Itsetuntemus

Miksi taas on syyllinen olo? Ylisuuret syyllisyydentunteet ovat itsetuntokysymys

Kirjailija Laura Honkasalon elämässä jatkuva syyllisyys on tuttu tunne. Mistä syyllisyys kumpuaa, ja voiko siitä päästä eroon?

Teksti:
Laura Honkasalo
Kuvat:
Istock

Syyllisyyteen liittyy halu olla hyvä, joten syyllisyys ei ole vain kielteinen asia. Terve syyllisyys saa hoitamaan velvollisuudet ja kohtelemaan muita hyvin.

Kirjailija Laura Honkasalon elämässä jatkuva syyllisyys on tuttu tunne. Mistä syyllisyys kumpuaa, ja voiko siitä päästä eroon?

Sunnuntaisin on ihanaa maata kotisohvalla ja ahmia monta kautta televisiosarjaa putkeen, nuori nainen kirjoittaa blogissaan.

Olen kateellinen, sillä minulle sellainen on mahdotonta. Minulla on paljon omia sääntöjä: telkkaria ei saa katsoa ennen kello viittä, sairaanakaan. Ommella saa vasta illalla, kun lapset on ruokittu ja keittiö siistitty. En osaa vain olla. En pysty edes ottamaan iloa irti vapaan kirjailijan vapaudesta. Jos menen päiväsaikaan luuhaamaan kirppikselle, tuntuu, että pitäisi olla kirjoittamassa. Järjellä tiedän, ettei luovaa työtä voi tehdä aamusta iltaan joka päivä, mutta silti minua vaivaa jatkuva syyllisyys. Mistä se oikein kumpuaa?

”Rakastin tyttökirjaklassikkoja, joissa vallitsee puritaaninen työn etiikka”

Syyllisyyden poteminen on varmasti ainakin osittain ylisukupolvinen juttu. Äidinäitini kasvatti leskenä kolme lasta, kävi kokopäivätöissä, keräsi perheelle marjat, leipoi leivät ja ompeli vaatteet. Lapsuudenperheessäni työteliäisyyttä pidettiin tärkeänä.

Sodanjälkeisessä Suomessa ei loikoiltu, sillä jälleenrakentaminen vaati loputonta uurastamista. Se taitaakin olla suomalaisilla verissä: maatalousyhteiskunnassa tehtiin kovasti töitä, koska oli pakko. Samalla Suomessa herättiin solidaarisuusaatteeseen ja huolestuttiin kehitysmaista. Jos puuro ei maistunut, sain kuulla, miten onnellisia afrikkalaiset lapset olisivat, jos saisivat puurokuppini eteensä.

Myös kulttuuri muokkasi ajatteluani. Rakastin tyttökirjaklassikkoja, joissa vallitsee puritaaninen työn etiikka. Pieni talo preerialla -kirjojen Laura joutui ahkeroimaan pellolla ja kasvimaalla jo lapsena. Pikku naisia -romaanissa työ on hyveellisyyden mitta, hyvä ihminen on ahkera.

Nykyihminen ei joudu raatamaan kaskipellolla, mutta nyt pitää olla ahkera muilla tavoin.

– Some ja media antavat vaikutelman, että kaiken pitäisi olla täydellistä, sanoo kirjailija, luennoitsija Anna-Liisa Valtavaara, joka on käsitellyt teoksissaan kiltteyttä ja syyllisyyttä.

– Koko ajan pitäisi saada aikaan, hoitaa koti, työ ja lapset ja lisäksi huolehtia omasta hyvinvoinnista. Pitäisi myös elää ekologisesti. Harva loistaa kaikessa, mutta somesta saa helposti sen kuvan, että muilla kaikki onnistuu.

Pyri eroon vertailusta

En ota paineita sisustamisesta.

Sen sijaan minulla on selkäytimessä ajatus, että koko ajan pitäisi kehittyä. Luin kerran vanhaa menestymisopasta, jossa sanottiin, että bussin odottamiseen tärvääntyvän ajan voi hyödyntää opiskelemalla kieliä. Ajattelen samansuuntaisesti. Kuuntelen silittäessäni netistä luentoja ja bussissa äänikirjaa. Aina voi tehdä jotain hyödyllistä: televisiota katsoessa voi ommella nappeja ja kassajonossa hoitaa sähköposteja. Nuorena luin löylyssäkin kirjaa.

– Ylisuuret syyllisyydentunteet ovat itsetuntokysymys, Anna-Liisa Valtavaara sanoo.

