Jotkut ihmisistä käyvät elämänsä aikana kuoleman rajalla ja kokevat jotain, mitä tiede ei ole pystynyt selittämään. "Oloni oli sanoinkuvaamattoman ihana. Ei ollut mitään pelkoja", kuvailee eräs suomalainen kuolemanrajakokemustaan uutuuskirjassa.
Rauhaa, iloa ja kevyttä, hyvää oloa. Suuri osa kuoleman rajalla käyneistä on kokenut selittämätöntä hyvän olon tunnetta, ilmenee Miia Kontron teoksesta Portilla – suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena 2018).
Kuolemanrajakokemuksia on pyritty selittämään muun muassa psykologisilla, fysiologisilla ja neurokemiallisilla teorioilla. Niiden on ajateltu johtuvan esimerkiksi aivojen hapenpuutteesta, stressin laukaisemasta endorfiinituotanntosta ja tajunnantasojen eli valvetilan ja REM-unen sekoittumisesta. Mikään teoria ei kuitenkaan ole tuonut lopullista vastausta siihen, mistä rajatilakokemukset johtuvat.
Kontron kirja avaa sitä, mitä kuoleman portilla ihmisten omien kokemusten mukaan tapahtuu. Kirja sisältää 22 suomalaisen kertomuksen rajatilakokemuksestaan. Poimimme kirjasta yhdeksän tarinaa siitä, miltä kuoleman hetki tuntuu.
Kipujen tilalle pehmeää rauhaa
Suomalaisten kuolemanrajakokemukset ovat Kontron teoksen mukaan pääosin miellyttäviä ja positiivisia kokemuksia. Kertomuksiin on hyvä suhtautua avoimin mielin. Ne eivät tuo varmaa totuutta siitä, mitä kuoleman hetkellä tapahtuu, mutta ne voivat tuoda lohtua ja vähentää kuolemanpelkoa.
”Syöksyin syntymääni saakka ja sitäkin pidemmälle. Pääsin jonkilaiseen vapauden tilaan. Tuli rauhan tunne, että nyt minä olen tässä.” Antti, 54 vuotta. Koki kuolemanrajakokemuksen 19-vuotiaana.
”Tunsin liukenevani jonnekin. Lähdin menemään pitkin tunnelia, jonka päässä näkyi valoa. Kaikki kivut loppuivat ja lähdin leijailemaan.” Katja, 58. Koki kuolemanrajakokemuksen 16-vuotiaana.
”Erkaannuin ruumiistani ja näin, kun minua vietiin leikkauspöydälle. Koin jonkinlaisen autuuden ja minulla oli käsitys siitä, että nyt minä kuolin. Kokemus oli autuas, lämmin, ihana, avara ja pehmeä.” Matti, 72. Koki kuolemanrajakokemuksen 26-vuotiaana.
”Tulin paikkaan, joka oli täynnä valoa. Musiikkia, harmoniaa, rauhaa. Valtava rauha ja hyvä olo. Tasapainoinen ja täydellinen olo.” Marja, 55. Koki kuolemanrajakokemuksen 25-vuotiaana.
”En kuullut enkä tuntenut mitään. Minulla oli valkoinen olemus, valkoinen väri, joka merkitsi iankaikkista rauhaa.” Anni, 70. Koki kuolemanrajakokemuksen 31-vuotiaana.
”Olo oli hyvin neutraali. Luonnollinen olo, niin kuin ei pelkäisi mitään.” Raija, 68. Koki kuolemanrajakokemuksen 67-vuotiaana.
”Menen hirvittävän kovaa, mutta minulla on hauskaa. Niin hauskaa, etten ole ikinä tuntenut niin suurta iloa. Riemuitsen, että jonnekin olen menossa.” Leena, 76. Koki kuolemanrajakokemuksen 66-vuotiaana.
”Oloni oli sanoinkuvaamattoman ihana. Ei ollut mitään pelkoja, joita normaalisti elämässä oli.” Juhani, 72. Koki kuolemanrajakokemuksen 17-vuotiaana.
”Näin ihanan vihreän niittymäisen nurmikon ja jossain kauempana niityn ja taivaan rajalla kirkkaan valon. Oli kamalan hyvä olla.” Ira, 71. Koki kuolemanrajakokemuksen 21-vuotiaana.
Lähde: Miia Kontro: Portilla – suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena 2018).
Kommentit
Ex-mieheni kuristi minut tajuttomaksi pahan riidan päätteeksi vuonna 2002. Muistan vieläkin sen pakahduttavan onnen tunteen ”unen” aikana. Olin unessani jälleen pieni tyttö lapsuudenkodin pihakeinussa, oli uskomattoman kaunis kesäpäivä ja se onnellisuuden ja riemun tunne oli sanoinkuvaamattoman ihana. Jossain vaiheessa kuulin, kun äitini alkoi huutaa nimeäni olohuoneen ikkunasta – aivan kuten hän lapsuudessani teki, kun ruoka oli valmista. Havahduin tähän huutoon ja heräsin siihen, kun ensihoitaja huusi nimeäni. Saman tien ennen väkivaltaa tuntunut ahdistus ja pakokauhu tuli takaisin ja hyvänolon tunne katosi.
Kommentit
Ex-mieheni kuristi minut tajuttomaksi pahan riidan päätteeksi vuonna 2002. Muistan vieläkin sen pakahduttavan onnen tunteen ”unen” aikana. Olin unessani jälleen pieni tyttö lapsuudenkodin pihakeinussa, oli uskomattoman kaunis kesäpäivä ja se onnellisuuden ja riemun tunne oli sanoinkuvaamattoman ihana. Jossain vaiheessa kuulin, kun äitini alkoi huutaa nimeäni olohuoneen ikkunasta – aivan kuten hän lapsuudessani teki, kun ruoka oli valmista. Havahduin tähän huutoon ja heräsin siihen, kun ensihoitaja huusi nimeäni. Saman tien ennen väkivaltaa tuntunut ahdistus ja pakokauhu tuli takaisin ja hyvänolon tunne katosi.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous