Itsetuntemus

Onko sinulla tunnistamaton trauma? Traumaryhmiä vetänyt Marko Kilpi vastaa 10 kysymykseen traumaterapiasta

Oman trauman tunnistaminen on usein vaikeaa. Joskus se voi olla peräisin kaukaa lapsuudesta. – Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on, sanoo traumaterapian asiantuntija, poliisi, kansanedustaja ja rikoskirjailija Marko Kilpi.

Teksti:
Minna Juti
Kuvat:
Niclas Mäkelä

Marko Kilpi on traumaterapian asiantuntija.

Oman trauman tunnistaminen on usein vaikeaa. Joskus se voi olla peräisin kaukaa lapsuudesta. – Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on, sanoo traumaterapian asiantuntija, poliisi, kansanedustaja ja rikoskirjailija Marko Kilpi.

Poliisin työstään virkavapaalla oleva kansanedustaja Marko Kilpi, 50, on jo vuosien ajan ollut mukana vetämässä poliisien traumaterapiatyöpajoja. Marko on itsekin saanut apua traumaterapiasta. Suru työtoverin itsemurhasta oli koteloitunut hänen sisimpäänsä ja aiheutti syyllisyydentunteita, joiden alkuperää Marko ei pystynyt itse tunnistamaan. Vasta posttraumaattinen terapia avasi hänelle oven omaan ahdistukseen.  Seuraavassa Marko vastaa kymmeneen traumaterapiaa koskevaan kysymykseen. Traumaterapia voi auttaa meitä monia, sillä kuten Marko sanoo: – Ihmiset eivät tiedän mitä heidän sisällään on.

Millaisissa elämäntilanteissa ja minkälaisten kokemusten jälkeen suosittelet traumaterapiaa?

On hyvin yksilöllistä, mikä rikkoo ihmisen sisintä niin paljon, että siitä syntyy traumaattinen kokemus. Jokaisen sietokyky on erilainen. Kaikilla on kuitenkin sisimmässään suunnilleen samat perusasetukset, joita traumaattiset kokemukset horjuttavat. Näitä asetuksia ovat:

1.      Usko siihen, että maailma on hyvä paikka.

2.      Luottamus, että ihmiset ovat hyviä.

3.      Olettamus, että minulle ja läheisilleni ei tapahdu pahaa.

4.      Tunne, että elämää voi hallita järjellä tiettyyn pisteeseen asti ja siihen voi vaikuttaa esimerkiksi olemalla hyvä toisille.

5.      Olennaista on myös se, että kokee olevansa arvokas – olen hyvä ihminen ja hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.

Traumatisoitumista voi tapahtua, kun jokin näistä perusasetuksista järkkyy – varsinkin yhtäkkisesti ja odottamattomasti.

Voiko pitkä yksinäisyyden tai syrjäytyneisyyden kokemus synnyttää trauman vai tarvitaanko siihen aina jokin nopea uhkatilanne, onnettomuus tai väkivallan kokemus?

Ihmistä ei ole rakennettu yksinäisyyteen. Vastasyntynyt vauvakin kykenee vuorovaikutukseen.

Yksinäisyys voi vaurioittaa syvästi, mutta onko se traumatisoivaa, on jälleen kerran yksilöllistä. Arvottomuuden tunne on vaarallinen. Traumatisoitumisessa on kyse siitä, että raju, yhtäkkinen kokemus aiheuttaa poikkeavan muiston ja häiritsevän muistijäljen.

Voiko itsensä väärin kohdelluksi tulemisen tunne – esimerkiksi irtisanotuksi tuleminen – synnyttää trauman?

Jälleen on kyse hyvin yksilöllisistä asioista. On mahdollista, että irtisanominen järkyttää edellä mainittuja perusasetuksia.

Poliisin posttraumatyöpajassa olemme lukemattomia kertoja löytäneet osallistujien sisältä kokemuksia, jotka ovat liittyneet arkeen. ihmisellä itsellään ei ole ollut mitään käsitystä niiden häiritsevyydestä, vaikka ne ovat voineet vaikuttaa merkittävästi hänen elämäänsä ja käyttäytymiseensä. Aina isoin juttu ei välttämättä ole se, jonka itse kokee häiritseväksi, vaan jokin aivan muu, ja se voi tulla myös kaukaa lapsuudesta.

Traumaattiselle kokemukselle on hyvin tyypillistä, että se koteloituu ihmisen sisälle. Kun jokin laukaisee muiston – esimerkiksi haju, maku tai ääni – ihminen tuntee yhtäkkiä alkuperäistä trauman aiheuttajaa muistuttavan tunteen. Silloin voi luulla, että traumaattisesta kokemuksesta ei pääse koskaan eroon.

Mistä tunnistaa terapian tarpeen? Millaisia oireita tai tuntemuksia se edellyttää?

Lista tyypillisistä oireista on pitkä: Painajaisia ja unihäiriöitä. Muutoksia käyttäytymisessä, kuten äkkipikaisuutta, keskittymishäiriöitä, säpsähdyksiä, muutoksia seksuaalisuudessa, pidättyväisyyttä, itkuisuutta, ylivalppautta. Lisäksi voi olla päänsärkyä, sydämentykytystä, hikoilua, väsymystä, aikaansaamattomuutta, vatsavaivoja, jopa harhaisuutta tai käytöstä, jossa kaikkia traumaattisesta tapahtumasta muistuttavia paikkoja tai asioita pyritään välttämään.

Ei ole tavatonta, että posttraumaattisessa tilassa ihminen tunnistaa kaikki pitkän listan oireet itsessään. Silloin se häiritsee jo melkoisesti elämää. Siitä huolimatta ihminen voi itse kokea, ettei tarvitse minkäänlaista terapiaa.

Voinko tunnistaa itse, että tarvitsen traumaterapiaa?

Hyvin usein ihminen ei tunnusta tarvitsevansa terapiaa – varsinkaan, jos hän ei tiedä, mitä traumaterapia on.

Kun traumaattisesta tapahtumasta kuluu aikaa riittävästi, kokemus kasvaa kiinni ihmisen minään, se jopa juurtuu identiteettiin. Ihminen tuntee, että juuri tämä kokemus on tehnyt hänestä sen, mitä hän on. Traumatisoitunut ei itse huomaa, kuinka paljon trauma vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä ja miten raskas kivireppu se voi olla hänelle.

Marko Kilpi puhuu Annassa traumaterapiasta
Marko Kilpi on vetänyt monta poliisien traumaterapiatyöpajaa.

Mistä apua voi hakea?

Traumaterapiaa alkaa olla tarjolla jo varsin hyvin. Monet psykoterapeutit ja mielenterveyden asiantuntijat ovat perehtyneet siihen. Neuvoa voi kysyä vaikka työterveyshoitajalta.

Poliisille ja nykyisin myös pelastuspuolelle tarjottava terapiamuoto on räätälöity nimenomaan näille ammattikunnille. Perusperiaatteiltaan se on samanlaista kuin muualla tarjottava traumaterapia ja sopii käytännössä monen traumaattisen kokemuksen hoitoon.

Miten traumaa lähdetään purkamaan?

Poliisin ohjelma on moniportainen. Heti tapahtuman jälkeen tehdään tilanteen normaali jälkipurku. Jos kokemus sen jälkeen edelleen häiritsee, on odotettava muutama kuukausi, jotta tapahtuma ei ole liian pinnalla. Sen jälkeen voi osallistua posttraumatyöpajaan, jossa yhtenä peruselementtinä on psykoedukaatio. Siinä opetetaan, että rajutkaan oireet, vaikka ne olisivat fyysisiä, tai jopa harhaisuutta, eivät tarkoita sitä, että on menettämässä järkensä, vaan ne ovat epänormaalin tilanteen aiheuttamia normaaleja oireita. Tämän ymmärtäminen on hyvin vapauttavaa.

Pienryhmäkeskustelut samanlaisia tilanteita kokeneiden kesken ovat todella tärkeitä, ja niitä järjestetään useita sitä mukaan, kun kokemukset syvenevät.

Olennaisena osana ohjelmassa on myös silmänliiketerapia EMDR, jolla voidaan prosessoida epänormaalisti syntynyt muisto normaaliksi. EMDR on käypähoitosuositusten mukaista hoitoa, jolla on pystytty palauttamaan takaisin jopa muistiaukkoja traumaattisista tapahtumista. Muistiaukot voivat olla häiritseviä ja traumaa ylläpitäviä. Tapahtumissa mukana ollut voi kokea voimakkaita itsesyytöksiä ja syyllisyyden tunteita, ellei hän pysty muistamaan, mitä tapahtui, toimiko hän tilanteessa oikein ja tekikö kaikkensa.

Mikä traumaterapiassa on vaikuttava tekijä?

Ei ole yhtä ”parantavaa” tekijää, vaan kokonaisuus tekee terapiasta toimivan. Kun ottaa yhdenkin osa-alueen pois, vaikutus ei ole läheskään yhtä hyvä, tai sitä ei ole ollenkaan.

Voiko trauma palata ja vaatia uutta käsittelyä?

Mitä selkeämpi ja rajumpi yksittäinen tapahtuma, sitä helpompi se on hoitaa ja sitä parempi vaste terapialla on. On hyvin yksilöllistä, miten kokemus tasoittuu. Se voi aiheuttaa edelleenkin erilaisia tuntemuksia, kuten vaikka surua, mutta ne eivät ole enää yhtä häiritseviä kuin ennen, ja ihminen kokee olevansa tasapainossa kokemuksensa kanssa.

Pitkällä aikavälillä ja usein monesta eri syystä kehittyvän kumulatiivisen stressin hoitaminen on huomattavasti vaikeampaa. Se vaatii usein pidempää työstämistä.

Voinko antaa itse itselleni traumaterapiaa? Miten minun pitää lähteä avaamaan tilannettani, mitkä ovat avainkysymykset?

Trauman hoidossa itsehoito on oikeastaan mahdotonta. Ainoa asia, jonka voi tehdä, on tunnistaa oireet ja hakeutua hoitoon.

Kun jotain traumaattista tapahtuu, on tärkeää hakea elämään perusrutiinit, liikkua, syödä ja yrittää levätä. Liikunta on erinomainen työkalu ensivaiheessa.

Traumatisoitumisen yhteydessä voi olla hyvinkin voimakasta aikaansaamattomuutta, mutta olisi tärkeää yrittää tehdä jotain mielekästä, esimerkiksi harrastuksiin liittyvää. On tärkeää puhua ja olla tekemisissä ystävien ja läheisten kanssa.

Edelliset neuvot kuulostavat yksinkertaisilta, mutta tiukassa tilanteessa yksinkertaistenkin asioiden toteuttaminen voi tuntua mahdottomalta. Siksi myös läheisten kannattaa olla aktiivisia. Usein pelkkä läsnäolo voi merkitä paljon. Ei tarvitse edes puhua mitään, kun vain on lähellä. Meitä ei ole luotu olemaan yksin, posttraumaattisissa tilanteissa se korostuu entisestään.

Lue myös: Dekkaristi-kansanedustaja Marko Kilpi hyötyi traumaterapiasta ja suosittelee sitä muillekin: ”Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on”

X