Psykoterapia auttoi palauttamaan värit Päivi Parjanen-Vätön elämään.
Psykoterapia auttoi palauttamaan värit Päivi Parjanen-Vätön elämään.
Itsetuntemus

Kaksi vuotta psykoterapiaa hiljensi Päivin, 60, vaativan sisäisen äänen: ”Opin lapsena olemaan tottelevainen ja miellyttämään kaikkia”

Lapsena omaksutusta kiltteydestä tuli Päivi Parjanen-Vätölle, 60, aikuisuuden käyttäytymismalli. Ankaruus itseä kohtaan johti lopulta uupumukseen ja masennukseen. Kaksi vuotta psykoterapiassa avasi vyyhdin. – Hiljalleen oivalsin, että riitän sellaisena kuin olen.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Sampo Korhonen ja Mikko Nikkinen

Toimittaja Päivi Parjanen-Vättö, 60, kävi kaksi vuotta psykoterapiassa.

”Elämääni alkoi virrata rauhaa ja luottamusta”

”’Onneksi tuo meidän Päivi on niin kiltti.’ Näin minusta sanottiin aina lapsuudessa. Opin olemaan tottelevainen ja miellyttämään kaikkia. Luulin, että muuten maailma kaatuu.

Tästä käyttäytymismallista tuli selviytymiskeinoni, jota kannoin mukanani aikuisuuteen.

Hieman alle nelikymppisenä uuvuin ensimmäisen kerran ja hain apua psykoterapiasta. En ollut kuitenkaan silloin vielä kypsä muutokseen.

Kun olin 55-vuotias, romahdin uudestaan. Olin työssäni vastuullisessa asemassa, yritin hallita kaikkea ja pitää langat käsissäni. Mitä rasittuneempi olin, sitä enemmän piiskasin itseäni – spinningissäkin piti käydä viisi kertaa viikossa.

Olin tosi ankara itseäni kohtaan. Ja sisälläni huusi pikkutyttö, että auttakaa.

Kun eräänä päivänä purskahdin töissä itkuun, jota en saanut loppumaan, tajusin, että minun täytyy hakea uupumukseeni ja ahdistukseeni apua.”

”Terapeutti auttoi minua oivaltamaan itse”

”Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Minulle oli itsestään selvää, että hakeudun terapiaan. Olin onnekas, sillä minulle myönnettiin Kelan tukema kuntoutusterapia. Olen kiitollinen myös siitä, että sain heti terapeutin, jonka kanssa synkkasi. Minusta oli tärkeää, että hän ei ollut minua nuorempi. Hänellä oli elämänkokemusta ja hän ymmärsi, mistä tulen.

Terapiassa minulla oli lupa puhua, itkeä tai olla vain hiljaa, jos siltä tuntui. Emme käyneet elämääni kronologisesti läpi vaan keskustelu alkoi niistä tuntemuksista, jotka olivat kulloinkin pinnalla.

Kävin terapeuttini kanssa vuoropuhelua, hänen kysymyksensä auttoivat minua eteenpäin. Vastauksia en häneltä saanut, vaan hän auttoi minua oivaltamaan itse. Joskus hän piirsi fläppitaululle vinkuroita ja vänkyröitä, jotka auttoivat minua oivaltamaan luomiani käyttäytymis- ja selviytymismalleja.

Kävin terapiassa kerran viikossa liki kaksi vuotta. Vyyhti alkoi aueta. Ymmärsin, että vastuunkantajan rooli oli uuvuttanut minut. Olin tottunut häivyttämään itseni, eikä minulla ollut kosketusta omiin tunteisiini tai tarpeisiini.”

”Minun ei tarvitse enää miellyttää ketään”

”Hiljalleen oivalsin, että riitän sellaisena kuin olen. Riitän, vaikka en tekisi mitään, vaan makaisin eteisen lattialla. Olen hyvä näin. Enää minun ei tarvitse myöskään miellyttää ketään. Aiemmin pelkäsin, että tuotan toisille pettymyksen. Nyt kohtaan muut vapautuneesti sellaisena kuin olen.

Sisäinen ääni, joka oli aina vaatinut ja tuominnut, hiljeni. Elämääni alkoi virrata rauhaa ja luottamusta. Olkoon klisee, mutta kaikki on tässä ja kaikki on hyvin. Minut tekee valtavan onnelliseksi vaikka se, että voin käydä aamulla kävelylenkillä ja keittää sen jälkeen kahvit.

”Riitän, vaikka en tekisi mitään, vaan makaisin eteisen lattialla. Olen hyvä näin.”

En enää määritä itseäni työn kautta, eivätkä työssä tapahtuvat muutokset saa minua tolaltani. Luotan siihen, että kaikki menee niin kuin kuuluukin mennä.

Jos ahdistus joskus ottaa vallan, pystyn nousemaan sen yläpuolelle ja tarkastelemaan asioita etäisyyden päästä. Silloin näen, että tulevaisuudessa voi odottaa vaikka mitä hyvää.

Vahvistuttuani löysin itsestäni luovuuden. Virkkaan isoäidinneliöitä ja teen niistä värikkäitä torkkupeittoja. Vein yhden peiton myös terapeutilleni. Se oli kiitos siitä, että hän auttoi minua löytämään elämääni värit.”

Lue myös: Psykoterapia voi auttaa elämän kriiseissä – näin pääset alkuun

X