Minna on aina ollut intohimoinen pukeutuja – voiko vaatteilla enää leikitellä, kun on yli 60 eikä haluaisi ostaa mitään?
Mistä johtuu, että intohimoisena pukeutujana tunnettu entinen muotilehden päätoimittaja ei aio ostaa tänä syksynä uusia vaatteita? Minna Juti pohtii, miksi hänen suhteensa muotiin on muuttunut.
Osaan kävellä kymmenen sentin korkokengillä.
Mistä johtuu, että intohimoisena pukeutujana tunnettu entinen muotilehden päätoimittaja ei aio ostaa tänä syksynä uusia vaatteita? Minna Juti pohtii, miksi hänen suhteensa muotiin on muuttunut.
Katselen kuvia syksyn uudesta muodista ja pysähdyn poltetun oranssin värisen huivikauluspuseron kohdalla. Puserossa on kaunis väri ja hauska malli, ja hetken tuntuu siltä, että haluan ostaa sen. Samassa tunne kuitenkin valuu pois, herpaantuu.
En ole harmissani, vaikka jään vähän haikealle mielelle.
”Pitkän iltapuvun saattoi taitella ylleen vaikka vanhasta verhosta”
Vaatteet, muoti ja pukeutuminen ovat aina kuuluneet luontevasti elämääni. Ne ovat tuoneet iloa. Minun on ollut jopa vaikea ymmärtää ihmisiä, joita vaatteiden valinta ahdistaa, tai jotka sanovat, että pukeutuminen ei kiinnosta heitä lainkaan. Minulle muoti on parhaimmillaan ollut taidetta, jonka tekemiseen olen saanut osallistua pukeutujana. Vaate on myös monisyinen viesti. Tahtomattanikin olen viestinyt pukeutumisella paljon itsestäni.
Lapsena 1970-luvulla pukeutuminen oli mielestäni hauska leikki. Vietin yksin ja välillä myös kavereiden kanssa tunteja kotini ullakolla penkomassa sinne varastoituja vanhoja vaatteita.
Rakensin asuilla mielikuvitushenkilöitä, puin itseni suosikkikirjan sankariksi tai inspiroiduin televisiossa näytetyistä linnan juhlista. Pitkän iltapuvun saattoi taitella ylleen vaikka vanhasta verhosta.
Myöhemminkin olen usein kokenut pukeutumisen leikiksi. Olen karannut arjen harmautta mieltä piristävällä vaatteella tai virittäytynyt juhliin tunnelmaa luovalla asulla. Jos olen jännittänyt vaikka edessä olevaa vaativaa haastattelua, olen hakenut varmuutta pukeutumalla tilanteeseen sopivasti. Välillä se on tarkoittanut maastoutumista, joskus rohkeampaa vetoa. Olen tunnepukeutuja. Kärsin, jos ylläni ovat väärät vaatteet. Siksi en ole koskaan voinut illalla päättää, mitä puen ylleni aamulla.
Lapsena myös leikkelin lehdistä kuvia kauniista vaatteista. Liimasin kuvat kierrevihkoon, joka yhä on tallella. Selailin sitä äskettäin ja hämmästelin, miten aikaa kestäviä valintoja olin teininä tehnyt. Pukeutuisin kuvien vaatteisiin yhä.
Kun minusta tuli Gloria-lehden päätoimittaja, kukaan ei varmasti ihmetellyt kiinnostustani vaatteisiin. Se kuului asiaan. Omasta mielestäni työ ei juuri vaikuttanut pukeutumiseeni. Olin siihen mennessä jo oppinut tekemään valintani.
”Mukavuus on minulle uusi kriteeri”
Joku saattaa ajatella, että olen käyttänyt eläissäni pukeutumiseen paljon rahaa. Se riippuu siitä, mihin vertaa. Suomalaiset ovat aina käyttäneet rahaa vaatteisiin ja jalkineisiin vähemmän kuin esimerkiksi ruotsalaiset. Eurooppalaisessa vertailussa olemme keskikastia.
Oma talouteni on aina kestänyt hankintani. En ole pukeutunut yli varojeni. Merkkivaatteet tai kalliit brändit eivät ole itsetarkoitus. Usein ne eivät ole edes kovin hauskoja.
Suhteellisesti olen kai käyttänyt pukeutumiseen enemmän aikaa kuin rahaa. Olen ollut hyvä tekemään löytöjä mutta myös mielelläni tutustunut eri kaupunkeihin laahustamalla kaduilla kilometritolkulla löytääkseni mielenkiintoisimmat vaatekaupat ja ostamisen arvoisen vaatteen.
Kun lapseni olivat pieniä ja olin väsynyt äiti, lähdin usein iltaisin rentoutumaan vaatekauppaan. En edes ajatellut ostaa mitään. Kiertelin tankojen ja rekkien välissä ja katselin. Kutsuin sitä lojumiseksi.
Mikä sitten on tehnyt vaatteesta itselleni ostamisen arvoisen? Sitä en osaa yksiselitteisesti määritellä. Materiaalin laatu, istuvuus, yksityiskohdat, väri, ainutlaatuisuus. En ole koskaan pitänyt vaatteista, joissa on vaara, että samassa tilaisuudessa jollakin toisella on samanlainen.
Ennen 2010-lukua pukeutumisessa ei panostettu mukavuuteen yhtä paljon kuin nykyisin, siksi mukavuus on minulle uusi kriteeri. Osaan kävellä kymmenen sentin korkokengillä ja kaipaan niitä välillä, mutta ne eivät istu nykyiseen arkeeni naistenlehden toimituksessa, jossa pukeutumiskoodi on rento ja mukavuutta suosiva.
”Kun nyt muistelen tuota aikaa, minua hymyilyttää”
Vuosien mittaan olen saanut pukeutumiseen monenlaisia vaikutteita.
1980-luvulla olin nuori aikuinen ja juuri muuttanut maalta pääkaupunkiin. Suomessa meni silloin taloudellisesti hetken aikaa tosi hyvin. Helsingissä bailaavaa, menestyksen makuun päässyttä nuorta pintajengiä kutsuttiin jupeiksi.
Nimitys tuli englannin sanoista Young Urban Professional. Jupin tunnisti ulkonäöstä. Hän pukeutui tyylikkäästi merkkivaatteisiin.
Kun nyt muistelen tuota aikaa, minua hymyilyttää. Jupit jättivät varmasti oman jälkensä pukeutumiseen ja ohjasivat esimerkillään ihmisiä kuluttamaan vaatteisiin, mutta se oli konservatiivista ja vaisua verrattuna siihen, mitä tapahtui seuraavan vuosikymmenen lopulla, kun tv:ssä alkoi pyöriä Sex and the City, suomeksi Sinkkuelämää-kulttisarja.
Sitä tehtiin Yhdysvalloissa vuosina 1998–2004, ja se meni juppiutta paljon syvemmälle kansan kerroksiin. Sinkkuelämää antoi jokaiselle tytölle luvan hurvitella pukeutumisella. Carrie, Samantha, Charlotte ja Miranda leikkivät vaatteilla ja arkipäiväistivät kalliit luksusbrändit, joista moni ei ollut Suomessa siihen mennessä kuullutkaan.
Samalla he muuttivat paljon muuta: kun kuka vain naapurin tyttö alkoi Carrien innoittamana haaveilla merkkilaukusta ja myös osti sen, muutkaan pukeutumisen vanhat normit eivät enää tuntuneet pysyviltä. Oli lupa satsata itseensä ja muutenkin rikkoa rajoja.
Ihailin Carrien perinteistä hyvää makua pörröttävää, iloista pukeutumista ja ostin tuolloin itsekin ensimmäisen ”merkkilaukun”. Kiersin ystävättären kanssa määrätietoisesti Pariisissa Rue du Faubourg Saint-Honorén luksuskauppoja ja päädyin Miu Miun vihreään nahkalaukkuun. Se oli minulle ”yksilöllinen” valinta.
