Kaisa Karirannan (vas.), Sanna Pelliccionin ja Auli Kukkosen järjestämässä Kalman kahvilassa puhuttiin muun muassa omista hautajaissuunnitelmista.
Kaisa Karirannan (vas.), Sanna Pelliccionin ja Auli Kukkosen järjestämässä Kalman kahvilassa puhuttiin muun muassa omista hautajaissuunnitelmista.
Itsetuntemus

Miltä tuntuu kokeilla arkussa makaamista tai suunnitella omia hautajaisia? Kuolemasta halutaan nyt puhua, ja se on asiantuntijoiden mukaan hyvä asia

Kuolemasta on pitkään vaiettu, mutta viime aikoina se on noussut suoranaiseksi puheenaiheeksi ja tapahtumien teemaksi. Miksi? Pitäisikö siitä puhua enemmän? Entä millainen lopulta on hyvä kuolema?
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Sampo Korhonen ja Sara Pihlaja

Haluatko, että puen päällesi arkkuvaatteen?

Nyökkään, ja saattajani Tuuli Malla pujottaa ylleni selästä auki olevan kaavun ja solmii sen niskasta kiinni. Hetkeä aiemmin hän on pessyt käteni viileään veteen kastetulla liinalla ja riisunut kenkäni pois.

Katson avointa ruumisarkkua, joka lepää edessäni Helsingin Tuomiokirkon kryptassa punaisen kankaan päällä, kansi vierellään. Se on osa Ars Moriendi -kaupunkifestivaalia, jonka aikana voi pohtia kuolemaa eri näkökulmista. Esimerkiksi näin, kokeilemalla millaisia ajatuksia ja tuntemuksia ruumisarkussa makaaminen itsessä aiheuttaa.

Tamminen arkku on vuorattu valkoisella kankaalla. Sen ympärillä on kymmenkunta tuolia, sivupöydällä lepattavat Tuulin äsken sytyttämät kynttilät.

Istahdan yhdelle tuoleista ja mietin, keitä ympärillä istuisi, jos olisin oikeasti kuollut. Kuka kantaisi arkkuni kirkosta ulos, millaisen kukan tyttäreni toisi?

Kun astun arkkuun, jalkojeni alla rapisee. Välitilassa, aluskankaan alla on olkia tai puulastuja puista leposijaa pehmittämässä. Kyykistyn ja käyn makuulle. Tyyny on pehmeä sekin.

Tuuli asettelee arkkuvaatteeni kauniisti ja käteni ristikkäin, lopuksi hän vetää vielä päälleni valkean silkkisen peiton. Se, samoin kuin arkkuvaate ja arkku, on lainattu hautaustoimistosta. Ne tulevat joskus jollekin toiselle, oikealle vainajalle.

Suljen silmäni ja huomaan yllätyksekseni, että arkussa on hyvä olla. Se tukee kehoa, ympäröi minua jämäkästi. Se on oudon lohdullinen ajatus: vaikka muu ruumiini haudassa hajoaisi, luuni pysyisivät paikallaan.

Saattajani laittaa korvilleni kuulosuojaimet, ja laskeudun hiljaisuuteen. Kun kansi lasketaan päälleni, seuraan silmilläni valokaistaleen kapenemista. Sitten on pimeää.

Ars Moriendi -festivaalilla sai kokeilla, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia ruumisarkussa makaaminen itsessä aiheuttaa.

Ars Moriendi -festivaalilla sai kokeilla, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia ruumisarkussa makaaminen itsessä aiheuttaa.

Mitä hyvä kuolema pitää sisällään?

Työpäivä ohi! Ars Moriendin järjestäneeseen työryhmään kuuluva Lauri Jäntti asettelee takkinsa ravintolatuolin selkämykselle. Ystäviensä ja kollegojensa kanssa paljon kuolemaa pohtinut uskontotieteilijä, kaupunkitaiteilija ja -aktivisti saapuu tapaamiseen kertomaan mietteistään ensimmäistä kertaa järjestetyn festivaalin jälkeen.

Ars moriendi on latinaa ja tarkoittaa suomeksi kuolemisen taitoa. Myöhäiskeskiajalla eli 1400–1700-luvuilla oikein tai hyvin kuolemisesta kirjoitettiin oppaita, jotka sen ajan mittapuulla nousivat jopa aika suureen suosioon.

