Itsetuntemus

Tunnistatko narsistin? Asiantuntijan mukaan itsekeskeisen alistajan lisäksi myös marttyyri voi olla narsisti

Moni uskoo tunnistavansa narsistin – sen sadistisen ja itsekeskeisen henkilön, joka alistaa muita. Tutkijan mukaan tämä ei ole koko totuus, vaan myös marttyyri voi olla narsisti. Molempien taustalla vaikuttavat epäinhimilliset vaatimukset.

Teksti:
Asta Leppä
Kuvat:
Istock

Myös marttyyri voi olla narsisti.

Moni uskoo tunnistavansa narsistin – sen sadistisen ja itsekeskeisen henkilön, joka alistaa muita. Tutkijan mukaan tämä ei ole koko totuus, vaan myös marttyyri voi olla narsisti. Molempien taustalla vaikuttavat epäinhimilliset vaatimukset.

Narsisti on kaikille tuttu. Ja yleisessä keskustelussa narsismin on väitetty olevan lisääntymään päin. Esimerkiksi amerikkalainen psykologi Jean M. Twenge on puhunut jo vuosia minä-sukupolvesta, joka korostaa itseään enemmän kuin koskaan, loukkaantuu herkästi, kestää hyvin huonosti vastoinkäymisiä ja syyllistää ja syyttää kaikesta muita.

Samantapaisia väitteitä on esitetty Suomessa. On mukavuudenhaluisia nuoria, jotka vieroksuvat vähänkin raskaampaa työtä. On itsekkäitä aikuisia, jotka eivät vaivaudu tekemään lapsia. On somettajia, jotka vain poseeraavat kylpyhuoneen peilin kautta otetuissa selfieissä ja kerjäävät tykkäyksiä.

Omahyväisiä, piittaamattomia ja omaan napaansa keskittyviä ihmisiä nähdään siis vähän joka puolella.

Mutta onko heidän kohdallaan kyse kuitenkin vain kulttuurisista ihanteista, eikä narsismista. Osittain on. Millainen sitten on oikea narsisti?

Myös marttyyri voi olla narsisti

Narsisti on se sadistinen ex-puoliso, räyhäävä pomo, hirviöäiti tai -isä tai energiasyöppö ystävä. Narsisti alistaa, öykkäröi, nujertaa, käyttää henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä, hän lyö, kiristää ja räyhää.

Niin me ajattelemme.

Monet psykoterapeutit ovat kuitenkin toista mieltä. Heidän mukaansa kuva narsisteista on moniulotteisempi.

Keskustelussa törmää usein myös käsitteeseen terve narsismi. Sillä halutaan muistuttaa, että nykyihmisellä on oikeus keskittyä toisinaan omaan itseensä ja jopa nauttia omasta ulkomuodostaan, kuten julkaista selfie silloin, toinen tällöin. Narsismia pitkään tutkinut Therapeia-säätiön koulutuspsykoanalyytikko Riitta Hyrck ei kuitenkaan haluaisi käyttää koko termiä.

Tervettä narsismia ei hänen mukaansa ole, sillä narsismi on aina jossakin määrin patologista. Monen itseensä keskittyvän ihmisen kohdalla Hyrck puhuisi terveen narsismin sijaan mieluummin terveestä itsetunnosta.

Sen sijaan narsistilla, joka jyrää muut ja nauttii omasta vallastaan, ei tervettä itsetuntoa ole – muttei toisaalta silläkään, joka ei osaa asettaa lainkaan rajoja ja sanoa jo hyvissä ajoin hyväksikäyttäjälleen seis vaan nielee käsittämättömätkin loukkaukset ja syyttää niistä itseään.

– Narsisti voi olla kahdenlainen, paksu- tai ohutnahkainen, Hyrck selventää.

– Paksunahkainen on tyyppitapaus narsistista, joka näkyy ja kuuluu, joka ei siedä pienintäkään vastaväitettä ja joka hallitsee pelolla ja alistamisella.

Ohutnahkainen on narsismin muotona kiinnostavampi, sillä se mahdollistaa paksunahkaisen käytöksen. Ohutnahkainen on se ylikiltti kympin tyttö, täydellinen vanhempi, marttyyriäiti ja työpaikan uhrautuja. Hän, joka nielee kaiken ja odottaa täyttymystä – palkintoa, jota koskaan ei tule.

Koska hän ei pysty ottamaan sitä vastaan.

Kumpikaan narsisteista ei ole kehittänyt itselleen tervettä itsetuntoa, ja kumpikin janoaa muiden hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Kehut ovat paksunahkaiselle yhtä hyödyttömiä kuin ohutnahkaisellekin.

Edellinen on kuin musta aukko, johon kehut häviävät saman tien, jälkimmäinen taas hylkii kaikkea hyvää tyyliin”eiväthän nämä sata leipomaani mantelipullaa nyt mitään”, ”en minä nätti ole, hämärässä rypyt eivät vain erotu”, ”tällainen vanha rättihän tämä vain on” ja niin edelleen.

Miten jostain tulee narsisti?

Molemmat tyypit nuolevat lapsuudessa saatua vuotavaa haavaa, mutta eri tavoin. Hyrckin mukaan paksunahkainen narsisti on hyväksytty lapsena vain loistavana pärjääjänä, eikä hän ole koskaan saanut lupaa olla heikko ja haavoittuva. Hän on oppinut peittämään sisimpänsä esiintymällä mahdollisimman mahtailevasti ja halveksimalla heikkoutta ja avuttomuutta. Hän myös sekoittaa rakkauden ihailuun – siitä syystä hänen parisuhteensa ajavat karille heti, kun kumppani alkaa nähdä hänet todellisessa päivänvalossa.

Paksunahkainen narsisti rakastuukin liki poikkeuksetta ihmiseen, joka ihailee häntä. Niinpä hän voi olla parisuhteen alussa äärimmäisen hurmaava ja valloittava, jopa siinä määrin, että lähipiiri kummeksuu liiton kariutumista (”Miksi hylkäsit tuollaisen hurmurin?”) ja paheksuu jättäjää.

Ohutnahkaiselta narsistilta on sen sijaan lapsena vaadittu epäinhimillisiä suorituksia, eikä häneen ole koskaan oltu tyytyväisiä. Vaikka hän olisi tuonut kympin todistuksen kotiin, siitä on löydetty vikaa – häneen on istutettu krooninen huonommuudentunne. Hän ei ole mitään.

Ainut tapa, jolla hän kykenee lääkitsemään itseään, onkin enää uhrautuminen toisten puolesta ja oman oman­arvontunnon suoranainen dumppaaminen. Jos hän joskus yrittää pyytää jotakin itselleen, hän tekee sen muita syyllistämällä, huokailemalla ja itkemällä.

Kumpaakaan lasta ei ole siis hyväksytty kokonaisena persoonana. Heidän kehityksensä on jäänyt vajaaksi.

He ovat yksinkertaisesti rikki.

Narsistien naimakauppa

Ohut- ja paksunahkaisuus ovat toistensa peilikuvat, mutta aina ne eivät ole puhdasoppisesti vastakohtia. Jatkuvasti toisten edessä nöyrtymään ja uhrautumaan joutunut ohutnahkainen voikin toisaalla purkaa turhautumistaan ja käyttäytyä paksunahkaisen tavoin. Tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka räyhäävät koirilleen lenkkipolulla tai kohtelevat kaltoin avuttomia potilaitaan. Samaan aikaan he voivat kotonaan olla täysin nujerrettuja.

Kummankin narsistin on vaikea luottaa muihin, sillä myötätuntoinen vastavuoroisuus ei ole kehittynyt normaaliksi. Paksunahkainen pitää muita tyhminä ja avuttomina, ja niinpä hänen pitää hoitaa kaikki. Ohutnahkainen ei taas kestä vähäisintäkään kiitollisuudenvelkaa. Hän saattaa esimerkiksi myrkyttää lahjan tarjoamalla siitä rahaa tai antamalla upeamman vastalahjan.

Usein käy vieläpä niin, että ohut- ja paksunahkainen rakastuvat toisiinsa ja solmivat toksisen parisuhteen. Hyrck mainitsee Eeron ja Lean avioliiton Maria Jotunin klassikkoromaanissa Huojuva talo. Tällaisen pariskunnan riidat ovat kaukana rakentavasta. Paksunahkainen karjuu ja pakottaa väkivalloin, ohutnahkainen nyyhkyttää ja rukoilee anteeksiantoa. Kumpikaan ei osaa lopettaa.

– Näistä suhteistahan seuraa harvoin hyvää. Pikemminkin käy niin, että molemmat narsistit vain vahvistavat omia epäterveitä ominaisuuksiaan. Paksunahkaisesta tulee entistä diktaattorimaisempi ja ohutnahkaisesta melkeinpä tämän orja. Seurauksena voi olla hirvittävä tragedia.

Niinpä Hyrckin mielestä sellaiset vanhat sanonnat kuten ”vakka kantensa valitsee” tai ”vastakohdat täydentävät toisiaan” pitävät harvoin paikkaansa eivätkä välttämättä johda kypsään, onnelliseen parisuhteeseen. Hänestä olisi huomattavasti terveempää valita samaan suuntaan kulkeva kumppani kuin paikata omaa rikkinäisyyttään jollakulla toisella.

Narsistista parisuhdetta voi hoitaa muun muassa analyyttisessa parisuhdeterapiassa. Narsistin terapiassa toistuu lopulta lasten kasvatusmenetelmä: rajat ja rak­kaus. Vain niiden avulla narsisti voi eheytyä ja jollakin tasolla parantua. Ja vain silloin, jos narsisti itse haluaa muuttua.

Mutta se kestää vuosia.

