Itsetuntemus

Miten ihmisestä tulee kirjailija? Kolme esikoiskirjailijaa kertoo, miten heidän haaveensa toteutui

Moni haaveilee kirjoittavansa romaanin, mutta vain harva saa teoksensa julki. Esikoiskirjan julkaisseet Ben Kalland, Saana Katila ja Pirjo Toivanen kertovat, millaisen tien he ovat kulkeneet toteuttaakseen unelmansa.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Else Kyhälä, Miikka Pirinen, Pirjo Toivasen Kotialbumi, Istock

Kustannusjohtajan mielestä paras koulu kirjailijaksi on lukeminen. Ja kun kirjoitat, mieti mitä haluat sanoa ja sano se omalla äänelläsi. Hyvä käsikirjoitus puhuu puolestaan.

Moni haaveilee kirjoittavansa romaanin, mutta vain harva saa teoksensa julki. Esikoiskirjan julkaisseet Ben Kalland, Saana Katila ja Pirjo Toivanen kertovat, millaisen tien he ovat kulkeneet toteuttaakseen unelmansa.

Ben Kalland
Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin kertoo sisaruudesta, Jehovan todistajista ja huippulahjakkuudesta.

It-yrittäjä Ben Kalland, 58: ”Isoin juttu oli saada palaute oikealta lukijalta”

”Ihailin kirjailijoita ja olin jo lapsena koko ajan nenä kiinni kirjassa. Ensimmäisen kerran yritin romaania 25-vuotiaana. Huomasin, että en tiedä draaman kaaresta enkä rakenteista yhtään mitään. Kirjoitin paljon, ja sujuvaa tekstiä syntyi helposti, mutta ymmärsin, ettei se kantaisi elämäntyöksi.

Seitsemän vuotta sitten menin kuitenkin novellikurssille, jossa kehittelin ideaa viulua soittavasta tytöstä. Myöhemmin luin Juha Itkosen romaanin mormoninuorista ja ajattelin, että miksi en kuvaisi omaa Jehovan todistaja -lapsuuttani. Olen itse hylännyt liikkeen, mutta en halunnut kirjoittaa uhrin näkökulmasta, vaan otin päähenkilöksi uskon piirissä olevan miehen.

Pian moni asia loksahti paikoilleen – huippulahjakas tyttö, todistajaveli, sisaruus ja salaisuus – ja minä kirjoitin. Syksyllä 2015 annoin käsikirjoituksen muutamalle luottolukijalle ja sain hyvää palautetta. Jätin tekstin laatikkoon, ja palasin siihen vasta puolen vuoden jälkeen. Uskoin tarinaani koko ajan, mutta en kiirehtinyt.

Sitten tiivistin, poistin toisen kertojan ja hioin tekstiä. Olen hyvin itsekriittinen.

Vuosi sitten syksyllä pyysin tietokirjailijaystävääni lukemaan tarinani. Hän innostui siitä ja lähetti sen luvallani kustantamoon. Sen jälkeen kaikki eteni nopeasti, eikä isoja muutoksia enää tarvittu.

En poksauttanut samppanjaa, kun tein kustannussopimuksen, eivätkä ennakkokappaleetkaan herättäneet väristyksiä. Kritiikki ei pelottanut, mutta pelkäsin, että kirja vaietaan kuoliaaksi. Hienoin hetki oli, kun sain ensi kerran palautetta tuntemattomalta henkilöltä. Olin kirjoittanut ja lukenut tekstin varmasti 50 kertaa, ja nyt joku kiinnostui siitä!

Olen oivaltanut, että laskelmointi tai matkiminen ei kannata, tärkeintä on oma ääni. Tiesin, että halusin kirjoittaa kirjan, ja tein työni huolellisesti.”

Saana Katila
Saana Katilan Maanalaiset tanssivat aamuisin kuvaa 1990-luvun loppua ja cityn kiihkeää sykettä.

Toimittaja Saana Katila, 36: ”Ammattikirjoittajana tiesin, että kirja on hyvä”

”Asuin lapsena Nummelassa, joka ei ollut kunnon kaupunki eikä idyllinen maaseutu – teininä sieltä halusi vain pois. Ammatinvalintani oli selvä jo kahdeksanvuotiaana: halusin kirjailijaksi.

Opiskelin ensin viestintää, mutta vaihdoin kotimaisen kirjallisuuden puolelle. Kirjani alkoi syntyä vuonna 2006: Minulle tuli tosi voimakas unikuva, jossa näin romaanini päähenkilön. Halusin tietää, miksi mies oli siinä ja mihin hän oli menossa. Siitä alkoi vimmainen kausi, kirjoitin aamuvarhain ennen töihin menoa ja jatkoin illalla töiden jälkeen.

