Ravinnoksi neulasia, pakkasyö laavussa ilman makuupussia – talviselviytymiskurssi oli rankka mutta innostava kokemus: ”Luonto ei enää pelota”

Miksi kukaan haluaa viettää viikonloppunsa talvisessa metsässä ilman ruokaa, juomaa ja suojaa? Lähdimme talviselviytymiskurssille ottamaan siitä selvää.

Riittäisikö yksi XL-kokoinen kondomi vai pitäisikö varalta ottaa mukaan kaksi?

Otan kaksi, koska ne vielä mahtuvat pieneen peltiboksiin tulusten, rautalankarullan, avaruushuovan, laastarien ja muutaman sytytyspalan viereen. Kyseessä on taskuun mahtuva selviytymisrasia, jonka sisällön olen saanut päättää itse.

Olen lähdössä viikonlopun kestävälle talviselviytymiskurssille Raaseporin metsiin. Kurssin järjestää Maanpuolustuskoulutusyhdistys ja kokoontumispaikkana on Dragsvikin varuskunta. Siellä kurssilaiset varustetaan armeijan vetimillä, kenttäpullolla ja pakilla.

Selviytymisrasian lisäksi saan itse ottaa mukaani vain otsalampun, alusvaatteet, retkisahan ja puukon. Niiden avulla minun pitäisi pärjätä talvisessa metsässä kaksi vuorokautta.

Ennen lähtöä katson vielä säätiedotuksen. Perjantaiyöksi luvataan pakkasta 7 astetta ja tuulta 6 metriä sekunnissa, sen jälkeen lauhtuu ja alkaa sataa lunta ja räntää.

Mitä ihmettä oikein ajattelin, kun ilmoittauduin tälle kurssille mukaan?

Perjantai klo 21.35: tulenteon harjoittelua tuluksilla

Seison pienellä metsäaukiolla ja katselen niska kenossa yötaivaan ihmeellisen kirkkaita tähtiä. Onpas täällä ihanaa!

Ympärilläni on 24 miestä ja 16 naista, isänsä kanssa tulleesta teinipojasta viisikymppisiin naisiin. Osa on harrastanut eräilyä tai retkeilyä pitkään, jotkut – kuten minä itse – eivät koskaan.

Meidät tänne kuljettaneet Pasi-miehistönkuljetusvaunut huristavat tiehensä, ja kurssinjohtaja Stenka Keto pitää nimenhuudon.

– Hyvä, kukaan ei ole vielä karannut, hän murjaisee.

Edellisen kerran Stenka väläytti huumorintajuaan kasarmilla pidetyllä oppitunnilla. Silloin hän sanoi, että jos joku meistä kuolee, kurssi voidaan keskeyttää. Vain harva nauroi.

Lähdemme marssimaan syvemmälle pimeään pientä metsätietä pitkin. Otsalamput valaisevat matkaamme, hengitys höyryää jo. Päälläni on välihousut, villahousut, ulkohousut, aluspaita, villapaita ja takki – ja selässäni isot reppu, jossa on vaihtovaatteita sekä pakkastakki ja -housut.

Vaatteet jaettiin kasarmilla niin vauhdilla, ettei niitä ehtinyt kokeilla tai vaihtaa. Kumisaappaani ovat liian isot ja piponi ja käsineeni liian pienet, mutta näillä mennään.

Parinsadan metrin jälkeen saavumme kurssin tukikohtaan eli teltoille, joissa ohjaajat ja kouluttajat asuvat. Täällä on myös lämmitetty komentoteltta, jonne voi tulla tiukan paikan tullen levähtämään ja kokoamaan voimiaan.

Meille jaettiin kasarmilla myös makuupussit ja -alustat, mutta nyt joudumme luopumaan niistä. Kukaan ei mutise vastaan heittäessään yön lämmikkeet peräkärryyn tienvarteen.

Kokoonnumme kuusenhavuista ja pitkistä riu’uista rakennetun laavun ympärille. Sen edessä palaa nuotio, jonka taakse on viritetty avaruushuopa heijastamaan lämpöä takaisin, laavua kohti. Samanlaiset majoitteet kaikkien kurssilaistenkin pitäisi saada aikaan suojaksi kylmyyttä, sadetta ja tuulta vastaan.

Kuuntelen ohjeita malttamattomana, ha­luaisin jo päästä rakennushommiin. Mutta kenen kanssa? Katselen ympärilleni ja huomaan yksin seisovan miehen, joka pyynnöstä suostuu parikseni. Mies on nimeltään Joonas Joensuu, iältään 39 ja kotoisin Porvoosta.

– Oletsä paljonkin eräillyt? kysyn toiveikkaana, mutta Joonas vastaa, ettei yhtään. No, onneksi hän on sentään lääkäri ja huomaa, jos saan sydärin tai jotain.

Kurssilaiset jaetaan pienempiin ryhmiin, jotka saavat omat vetäjänsä. Stenka jatkaa oman ryhmäni kanssa ja opastaa meitä seuraavaksi tulentekoon tulusten, koivuntuohen ja kuusen alaoksien avulla. Sitten hän jakaa jokaiselle tuikkukynttilät. Tehtävämme on saada ne palamaan.

Olen kolmas, joka tempussa onnistuu, ja siitä lapsellisen iloinen. Loput ryhmästämme saavat harjoitella tulentekoa tositilanteessa, sillä nyt saamme luvan lähteä etsimään sopivaa paikkaa majoillemme.