Ohut­­nahkainen narsisti on se ylikiltti kympintyttö, täydellinen vanhempi, marttyyriäiti ja työpaikan uhrautuja.”

Miksi narsismi lisääntyy?

Parin vuoden takaisen kirjansa Haavoittunut itsetunto – ohut- ja paksunahkaisen narsistin häpeäkokemus Hyrck sanoo kirjoittaneensa osin siksi, että ihmiset eivät tuomitsisi narsismia niin ankarasti.

– Totta kai varsinkin paksunahkaisen narsistin läheiset ovat joutuneet kärsimään, se on selvä.

– Mutta samalla minusta tuntuu, että sen sijaan, että vain loukkaannumme ja tuomitsemme heidät perin pohjin, voisimme kestää narsisteja edes hitusen paremmin, jos ymmärtäisimme, että narsismin taustalla on aina syvä haavoittuvuus ja häpeäkokemus. Moralismilla ei myöskään päästä eteenpäin. Se ei auta narsistia muuttumaan piirun vertaa.

Hyrck muistuttaa, että narsistisen persoonallisuuden pohjalla vaikuttava häpeä on järisyttävä voima, joka saa ihmiset tekemään hirvittäviä asioita. Kaiken lisäksi häpeä on niin hävettävää, että sen tunnustaminen on usein ison kynnyksen takana. Moralismi vain vaikeuttaa hä­peän käsittelyä.

Vaikka häpeästä puhutaankin jo enemmän kuin edellisten sukupolvien aikana, itse häpeä ei ole hävinnyt minnekään. Ei myöskään häpäisy ja nolaaminen. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Enää häpäisy ei ole aasinhattuja, luokan edessä seisottamista ja nöyryyttävää koivuniemenherraa, vaan häpeää aiheuttaa se, ettei pystytä täyttämään nykyajan ankaria elämänvaateita.

Tätä kautta voi olla mahdollista, että narsistiset haavat tosiaan lisääntyvät. Lapsilta ja nuorilta vaaditaan Hyrckin mielestä nykyisin aivan tavattomasti – heidän koko elämänsä voi olla optimoitu vapaa-aikaa myöten ja vain mitalit kelpaavat.

Lopputuloksena voi olla jatkuva kelpaamattomuuden tunne.

– Myös ulkonäköön liittyvä haavoittuvuus ja häpeä ovat lisääntyneet merkittävästi – olen huomannut sen työssänikin. Olisi tärkeää puhua vanhemman hyväksyvästä katseesta, siitä että vanhempi hyväksyisi lapsensa ulkonäön sitä erityisesti korostamatta tai vikoja listaamatta.

Muun muassa syömishäiriöt voivat kieliä narsistisesta häpeästä. Omaa ruumistaan voi vihata niin syvästi, että se lamauttaa ihmisen kokonaan. Itseinho on kuin taustahumina, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan.

Narsisti reagoi vahvasti, jos on eri mieltä hänen kanssaan

Mielenkiintoinen piirre narsismissa on myös siihen yleensä kuuluva muiden syyttely. Paksunahkainen, nimestään huolimatta, reagoi yleensä äärimmäisen herkästi ihmiseen, joka on hitusenkin eri mieltä hänen kanssaan. Hän kokee, että eriävä mielipide, maku tai elämänvalinta kyseenalaistaa samalla hänet läpikotaisin. Paksunahkainen vaalii erehtymätöntä, kaikkitietävää kuvaa itsestään: hän tietää varmasti, ja mikäli joku on toista mieltä, tarkoittaa se sitä, ettei hän sittenkään tiedä. Hän ei olekaan täydellinen.

Netin keskustelupalstoja lukiessa tulee tunne, että tällaiset reaktiot ovat lisääntyneet. Omasta poikkeavia mielipiteitä on yhä vaikeampi sulattaa, ja niihin vastataan hyvin aggressiivisesti. Samaa mieltä on myös Hyrck.

– Lisääntyneistä valinnanmahdollisuuksista ja individualismin ihanteesta huolimatta nykyelämässä siedetään mielestäni häiritsevän huonosti erilaisuutta. Tämä korostuu varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa. Näkyvää kiusaamista on sentään onnistuttu vähentämään.

Amerikkalaispsykologi Twenge puhuu siitä, kuinka nykyään monia lapsia ensin paapotaan ja ylistetään, mutta sitten sysätään julmaan kilpailuyhteiskuntaan, jossa heidän pitäisi vaalia lahjakkaan onnistujan omakuvaa. Twengen ajattelussa katteeton ylistäminen on pelkkää alistamista.

Hyrckin mielestä pitäisikin miettiä, onko kasvatuksen tuloksena terve itsetunto, jossa nuori hyväksyy itsensä kaikkine puolineen. Vai saadaanko aikaan vain ankara yliminä, joka pahimmillaan johtaa narsismiin.

 

Lue lisää:

Hallitseeko kotonasi narsisti? Näin naisen narsismi ilmenee

X