”Kirppareilla pyörii ketjuliikkeiden lähes käyttämättömiä uutuuksia”
Sinkkuelämän aikoihin sosiaalisesta mediasta ja sen vaikuttajista ei vielä tiedetty mitään, mutta Carrie päivälehden kolumnistina oli selvä esi-influensseri. Carrien esittäjä Sarah Jessica Parker pukeutui kuin roolihahmonsa ja raivasi esikuvana tietä sosiaalisen median vaikuttajille, jotka ottivat nopeasti pukeutumisen trendit omaan käsittelyynsä.
Muuallakin yhteiskunnassa herännyt individualismi ja itsemääräämisoikeuden vaatimus ulottuivat pian myös pukeutumiseen. Sen sopivuutta ei määritellyt enää kukaan muu kuin pukeutuja itse. Juppien aikaan vielä vahvana vaikuttanut konsensus katosi, kun pukeutumisesta tuli itseilmaisun väline.
2010-luvulla muodissa löi läpi sporttisuus, sillä urheiluvaatteisiin kehitetyt materiaalit toivat uutta mukavuutta arkipukeutumiseen ja katumuotiin. Vettä hylkivä parkatakki sopii syyssateeseen räätälöityä villakangastakkia paremmin. Isot urheiluvaatebrändit omaksuivat myös nopeasti vaikuttajamarkkinoinnin ja ryhtyivät tekemään näkyvää yhteistyötä viihdemaailman ja sosiaalisen median tähtien kanssa. Urheiluvaatebrändeistä kasvoi nopeasti globaalin muotibisneksen jättimenestyjiä.
”Houkutuksista luopumista helpottaa elämän- kokemus.”
Vanhojen normien murtuminen, itsemääräämisoikeuden ja erilaisuuden puolustaminen sekä sporttisuus muuttivat yhdessä muodin kuvaa. Korkkarit vaihtuivat lenkkitossuihin, bleiserit ja kotelomekot alkoivat tuntua epämukavilta, ja työpukeutumisesta tuli entistä epämuodollisempaa.
Käytännössä se johti pukeutumisen arkipäiväistymiseen.
Kun aiemmin tapoihin kuului sonnustautua teatteriin, konserttiin tai oopperaan hieman ”parempiin” vaatteisiin, enää sillä ei ollut väliä. Myös vaatteen ostotapahtuma arkipäiväistyi, kun erikoisliikkeiden sijaan marketeista tuli suomalaisten suosimia vaatekauppoja.
Arkisuutta perustellaan joskus kulutuksen vähentämisellä, mitä se ei välttämättä ole. Ainakaan vielä ennen koronaa ostettujen vaatekappaleiden määrä ei ollut kääntynyt laskuun. Suosituilla kirppareilla pyörii paljon markettien ja ketjuliikkeiden lähes käyttämättömiä uutuuksia.
”Uusi vaate ei tuota minulle samanlaista mielihyvää kuin aikaisemmin”
Mutta miksi pohdiskelen menneitä enkä vain osta poltetun oranssin väristä huivikauluspuseroa? Se ei olisi ainakaan arkinen vaate.
Välillä todella ajattelen, että olen tullut vanhaksi enkä jaksa enää tsempata pukeutumisessa. Se ei ole kuitenkaan totta. Suhteeni pukeutumiseen on pysynyt yhtä intohimoisena kuin aina ennenkin. Leikin yhä vaatteilla.
Silti paljon on muuttunut: en halua enää ostaa turhia vaatekappaleita. Välttelen myös ylipukeutumista ja sen tuomaa huomiota.
Ostamisen vähentämisessä kysymys on kuluttamisen eettisyydestä eli luonnonvarojen käytöstä, ympäristön kuormittumisesta ja kehitysmaiden ihmisten riistosta halpatyövoimana. En aio jatkossa pukeutua säkkiin, mutta uusi vaate ei tuota minulle enää samanlaista puhdasta mielihyvää kuin joskus aikaisemmin. Jokaisen ostoksen kohdalla kysyn nykyisin, tarvitsenko tätä todella, missä tätä käytän, onko ostokseni eettinen? Aika usein en tarvitse katselemaani vaatetta.