Tienasin elantoni toimittajan pätkätöissä ja säästin rahaa saadakseni vain kirjoittaa. Tein kaksi kirjoitusmatkaa, ensin Itävallan Alpeille ja sitten USA:n Nevadaan.

Välissä oli muutama kuukausi, jolloin epäilin kirjan syntyä, mutta pian usko tarinaani palasi.

Ensimmäinen käsikirjoitus valmistui 2010. Siihen mennessä olin jo oppinut, että kirja kehittyy ajallaan, tarinan ehdoilla.

Seuraava versio valmistui vuonna 2013. Luin sen miesystävälleni – ääneen lukeminen paljastaa paljon – ja lähetin sen useammallekin kustantajalle, turhaan. Olin turhautunut ja pettynyt, sillä olen ammattikirjoittaja ja tiesin, että kirja on hyvä.

Syksyllä 2014 etsin agentin, joka luki kirjani ja innostui siitä. Hän esitteli minut tulevalle kustantajalleni. Tajusin, että meillä oli yhteinen päämäärä.

Hioin tekstiä palautetta kuunnellen. Viimeinen oikolukuvaihe oli tärkein hetki. Korjaukset oli tehty, ja huokasin syvään: nyt se on täysin valmis, kaikki on kunnossa.

Uskoin koko ajan tarinaani enkä suostunut kompromisseihin. Huomasin, että kannattaa käyttää ammattilaisten apua ja pitää löytää oikea kustantaja.”

Pirjo Toivanen
Pirjo Toivasen omakustanteena julkaiseman Pyhä paha perhe -romaanin päähenkilö on näyttelijä, joka etsii biologista sukuaan.

Pirjo Toivanen, 63: ”Tuntuu, että olen tehnyt jotain tärkeää”

”Vuosien varrella olin kirjoittanut tarinoita, pitänyt ajoittain päiväkirjaa ja laatinut työelämässä raportteja. Tein urani kansainvälisen kaupan alalla, ja kirjoittaminen oli minulle harrastus. Kun päätin jättäytyä kirjoittajaksi seitsemän vuotta sitten, kuvittelin, että kirja syntyisi tuosta noin vain.

Mutta ei se niin mennyt. Draaman kirjoittaminen on vaikeaa, vaikka olisi kuinka hyvä tarina kerrottavana. Päätin harjoitella ja menin kirjailija Mari Mörön verkkokursseille.

Minun onnekseni kursseille osallistui monia hyviä kirjoittajia. Oli poliisi, äidinkielenopettaja ja hyvä organisaattori. Tutustuimme tekstiemme kautta, ja meistä tuli toistemme sparraajia ja editoijia. Päätimme tavata, ja sitä kautta syntyi myös ajatus osuuskunnan perustamisesta.

Kolme vuotta sitten tarjosin käsikirjoitustani muutamille kustantajille. Parilta isolta kustantajalta sain vastauksen melko nopeasti, parissa viikossa: kirjani ei sopinut kustannusohjelmaan. Luultavasti kukaan ei edes lukenut käsikirjoitustani. Yhdeltä pieneltä yritykseltä tuli hyvää palautetta, mutta kävi selväksi, että sopimuksen saaminen olisi todella kiven takana. Asun paljon ulkomailla, en tunne alan ihmisiä enkä ole poliitikko tai muu julkisuuden henkilö, joten oli turhauttavaa jatkaa sillä tiellä.

Niinpä päätin julkaista kirjani itse. Tänä vuonna Stresa-osuuskuntamme julkaisi kuusi kirjaa. Saamme toisiltamme editointi- ja markkinointiapua, mutta jokainen maksaa paino- ja muut kustannukset itse. Se sopii minulle.

Oli hieno hetki, kun pitelin omaa kirjaa ensi kertaa kädessäni. Tuntuu, että olen tehnyt jotain tärkeää, minusta jää joku jälki.

Tämä on ollut hieno matka. Olen saanut paitsi hyviä kirjoittajakavereita myös oikeita lukijoita sekä hyvää palautetta. Uusi kirja on jo tekeillä.

Opin, että kannattaa hakeutua kursseille, opetella kirjoittamaan ja etsiä asiantuntevia esilukijoita. Parasta oli, että liityin yhteen saman mielisten kanssa.”

X