– Festivaalilla halusimme luoda puitteet ja tilan, jossa kuka tahansa saattoi mahdollisimman rikkaalla tavalla – esimerkiksi keskustelujen, tanssin tai runouden avulla – viipyä kuoleman äärellä ja pohtia, mitä se hänelle itselleen merkitsee, Lauri kertoo.

Ei ole sattumaa, että kaupunkikulttuuria ja taidetta yhdistävä kuolemafestivaali järjestettiin juuri nyt. Tarve puhua vaietusta, vaikeasta aiheesta on kuplinut pinnan alla jo jonkin aikaa ja pulpahtelee esiin siellä täällä. Ajan merkkejä on vaikkapa se, että tosi-tv-julkkis raportoi kuolemaan johtavan sairautensa etenemisestä Instagramissa. Tai se, että on syntynyt uusi ammattinimike kuolemakouluttaja, joka järjestää viimeisen avun kursseja. Tai se, että ex-ministerin naistenlehtihaastattelun pääteemana on kuolinsiivous.

Kuolema tulee lähelle myös Instagramissa ja Facebookissa, joissa läheisten kuolemasta kerrotaan puolitutuillekin julkisissa päivityksissä. Aiheesta ilmestyy kasapäin kirjoja, viimeisten puolen vuoden aikana muun muassa kuolematyöntekijöiden arkea kuvaava Matka mullan alle, omin käsin täydennettävä Kun minua ei enää ole sekä kuolemasta käytännönläheisesti kertova Hyvä kuolema.

Kuolemapohdiskelun ytimessä on kysymys siitä, kuinka taata ja saada hyvä kuolema paitsi itselleen myös läheisilleen. Lääketieteellisesti ajatellen kyse on mahdollisimman kivuttomasta ja kärsimyksestä vapaasta palliatiivisesta ja saattohoidosta. Mutta mitä muuta hyvä kuolema pitää sisällään?

Lauri toteaa, että kysymys on hyvin henkilökohtainen ja jokaisella on hyvästä kuolemasta omanlaisiaan ajatuksia.

– Mutta erilaisten käsitysten taustalla on varmaan myös joitain kaikille yhteisiä piirteitä. Yksi niistä lienee se, että kuolema on tavalla tai toisella käsitelty ja hyväksytty sekä kuolevan että hänen läheistensä puolesta. Että kaikki asiat, jotka on tarpeellista tai tärkeää sanoa, on sanottu.

Ja se, ettei kuolisi yksin.

– Villi veikkaukseni on, että tärkeintä on sanoa niille, joita rakastaa, että rakastaa. Luulen, että muidenkin tunteiden – surun, pettymyksen, vihan – jakaminen kuuluu hyvään kuolemaan.

Tunnetyön tekeminen kuoleman ympärillä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Lauri Jäntti kuuluu työryhmään, joka järjesti taidetta, tutkimusta, esitystapahtumia ja keskustelutilaisuuksia sisältävän Ars Moriendi -festivaalin.

Lauri Jäntti kuuluu työryhmään, joka järjesti taidetta, tutkimusta, esitystapahtumia ja keskustelutilaisuuksia sisältävän Ars Moriendi -festivaalin.

”Kun konkreettiseen kuolemaan ei arjessa törmää, siitä puhuminenkin on muuttunut vieraaksi”

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä ja valtaosa heistä sairaaloissa. Kuolemaan eivät johdattele eivätkä sitä lähimpänä seuraa omaiset vaan hoitohenkilökunta, lääkärit ja sairaanhoitajat. Kuoleman jälkeen ruumiista huolehtivat vainajatyöntekijät, hautausurakoitsijat, suntiot ja papit.

– Kun konkreettiseen kuolemaan ei arjessa törmää, siitä puhuminenkin on muuttunut vieraaksi ja vaikeaksi. Pelätään taikauskoisesti, että kuolemasta puhuminen manaa kuolemaa, tuo sitä lähemmäs. Kuolema on tabu, joka kohdataan vain pakon edessä, Lauri sanoo.

Aiheen vaikeus näkyy hänen mukaansa monin tavoin.

– Kuolemaa ei uskalleta ottaa puheenaiheeksi ikääntyvien vanhempien kanssa. Vakavasti sairastuneista etäännytään, koska ihmiset eivät tiedä, miten kuolevaa lähestytään tai mitä heidän pitäisi sairas- tai kuolinvuoteen äärellä tehdä tai sanoa. Lähipiiri, niin uskon, useimmiten säilyy kuolevan ympärillä, mutta muiden on helpompaa katsoa poispäin.

Nimenomaan kuolevan kohtaaminen on Laurin mukaan kaikkein vaikeinta, ei kuolema sinällään.

– Moni suhtautuu ongelmiin niin, että ne pitää ratkaista. Kuolemaan ei ole olemassa ratkaisua, eikä se ole tarkoituskaan. Sen äärellä tärkeintä on läsnäolo, kanssaeläminen ja kuuntelu.

Kaikesta ei voi eikä tarvitse puhua ääneen.

– Asiaa voi käsitellä esimerkiksi taiteen tai yhteisen kokemuksen avulla. Pieni kädenpuristus tai ohikiitävä katse voi joskus välittää kaiken sen, mitä ei osaa sanoittaa eikä sanoa.

Kalman kahvilassa puhutaan kuolemasta kahvikupin äärellä

Keskitalven harmaa valo siivilöityy Helsingin Arabiassa sijaitsevan Annalan puuhuvilan ristikkoikkunoiden läpi. Kahvilan nurkkapöydässä istuu kolme naista – Sanna Pelliccioni, Auli Kukkonen ja Kaisa Kariranta. Kuukautta aiemmin he pitivät täällä ensimmäisen Kalman kahvilansa.

Jo 70 maassa toimivan, vapaaehtoisuuteen perustuvan konseptin idea on yksinkertainen: tavalliset ihmiset kokoontuvat tee- tai kahvikupposen ääreen puhumaan kuolemasta.

– Kuka tahansa voi kutsua Kalman kahvilan koolle, ja ne ovat avoimia kaikille, oli vakaumus mikä tahansa. Sen kummempia sääntöjä tai ohjeita ei ole, Annalan tapahtuman primus motor Sanna kertoo.

Sannaa, Aulia ja Kaisaa yhdistää halu ja tarve puhua kuolemasta ja jakaa ajatuksiaan muiden kanssa.

Kuvittaja Sannan kuolemapohdinnat alkoivat hänen kolmivuotiaan lapsensa kysyttyä, pannaanko hänet ja veljensä kuoltuaan samaan kuoppaan isovanhempien kanssa.

– Se liikutti minua kovasti ja osui omaan kuolemanpelkooni. Olin pitkään miettinyt, että Suomessa – sekä omassa suvussani että yhteiskunnassa yleisemminkin – puhutaan kamalan vähän kuolemasta.

Syntyi myös jotain uutta: Sannan kuvittama, lapsille suunnattu kuolema-aiheinen kirja Muistan sinua rakkaudella yhdessä Maami Snellmanin ja Kiti Szalain kanssa.

Pappina työskentelevä Kaisa aloitti viime kesänä työt seurakunnassa, jossa on paljon hautaan siunaamisia. Hän toivoi oppivansa Kalman kahvilassa sanoittamaan kuolemaa, löytämään sille lisää sanoja.

Raamattu puhuu kuolemasta todella symbolistisesti ja oudosti. Puheet helmiporteista tai kultaisista kaduista eivät lohduta ihmistä, joka suree.

Hautajaiset herättävät Kaisassa myös omakohtaisia kysymyksiä ja ajatuksia.

– Asia on ajankohtainen joskus minullekin ja sitä ennen vanhemmilleni. Pohdin paljon sitä, miten kuolemaan pitäisi valmistautua.

”Kuolemasta puhuminen häivyttäisi pahimpia kauhukuvia”

Kaisa huolehtii kuolleista heidän viimeisellä matkallaan, Auli taas on lääkärinä hoitanut paljon vakavasti sairaita ja kuolevia.

– Kuolemaa kohtaan tunnettu kauhu ja tuntemattoman pelko ovat ihan ymmärrettäviä, koska siihen ei voi koskaan täysin valmistautua. Se voi olla mitä vain, kaukana kauniista tai romanttisesta. Uskon, että puhuminen auttaisi siihenkin, häivyttäisi pahimpia kauhukuvia.

– Kuolemasta puhuminen on elämän palveluksessa, kommentoi siihen Kaisa ja jatkaa:

– Mitä enemmän tiedostaa sen, että jonain päivänä joutuu luopumaan kaikesta, sitä kiitollisemmin suhtautuu siihen kaikkeen, mitä juuri tällä hetkellä on, arkiseen aherrukseenkin.

Auli kertoo vielä tapahtumasta, joka muutti hänen ajatteluaan kuoleman suhteen.

– Olin paikalla, kun isäni kuoli. Kuoleman hetkellä tunsin aivan selvästi, että isäni ruumiista lähti jotain, joka jäi hetkeksi aikaa huoneeseen, ympärilleni ja yläpuolelleni. Kokemus aiheutti sen, että aloin uskoa sielun – tai energian, se on sielulle modernimpi nimi – olemassaoloon.

– Sitä en tiedä, minne sielu kuoleman jälkee menee tai onko sillä kuolevan persoona, ne ovat minulle sivuseikkoja.

Kysymys siitä, olisiko parempi kuolla äkisti saappaat jalassa vai ei, jakaa ihmiset kahtia

Naiset ottivat Kalman kahvilan ilmoituksia varten Aulin keittiössä kuvan, jossa oli monenlaista kukkaa ja kuppia.

– Se symboloi sitä, että keskustelukin voi olla epämuodollista, värikästä ja rönsyilevää, Sanna sanoo.

Sovittuna päivänä naiset kantoivat Annalan pikku huoneeseen kolme pöytää ja 11 tuolia, ja juuri sen verran niitä tarvittiin. Osallistujina oli sekä miehiä että naisia, iältään kaksikymppisestä yli 80-vuotiaaseen.

– Puhetta pulppusi niin, että puolitoista tuntia meni yhdessä hujauksessa. Tuntui, että vasta pääsimme alkuun, Sanna sanoo.

Oman kuoleman käsittelyyn päästiin hautajaisten kautta.

– Kun alettiin puhua omista hautajaisista, tunnelma keveni. Jokainen halusi kertoa omista suunnitelmistaan. Puheissa oli huumorintajuista, sarkastista soundia, Sanna kertoo.

Kysymys siitä, olisiko parempi kuolla äkisti saappaat jalassa vai ei, tuntui jakavan ihmiset kahtia.

– Ortodokseilla on rukous, jossa pyydetään varjelusta pahalta äkkikuolemalta, Kaisa kertoo.

– Tuon rukouksen kautta olen tajunnut, että äkkikuolema ei ole hyvä. Parempi on lähteä valmistautuneena eikä jättää ihmisiä suremaan vaikkapa sitä, että sovinnon mahdollisuutta ei enää ole.

Kulttuuriantropologi ja tutkija Taina Kinnunen kauhistui ensin ajatusta äitinsä kotona tapahtuvasta saattohoidosta. – Se oli lopulta hyvin luontevaa ja tärkeä kokemus.

Kulttuuriantropologi ja tutkija Taina Kinnunen kauhistui ensin ajatusta äitinsä kotona tapahtuvasta saattohoidosta. – Se oli lopulta hyvin luontevaa ja tärkeä kokemus.

”Kosketus on tehokkain tapa ilmaista, että olen tässä sinua varten”

Kulttuuriantropologi ja tutkija Taina Kinnunen ihailee Tampereen keskustan kupeessa sijaitsevan Näsilinnan palatsin arkkitehtuuria. Nykyisin Milavidan museona toimiva rakennus on oiva paikka puhua kuolemasta: ensimmäisen omistajan, tehtaanpatruuna Peter von Nottbeckin vaimo kuoli siellä esikoiskaksostensa synnytykseen ja Peter itse seitsemää kuukautta myöhemmin. Kansalaissodan aikaan palatsi miehitettiin kahdesti: ensin punaiset valkoisilta ja sitten valkoiset punaisilta. Menneistä kauheuksista muistuttavat verijäljet ovat syöpyneet yläkerran museon lattiaan.

Taina on pitkän linjan tiedenainen, joka on tutkinut muun muassa kosketuksen merkitystä ammatillisessa hoitotyössä. Hänen kirjansa Vahvat yksin, heikot sylityksin taas perustuu eri-ikäisten suomalaisten kosketuselämänkertoihin.

– Kuolema tuli esiin, kun tutkittavilta kysyttiin tärkeistä ja merkityksellisistä tapahtumista, jotka liittyvät kosketukseen. Oma sairastuminen tai läheisen kuolema ovat sellaisia.

Suomalaisilla on Tainan mukaan pitkä pidättyväisyyden ja yksin pärjäämisen perinne, jonka varjo lankeaa kauas. Rohkean lähestymisen sijaan me mieluummin vetäydymme, annamme toisen ”olla rauhassa”.