Houkutuksista luopumista helpottaa elämänkokemus. Tiedän jo, mitä olen. Se vähentää tarvetta kokeilla uutta.
Olen entistä harkitsevampi myös siinä, miten ja milloin tahdon tulla huomatuksi. En halua olla epämuodikas esimerkki vanhoihin kulutustottumuksiin tai pukeutumiskoodeihin jämähtäneestä ihmisestä, mutta minun ei tarvitse olla ensimmäisenä esittelemässä uutta. En kaipaa samanlaista huomiota kuin nuorempana.
Onneksi en ole ikäiseni poliitikko. Silloin vasta pukeutuminen olisi vaikeaa. Politiikka on konsensuspukeutumisen viimeisiä vallan linnakkeita. Ymmärrän hyvin pääministeri Sanna Marinia, joka on sanonut, että hän haluaa pukeutua niin kuin hänen ikäisensä ihmiset pukeutuvat. 36-vuotiaan pääministerin biker-takki ja farkkushortsit ovat rohkea teko, joka muuttaa poliitikoilta odotettua konservatiivista pukeutumistapaa.
Kommentit
Todella erilaisia ollaan me ihmiset. Olen kyllä ihan huoliteltu, kivannäköinen kuusikymppinen. Muoti ei vain ole koskaan kiinnostanut. Ostan vaatteita, jotka resonoivat senhetkiseen fiilikseen. Koskaan en ole vielä tiennyt, mikä on muotia ja mikä ei. Tuntuisi todella ahdistavalta pukeutua jonkun ajan trendin mukaisesti. Katselin nuorena paljon Sinkkuelämää -sarjaa, mutta eipä koskaan juolahtanut mieleenkään, että heidän pukeutumisessaan olisi ollut jotakin edelläkävijyyttä tms. Häpeäisin itseäni ja arvomaailmaani, jos alkaisin matkia tv-hahmoja.
Kommentit
En ymmärrä sellaista että vaate ostettaisiin muuten kuin tarpeeseen. Nyt kun tulee talvi,taas kerran,miksi ostaisin uuden talvitakin kun entinen,20 vuotta sitten ostettu on vielä ehjä ja sopii päälle.Ei se ole muodikas mutta miksi pitäisi olla. Toisaalta joka puolella tyrkytetään uutta muotia ja toisaalta syyllistetään ihmisiä kulutuksesta.Itsellä ikä tuonut vahvuutta siihen että riittää kun ulos mennessä on vaatteet päällä eikä tarvitse olla muiden mielen mukaan pukeutunut.
Me ihmiset ollaan erilaisia.
Joillekin riittää vaste on puhdas, joille ei silläkään ole väliä.
Itse käytän vaatteita, joissa on hyvä olla.
Jos omistaisin takin, jossa en viihtyisi, kyllä laittaisin sen kiertoon. Minun pojallani ei ole vastteet ikinä liikaa merkinneet. Voi laittas päälle liian pienen, ison, likaisen, puhtaan, väärin päin, tai on laittanut joskus farkutkkn niin, että vetoketju oli takana.
Ei liikaa moiset haittaa
Todella erilaisia ollaan me ihmiset. Olen kyllä ihan huoliteltu, kivannäköinen kuusikymppinen. Muoti ei vain ole koskaan kiinnostanut. Ostan vaatteita, jotka resonoivat senhetkiseen fiilikseen. Koskaan en ole vielä tiennyt, mikä on muotia ja mikä ei. Tuntuisi todella ahdistavalta pukeutua jonkun ajan trendin mukaisesti. Katselin nuorena paljon Sinkkuelämää -sarjaa, mutta eipä koskaan juolahtanut mieleenkään, että heidän pukeutumisessaan olisi ollut jotakin edelläkävijyyttä tms. Häpeäisin itseäni ja arvomaailmaani, jos alkaisin matkia tv-hahmoja.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous