilleen pahaa mieltä. Hän oli uskon hylkääjä.

Raskain asia oli lähtijälle langetettu pahan rooli. Yhteisössä ajatellaan, että uskon hylkääjälle käy huonosti, siitä oli varoittavia esimerkkejä. Suvikin pelkäsi pitkään, että hänelle tapahtuu jotain pahaa.

– Ajattelin koko ajan, että mokaan tai aiheutan jotain vahinkoa itselleni tai muille. Saatan vaikka pudottaa parvekkeelta raskaan maton naapurin niskaan, ja hän kuolee. Mitä tahansa ikävää voi tapahtua, koska olen paha ihminen.

Selviytymiskeinona Suvi aloitti lenkkeilyn. Hänellä ei ollut enää yhteisöä, virsiä eikä rukouksia, mutta hänellä oli jokapäiväinen juokseminen. Kun hän juoksi, hän tunsi olevansa hyvä ihminen.

– Rakensin juoksemisesta itselleni uuden uskonnon. Jos jaksoin lenkkeillä joka päivä, minulla oli oikeus elää ja olla maailmassa. Jos lähden aamulla lenkille, en joudu huonoille teille.

Juoksemisen lisäksi oli toinenkin keino: alkoholi.

Suvi Ratinen
Suvin lapsuus oli turvallinen ja onnellinen. Ympärillä oli ihmisiä, jotka välittivät hänestä. Omia lapsia hän ei ole kuitenkaan halunnut. – Se on ollut aina selvää, Suvi Ratinen sanoo.

”Ihastuin nopeasti alkoholiin”

Lestadiolaiset eivät juo, joten nautiskellessaan viiniä tai olutta Suvi tunsi olonsa erityisen maalliseksi, tavalliseksi.

– Olin kuullut lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, kuinka paha asia viina on, enkä ollut koskaan nähnyt ketään tuttavaani humalassa. Kun sitten maistoin alkoholia, ihastuin siihen nopeasti.

Suvi oppi, että alkoholin käyttö on kätevää: se helpottaa häpeää ja auttaa löytämään yhteyden toisiin ihmisiin. Juomisesta tulee kevyt olo, eivätkä kaikki viinilasillisen ottaneet örvellä ja tappele kännissä.

– Mitä enemmän join, sitä vähemmän olin lestadiolainen, Suvi muistelee hieman huvittuneena.

Alkoholi on kuitenkin petollinen kaveri, ja jossain vaiheessa uudesta ihastuksesta ehti tulla Suvillekin jo ongelma.

– Juominen oli minulle keino täyttää tyhjyyttä. Se oli onneksi vain oire, sillä kun häpeän tunne vähitellen vuosien myötä väheni, myös juominen kohtuullistui kuin itsestään, Suvi kertoo.

”Edustin tahtomattani yhteisöä, josta halusin irti”

Häpeä ei hellittänyt heti. Suvi koki lestadiolaisuuden leiman olevan tiukassa. Hän sai tottua siihen, että monet ihmiset puhuivat aiheesta pilkaten.

– En ollut enää sitä ja olin silti. Maailmalle olin lestadiolainen ja lestadiolaisille maallinen. Jouduin tahtomattani edustamaan yhteisöä, josta halusin irti, hän muistelee.

Niinpä hän teki ihmiskokeen.– Reilut kymmenen vuotta sitten päätin, etten puhu enää kenellekään menneisyydestäni. Työnsin lapsuuteni ja nuoruuteni syrjään, pyyhin ne vuodet yli, hän kertoo.

Kun hän aloitti uudessa työpaikassa Helsingissä, hän ei paljastanut työkavereilleen olevansa entinen lestadiolainen.

– Ilman taustaani tunsin olevani täydellisen vapaa. Olin kuin kuka tahansa, ja se helpotti häpeääni, hän kertoo.

Tästä seurasi kuitenkin tilanteita, joissa hän joutui vähintään epäsuorasti valehtelemaan. Piti vaieta ja luikerrella ulos esimerkiksi keskustelusta, jossa ihmeteltiin, että eikö hän todella tiedä, kuka on Pave Maijanen.

– Pinnistelin uuden elämänvalheeni kanssa ja onnistuin pikkuhiljaa näivettämään lestadiolaistaustaisen minäni. Samalla taustalla kalvoi myös tietoisuus siitä, että ihminen ei voi hyvin, jos kieltää niin ison osan itsestään.

”Tarinaani ei liity katkeruutta”

Muutama vuosi sitten Suvissa voimistui pakahduttava tarve kirjoittaa menneisyydestään. Kirjoittamalla hän ruokki ja paijasi omaa näivettynyttä lestadiolais-minäänsä ja antoi sille huomiota. Hän halusi ymmärtää myös sitä puolta itsestään.

Noista kirjoituksista syntyi hänen esikoiskirjansa. Juuri ilmestynyt romaani Matkaystävä kertoo naisesta, joka on irrottautunut lestadiolaisesta yhteisöstä ja yrittää opetella maailman tavoille.

– Se on fiktiivinen, mutta siinä on paljon yhtäläisyyksiä omaan elämääni. Minun piti kertoa tarinani, sillä vain myöntämällä menneisyyteni voin tuntea olevani kokonainen ihminen, hän sanoo.

Kirjan julkaiseminen oli myös lopullinen kaapistatulo ja irtiotto menneeseen. Nyt ainakin kaikki tietävät! Kertomalla julkisesti uskonsa kieltämisestä Suvi rikkoo myös lestadiolaisuuden kirjoittamatonta sääntöä, että yhteisön asioista ei huudella maailmalle.

– Tarinaani ei liity katkeruutta, vaan pikemminkin jonkinlaista kaihoa ja nostalgiaa, hän sanoo.

Kirjasta saa käsityksen, että lapsuus ja nuoruus uskonnollisessa yhteisössä on turvallinen ja onnellinen. Silti Suvilla ei ole omia lapsia. Hän sanoo pitävänsä lapsista, olevansa lapsenmielinen ja leikkivänsä mielellään lasten kanssa.

– Kun omat kaverit alkoivat kolmekymppisinä saada lapsia, mietin asiaa paljon, mutta en kokenut olevani millään lailla kypsä äidiksi. Olen kyllä pohtinut esimerkiksi sitä, minkä maailmankatsomuksen haluaisin siirtää mahdollisille lapsilleni.

Nyt nelikymppisenä hän voisi ehkä olla kypsä äidiksi, mutta vieläkään hän ei halua lapsia.

– Se ei ole minun juttuni.

Suvi Ratinen
– Hengelliset asiat kiinnostavat, mutta minkään sortin uskovaista minusta ei koskaan tule, Suvi Ratinen arvelee.

”Tahdon olla ennen kaikkea ihan tavallinen ihminen”

Suvin itsetunto on kohentunut parissakymmenessä vuodessa roimasti. Hän tuntee yhä useammin olevansa onnellinen – ja tavallinen.

– Myös ihastukseni alkoholiin on hiipunut. Minulla ei ole tarvetta vahvistaa eikä rohkaista itseäni eikä näyttää mitään. Olen osa tätä maailmaa, ja minulla on oikeus olla tässä, hän sanoo.

Suvi on yhä kiinnostunut hengellisistä asioista mutta arvelee, ettei pystyisi ottamaan mitään teologista suuntausta omakseen.

– Arvostan kaunista pyhyyttä ja yritän lisätä valoa ja ymmärrystä henkilökohtaiseen kilvoitteluun, mutta uskovaista minusta ei tule.

Hän ei häpeä menneisyyttään, mutta sanoo kaiken kokemansa jälkeen:

– Jos minulta olisi kohdussa kysytty, haluaisinko syntyä lestadiolaiseksi, olisin vastannut kieltävästi. Olisin sanonut, että tahdon ennen kaikkea olla kuten muutkin. Ihan tavallinen ihminen.

X