– Omaistenkin täytyy usein ylittää tietty kynnys, jotta he pystyvät koskettamaan ja hoitamaan kuolevaa läheistään. Joillekin se on vaikeampaa, joillekin itsestäänselvää.

Hoitoalan ammattilaisten haastattelututkimuksessa nousi esiin koskettava tarina kuolemansairaasta miehestä.

– Oli tullut puhe tulevaisuuden toiveista – ihminen kun kurkottaa aina kohti tulevaisuutta, oli sitä jäljellä tunti tai vuosia. Iäkäs mies oli toivonut, että joku vielä kerran halaisi häntä ennen kuin hän kuolee.

Parempi kuin odottaa, että toinen pyytää kosketusta, on vaikkapa kysyä, haluaako tämä sitä.

– Kosketus on tehokkain ja vastaansanomattomin tapa ilmaista, että olen tässä sinua varten ja hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Että suojelen sinua kaikelta pelottavalta.

Taina uskoo, että kuolemasta aletaan puhua entistä rohkeammin.

– Jonkinlainen lakipiste kuoleman piilottamisessa on nyt saavutettu. Ihmiset haluavat kuoleman takaisin elämäänsä.

Jos kipu tai kuolemisen tapa pelottaa, siitä kannattaa puhua

Tainan oma äiti kuoli vain muutama kuukausi sitten.

– Hän oli kotona saattohoidossa, ja olin yksi niistä, jotka saattelivat hänet kuolemaan.

Hoitaessaan aiemmin hieman etäiseksi jäänyttä äitiään Taina huomasi, että matka kohtaamiseen ja kosketukseen oli kuin sipulin kuorimista.

– Lopulta jäljellä oli vain ydin, kosketus ja läsnäolo.

Läsnäolo kuoleman äärellä on Tainan mukaan paitsi kosketusta, myös tekoja, asentoja, asettautumista kuolevan rinnalle.

– Myös ruumiin asennoilla on merkitystä. Niillä joko avataan itsensä tai suljetaan toinen pois. Kyse on hyvin konkreettisesta kehon kielestä ja osin myös ylettymisestä sanojen tuolle puolen.

Saattohoito ei pääty kuolemaan vaan jatkuu kuolleen kunnioittavana kohteluna sen jälkeenkin.

– Äidin kuoltua minä ja siskoni pesimme ja puimme äidin kauniisiin, violetteihin vaatteisiin, joita hän oli toivonut.

Äiti makasi vielä kotona vuoteellaan yhden yön. Seuraavana päivänä sisarukset ja hautaustoimiston työntekijä nostivat hänet yhdessä arkkuun. Senkin voi ostaa valmiiksi kotiin.

– Niin meille Oulun hyvin edistyksellisestä kotisaattohoidosta kerrottiin. Menimme veljeni kanssa hautaustoimistoon ja valitsimme yksinkertaisen puuarkun, kannoimme sen peräkärryyn ja veimme autotalliin odottamaan.

Tainan äiti pelkäsi kipua ja kärsimystä, jota kuolemaan mahdollisesti liittyisi.

– Se on kuolevien viimeinen pelko. Eniten, ihan hirveästi, äiti pelkäsi tukehtumista.

Taina kuuli saattohoitoon perehtyneeltä tuttavaltaan palliatiivisesta sedaatiosta, jossa ihminen vaivutetaan syvään uneen ja hän saa kuolla nukkuessaan. Myös lääkärit ehdottivat sitä myöhemmin.

– Kuolevan kanssa on vaikeaa puhua kuolemasta sen oikealla nimellä. Se vaatii suurta rohkeutta. Tulen loppuelämäni muistamaan ne hetket, kun sanoin äidilleni, että lupaan, että saat kuolla unessa, siitä on puhuttu lääkärien kanssa. Siinä ei kierrellä eikä kaarrella, vaan yritetään tuoda kuolevalle turvaa.

Jos kipu tai kuolemisen tapa pelottaa, siitä Tainan kokemuksen mukaan kannattaa puhua. Omaisten olisi hyvä olla siinä aloitteellisia ja tukea kuolevaa.

– Sedaatio oli äidille hirveän suuri henkinen helpotus. Hän lähti tästä maailmasta rauhallisesti, syvässä unessa.

”Kuka on vuoteeni vierellä, kun kuolen?”

Läheisen kuolema sysää ajattelemaan myös omaa kuolemaa, Taina uskoo.

– Ajattelen sitä itse aika useinkin. Olen tavallaan seuraavana etulinjassa nyt, kun vanhempani ovat kuolleet.

Oman kierteensä kuolemapohdintoihin tuo se, että Taina on sinkku eikä hänellä ole lapsia.

– Minulla on toki ystäviä, muttei omaa perhettä. Kuka on vuoteeni vierellä, kun kuolen?

Taina tuskin on ainoa, joka asiaa miettii.

– Yksineläjien määrä kasvaa koko ajan. Hoiva-alan ammattilaisten osuus kuolemaan saattajina varmaan korostuu tulevaisuudessa entisestään. Jokohan se näkyy sairaaloissa?

Taina viittaa brittiläisen sosiologin Anthony Giddensin ajatuksiin intiimien suhteiden aikakaudesta.

– Nyky-yhteiskunnassa ei ole pakottavia perhe- ja muita siteitä, vaan kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaikki rakastavat ihmissuhteet täytyy jollain lailla myös ansaita. Se johtaa väistämättä siihen, että ihmiset alkavat pohtia tällaisia kysymyksiä. Meidän sinkkujen kuolinvuoteelle ei tule ehkä kukaan.

Tuuli Malla oli saattajana Ars Moriendin performanssissa, jossa sai kokeilla arkussa makaamista.

Tuuli Malla oli saattajana Ars Moriendin performanssissa, jossa sai kokeilla arkussa makaamista.

Arkussa makaaminen herätti monenlaisia tuntemuksia

Arkun pimeydessä hengitän pari kertaa syvään ja yritän kuulostella tuntemuksiani.

Itse asiassa siinä on aika hyvä maata. Kannen tiiviys miellyttää minua aluksi erityisen paljon. Madot tai muut öttiäiset eivät pääsisi kimppuuni ennen kuin puu olisi hajonnut ympärilläni. Siinä vaiheessa minusta ei olisi enää ruoaksi kenellekään.

Sitten käy kuten pelkäsin. Mieleeni alkaa hiipiä kamalia tarinoita elävältä haudatuista. Sydämeni alkaa hakata ja tuntuu, että ilma loppuu.

Koputan sovitusti arkun kanteen, ja se nostetaan yltäni pois. En ole paniikissa, mutta en halua jäädäkään.

Kotiin kävellessäni mutustelen kokemusta ja päädyn siihen, että arkkuvierailuni oli voittopuolisesti positiivinen. Olen aina kammonnut arkkuhautausta, nyt voisin jopa harkita sitä.

Illalla uni ei kuitenkaan tule, kun ajatukset vievät päälleni lipuvaan arkun kanteen ja viimeiseen valonpilkahdukseen ennen pimeyttä. Mielen valtaa taikauskoinen pelko. Olenko ihan hullu, leikinkö tulella menemällä arkkuun makaamaan, kutsunko kuolemaa luokseni? Ehkä saan ensi yönä sydänkohtauksen tai kuolen jotenkin muuten.

Kun aamulla herään, olen siitä hyvin, hyvin iloinen. Olen elossa! Muistan tunteen pitkään.

Tuntuu oikealta mennä kuolevan lähelle, silittää hänen otsaansa

Paria viikkoa myöhemmin saan iltauutisten aikaan puhelun. Erään rakkaani rakas, tärkeä minullekin, tekee kuolemaa, ehkä jo tänä yönä.

En ahdistu enkä pelästy, tämä oli odotettavissa. Tuntuu itsestäänselvältä lähteä sairaalaan sekä tueksi että jättämään jäähyväiset.

Äänekkäästi ja vaivalloisesti hengittävä vanhus ei minua enää näe eikä kuule, mutta kaiken tämän kuoleman tutkimiseni jälkeen tuntuu oikealta mennä hänen lähelleen, puhua hänelle hiljaa ja kiittää siitä, kuinka hyvä mies hän oli. Silittää hänen otsaansa, kaikessa rauhassa, ilman kiirettä minnekään.

En tiedä, kuvittelenko, mutta vaikuttaa aivan siltä kuin vanhuksen hengitys kosketuksesta hiljalleen rauhoittuisi. Kun lähden, toivotan hyvää matkaa ja halaan kuolinvuoteen äärelle jäävää lujasti ja pitkään.

Oma matkani pimeän yön ja räntäsateen läpi kotiin on surumielinen, mutta levollinen. Tällaista tämä elämä on.

X