– Hyväksyin pienestä pitäen kehoni ja erilaisuuteni. Siinä auttoi se, että perheessäni ei annettu pituuden rajoittaa tekemisiäni, Jenni Kuusela kertoo. Hänellä on lyhytkasvuisuutta aiheuttava sairaus.
– Hyväksyin pienestä pitäen kehoni ja erilaisuuteni. Siinä auttoi se, että perheessäni ei annettu pituuden rajoittaa tekemisiäni, Jenni Kuusela kertoo.
Itsetuntemus

Miten oppia hyväksymään oma keho sellaisena kuin se on? Jenni, Tiia, Anne ja Minja kertovat

Hyvä juuri tällaisena. Jenni, Tiia, Anne ja Minja suhtautuvat kehoonsa kiitollisuudella ja lempeästi silloinkin, kun muut eivät.
Teksti: Sari Hannikainen Kuvat: Suvi Elo, Mirva Kakko ja Sara Pihlaja

Minja Survonen, 20:

Perhe ja ystävät ovat peilejäni

”En ole koskaan nähnyt itseäni, sillä olen ollut sokea syntymästäni asti. Perhe ja ystävät ovat peilejäni. Heiltä kuulen, että olen kaunis – ja sopiiko jokin vaate päälleni tai ei. Minulla on käsitys ulkonäöstäni, mutta teini-iässä mietin, vastaako se sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Näkevät saavat jo kaupungilla kulkemalla käsityksen siitä, miten erilaisilta ihmiset näyttävät. Sitä perspektiiviä minulla ei ole. Olen saanut tietoa netistä, joka on pullollaan kehon ihannemittoja. Se vääristää ajattelua. Nuorempana luulin, että kaikki ovat kauneusihanteiden mukaisia. Se sai minut silloin tuntemaan epävarmuutta ulkonäöstäni.

Minja Survonen aikoo pyrkiä yliopistoon lukemaan tietojenkäsittelytieteitä. Sokeudestaan huolimatta hän on aina käynyt näkevien kanssa koulua.

Minja Survonen aikoo pyrkiä yliopistoon lukemaan tietojenkäsittelytieteitä. Sokeudestaan huolimatta hän on aina käynyt näkevien kanssa koulua.

Minua kiinnostaa, miltä näkevät näyttävät ja miten he toimivat, sillä siinä maailmassa elän. Siksi kiinnitän huomiota kehonkieleeni. Jutellessani käännän katseeni toista keskustelijaa kohti, koska se kuuluu tapoihin.

Sokeus ei ole minulle rajoite: olen soittanut vuosia pianoa ja haitaria, lukiossa aloin harrastaa paritanssia. Se on kehollinen harrastus, ja siinäkin pitää miettiä, miten kantaa itsensä. Tanssilavoilla on usein miesten haku, mikä sopii minulle. Naisten haku on sokkona säätämistä.

Tunnen oloni kauniiksi, kun huolehdin itsestäni ja ulkonäöstäni. Haluan näyttää hyvältä ja kuulua porukkaan niin kuin muutkin.”

Jenni Kuusela, 29:

Kehoni kestää sen, minkä pitääkin

”Päiväkodissa minut haluttiin kotileikeissä vauvan rooliin. Se johtui siitä, että olin muita lyhyempi. Minulla on lyhytkasvuisuutta aiheuttava sairaus, rusto-hiushypoplasia. En suostunut vauvaksi, sillä halusin olla äiti.

Hyväksyin pienestä pitäen kehoni ja erilaisuuteni. Siinä auttoi se, että perheessäni ei annettu pituuden rajoittaa tekemisiäni. Minut vietiin kaikenlaisiin urheiluharrastuksiin, kuten laskettelemaan. Teini-iässä kasvoin nykyiseen mittaani 118-senttiseksi.

Jenni Kuusela työskentelee Invalidiliiton Harvinaiset-yksikön suunnittelijana. Hänellä on lyhytkasvuisuutta aiheuttava sairaus.

Jenni Kuusela työskentelee Invalidiliiton Harvinaiset-yksikön suunnittelijana. Hänellä on lyhytkasvuisuutta aiheuttava sairaus.

Olen tyytyväinen kehooni: Näytän mielestäni hyvältä, ja kehoni kestää sen, minkä sen pitääkin kestää. Se palautuu hyvin kovasta treenistä tai vaikka sairastelusta. Ajoittain koen tilanteita, joissa minut sivuutetaan tai minulle puhutaan jonkun muun kautta pituuteni takia. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta.

Kaksi vuotta sitten voitin lyhytkasvuisten voimanoston MM-kilpailuissa kultaa. Voimanosto on koukuttavaa. Kun saan nostettua raskaita painoja, minulle tulee voittamaton olo. Ainakin voitan itseni.

Penkkipunnerrus on myös eniten koetellut itsetuntoani. Laji on vaatimuksiltaan kuin kauneuskilpailu. Nostojen on oltava täydellisiä, jotta ne hyväksytään. Jokainen hylkäys on kova paikka. Kilpaurheilussa minua on auttanut se, että olen sinut itseni kanssa. En vaadi keholtani enempää kuin mihin se pystyy.”

Tiia Mustonen, 34:

Enää sairaus ei ole piilossa sisälläni

”Olin viime kesänä ensimmäistä kertaa uima-asussa rannalla sitten nuoruusvuosien. Kun olin saanut bikinit päälleni, minua alkoi jännittää kuin olisin menossa pitämään esitelmää yleisön eteen. Rannalla vilkuilin ympärilleni, tuijottaako joku kehoani; kommentoiko joku ulkonäköäni. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota.

Sairastuin teini-ikäisenä krooniseen suolistosairauteen, Crohnin tautiin. Sen vuoksi vatsaani on leikattu lukuisia kertoja vuosien aikana. Sairaus on jättänyt minuun niin leikkaus- kuin venymisarpiakin, joita olen hävennyt ja kätkenyt vaatteiden alle.

Tiia Mustonen on Crohnin taudin vuoksi ammatillinen kuntoutuja. Hän valmistuu pian uuteen ammattiin merkonomiksi.

Tiia Mustonen on Crohnin taudin vuoksi ammatillinen kuntoutuja. Hän valmistuu pian uuteen ammattiin merkonomiksi.

Kaksi vuotta sitten minulta poistettiin paksusuoli kokonaan ja sain vatsani päälle avannepussin. Enää sairaus ei ollut piilossa sisälläni, mikä tuntui vapauttavalta. Haluan näyttää neljälle lapselleni, että kaikenlaiset vartalot ovat kauniita eikä sairaudessa ole oikeasti mitään hävettävää. Siksi lähdin rannalle. Meillä oli siellä ihana päivä yhdessä. Lapsistani avanteessa ei ole mitään ihmeellistä, vaan meillä puhutaan luontevasti ’äidin pussista’.

Tänä päivänä minusta tuntuu, että olen hyvä juuri tällaisena. Minun on turha haikailla sitä, mitä ei ole, vaan keskityn hyviin hetkiin. Haluan olla hymyilevä, virkeä ja iloinen, vaikka minulla on myös hyvin vaikeita päiviä sairauden vuoksi. Ulkokuoresta ei voi päätellä, millaisia taakkoja ihminen sisällään kantaa.”

Anne Tolonen, 49:

Muiden käytös ei ole minun häpeäni

”Pystyn edelleen kävelemään, ja siitä saan olla todella kiitollinen. Toisinkin voisi olla, sillä olen sairastanut vuosien ajan Parkisonin tautia, joka on etenevä liikehäiriösairaus.

Ennen sairastumistani olin hyvin liikunnallinen: hiihdin, jumppasin, tanssin afroa ja joogasin. Kiinnitin paljon huomiota ulkonäkööni ja siihen, ettei mihinkään vain tule mitään ylimääräistä. Nykyisin olen iloinen hyvistä päivistä, jolloin jaksan tehdä kävelylenkin metsässä tai vaikka pyöräillä läheiselle rannalle uimaan.

Anne Tolonen oli it-alalla, kun hän sairastui Parkinsonin tautiin. Hän on ollut kolme vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä.

Anne Tolonen oli it-alalla, kun hän sairastui Parkinsonin tautiin. Hän on ollut kolme vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä.

Nuorena kriteerit itseäni kohtaan olivat tiukat, enkä voinut lähteä minnekään ilman ripsiväriä. Käytän minä sitä edelleen silloin tällöin, ja väreistä olen tarkka: hattu, kaulaliina ja lapaset ovat aina sävy sävyyn. En ole juuri miettinyt kauneutta viime vuosina, mutta sanotaan niin, että en tunne oloani koskaan rumaksi.

Tällä hetkellä minulla on vasemmassa kädessä vapinaa ja vasen jalkani laahaa. Horjahtelen enkä aina kävele suoraan. Kun ei liiku niin kuin muut, siihen löydetään yleensä vain yksi selitys: tuo ei ole selvin päin. Se on hirveän kapea-alaista. Minua on osoiteltu ja pysähdytty tuijottamaan. Sitä on vaikea käsittää. Enkö ansaitse kunnioittavia käytöstapoja sen takia, etten liiku kuten muut? Sen sairaus on minulle opettanut, ettei ennakkoluuloista, huonoista käytöstavoista tai typeristä kommenteista kannata välittää. Ne eivät ole minun häpeäni.”

X