– Omaa arvoa mitataan sillä, mitä saa aikaan. Olisi tärkeää löytää oma arvonsa, oppia uskomaan, että on tärkeä omana itsenään, ei sen takia, mitä saa aikaan. Vertailusta olisi hyvä pyrkiä eroon.

Valtavaara ei usko, että syyllisyyden poteminen on yksin naisten ongelma.

– Naiset vain puhuvat tunteistaan enemmän. Mies ei välttämättä sano ääneen, että kokee syyllisyyttä. Isätkin syyllistyvät, eivät vain äidit.

Ei ole olemassa täydellisiä vanhempia, eikä lapsia

Niin, äitiys. Sillä elämänalueella onkin loputtomasti mahdollisuuksia tuntea syyllisyyttä. Kun vilkas esikoiseni oli uhmaiässä, en todellakaan käyttäytynyt aina aikuisen tavoin lapsen kiukkukohtausten kanssa. Syyllisyys painaa vieläkin. Kerran huusin lapselle, että heitän hänet biojätteeseen!

– Kukaan ei jaksa aina pysytellä tyynenä lasten kanssa, Valtavaara lohduttaa.

– Tärkeää on puhua lapsen kanssa hänen ikätasonsa mukaisesti. Voi selittää, että töissä oli raskas päivä ja pinna oli siksi ki-reällä. Jos jää potemaan syyllisyyttä, tunne siirtyy helposti lapseen. Lapsi vaistoaa, kun vanhemmalla on huono olo, ja tulkitsee usein, että se johtuu jostain, mitä hän on tehnyt. Väärä syyllisyyden kierre herää helposti. Lapselta pitää osata pyytää anteeksi.

Valtavaara muistuttaa, ettei täydellisiä vanhempia ole olemassakaan. Ei myöskään täydellisiä lapsia.

Syyllisyyteen liittyy halu olla hyvä

On tärkeää olla itselleen armollinen. Voit olla hyvä työntekijä, vanhempi ja puoliso, vaikka et olisikaan täydellinen ja suorittaisi kaiken aikaa.

– Syyllisyyteen liittyy halu olla hyvä, joten syyllisyys ei ole vain kielteinen asia. Terve syyllisyys saa hoitamaan velvollisuudet ja kohtelemaan muita hyvin. Hyvä syyllisyys suojelee itseä ja muita. Syyllisyydestä tulee kielteistä, kun se menee överiksi ja alkaa hallita elämää, tai jos syyllisyyttä tuntee syyttä suotta.

Saatan edelleen räjähtää lapsille, esimerkiksi silloin, kun pitäisi keskittyä töihin ja he huutelevat vesilasillista tai pyyhettä silkkaa laiskuuttaan. Pyydän aina anteeksi saman tien. Valtavaara painottaakin anteeksipyynnön merkitystä.

– Syyllisyys voi opettaa muuttamaan omia tapoja ja korjaamaan käytöstä. Kun myöntää virheensä ja pyytää anteeksi, on valmis hyväksymään sen, että voi olla joskus huono. Anteeksipyytäminen helpottaa omaa ja toisen oloa. Omien tunteiden kannalta on myös tär-keää uskoa, että saa anteeksi. Ja jos toinen ei halua antaa anteeksi, sekin pitää hyväksyä. Et voi tehdä enempää, joten älä jää kiinni syyllisyyteen. Anna itsellesi armoa.

”Ajatus armollisuudesta itseä kohtaan tuntuu huojentavalta”

Olen välillä liian suorapuheinen ja poden syyllisyyttä myös siitä. Saatan möläyttää totuuksia, jotka voisi jättää sanomatta, esimerkiksi rehellisen mielipiteen kollegan kirjasta. Haluaisin olla kaikkia kohtaan kiltti, mutta välillä tahaton suorapuheisuus estää sen, vaikka en tarkoita pahaa.

Tein jo aikoja sitten päätöksen, että pyydän aina anteeksi – siis nimenomaan anteeksi, en sano sori tai että olen pahoillani. Sori on välttelevä, kevyt sana, anteeksi sen sijaan on merkityksellinen ja painava.

Kun mietin omia syyllisyydentuntojani, huomaan, että minua eivät syyttele ja syyllistä muut – teen sen ihan itse. Lähipiirissä ei arvostella vanhemmuuttani, kukaan ei arvostele kodinhoitotaitojani, kukaan muu kuin minä ei hauku minua laiskaksi. Kukaan ei syyttele, että saan liian vähän aikaan. Itsetunnon kanssa on vielä tekemistä, mutta ajatus armollisuudesta itseä kohtaan tuntuu huojentavalta. Päätän lopettaa kohtuuttoman itseni syyttelemisen.

Tänään aion katsoa tv-sarjaa kello 16.

X