Perjantai klo 23.30: majan rajennusta pimeydessä

Tarvon Joonaksen kanssa kuusta, mäntyä ja koivua kasvavassa kangasmetsässä, ja löydämme nopeasti paikan, jossa matala kallio voisi toimia katon tukena ja antaa tuulensuojaa.

Ryhdymme ahkerina hommiin, sahaamme koivuja ja kuu­sen­oksia, keräämme kiviä tulisijan alle. Puuta ja oksia tarvitaan paljon, kuusenhavuja pitäisi pelkästään lattialle saada 30 sentin kerros.

Pakkanen ei touhutessa tunnu eikä väsymys vaivaa. Välillä riisun pakkastakkini, ­pian puen sen taas uudelleen. Pukeutuminen on talviselviytymisen taitolaji. Päällä pitää olla tarpeeksi muttei liikaa. Jos vaatteet hikoavat ja kostuvat, niissä tulee kylmä 25 kertaa nopeammin kuin kuivissa.

Olen juuri palaamassa ties monettako kertaa majakyhäelmämme luo kuusenoksien kanssa, kun ladattava ja pirun kallis otsalamppuni yhtäkkiä sammuu. Pimeys saa sydämeni pomppimaan säikähdyksestä.

Ei mitään hätää, rauhoittelen itseäni. Taskussani on kännykkä, jonka valossa löytäisin majalle ja voisin etsiä repusta mukaan pakkaamani varalampun.

Jääkylmä kännykkä sammuu heti, kun avaan sen. Voi ei.

”Yhtäkkiä ladattava ja pirun kallis otsalamppuni sammuu. Pimeys saa sydämeni pomppimaan säikähdyksestä.”

Alan huhuilla Joonasta ja valokuvaaja Mirva Kakkoa apuun. Onneksi Mirva on lähellä ja kuulee huhuiluni. Hänen otsalamppunsa valossa löydän reppuni ja lampun sen pohjalta.

Pian luoksemme saapuu nainen, jonka otsalamppu on sammunut omani tavoin. Olisiko meillä varalamppua lainaksi? Enää ei ole. Hänen on pakko jatkaa hommiaan pimeässä.

Tulee jano. Olen tehnyt emämokan ja jättänyt kenttäpulloni reppuni viereen sillä seu-rauksella, että ainoa juomaveteni on lähes läpijäätynyttä. Vaikka kylmää ei pakkasessa saisi juoda – se jäähdyttää kehoa entisestään – hörppään jään läpi tulevat muutamat tipat suuhuni. Nestetasapainostakin kun pitää huolehtia. Laitan sitten kenttäpullon alemman takkini taskuun, pakkastakin alle. Jospa se siinä vähän sulaisi.

Lauantai klo 03.28: nuotio ei syty

Majamme on vihdoin valmis ja todella hieno. Tunnelma nousee, ja olen kiitollinen, että sain Joonaksen kaverikseni. Yksin tällainen huhkiminen olisi kamalaa. Olen tyytyväinen myös siksi, ettemme ole kiukutelleet toisillemme vielä kertaakaan. Mehän olemme unelmatiimi, intoilen.

Avaruushuovan virittäminen lämpöä heijastavaksi seinäksi unohtuu, kun alamme tehdä tulta. Tarjoan sytytyspalaa pelastus­rasiastani, mutta Joonas ei sitä huoli. Hän tuli tänne oppimaan erätaitoja, ja tuli on saatava aikaan tuohella.

Minä kerään polttopuuta ja Joonas ähertää tulusten kanssa. Lopulta kipinä sytyttää tuohimujun ja tuli tarttuu kuusenoksiin, hurraa!

”Hampaani alkavat kymmenen asteen pakkasessa kalista hallitsemattomasti. Tuli ei lämmitä laavua lainkaan, olen umpijäässä.”

Mutta isommat puut eivät syty, kuusen alaoksia ei ole tarpeeksi. Apua, äkkiä äkkiä niitä hakemaan! Kun palaan, tuli on jo sammunut, ja Joonas alkaa sytytellä uutta.

Sama tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Tuli syttyy mutta sammuu taas. Ja taas. Ja taas. Lähistön kuusten alaoksat on pian poltettu, ja joudun hakemaan niitä joka kerta kauempaa.

Puoli kuuden aikaan olen niin poikki, että kömmin laavuun Joonaksen syöt­täessä hentoa tulta suuremmaksi. Päälläni ovat jo kaikki mukana olevat vaatekerrokset pakkastakkia ja -housuja myöten.

Makaan hetken silmät kiinni, mutta hampaani alkavat kymmenen asteen pakkasessa kalista hallitsemattomasti. Tuli ei lämmitä laavua lainkaan, olen umpijäässä. Joonas kehottaa minua nousemaan ylös, etten kylmettyisi, ja teen työtä käskettyä.

Tarjoudun vuorostani yrittämään nuotion sytyttämistä. Kuin ihmeen kaupalla se onnistuu, ja vihdoin meillä on nuotio, joka antaa vähän lämpöäkin. Onnea kestää muutama minuutti, kunnes Stenka ilmestyy jo vaalenevasta aamusta eteemme.

– Sammuttakaa tuo nuotio, nyt alkaa koulutus.

Mikäs siinä sitten. Potkimme kekäleet kokoon. Emme ole nukkuneet minuuttiakaan.

Lauantai klo 06.15: veden ja ravinnon etsimistä

Suojan ja lämmön jälkeen seuraavaksi tärkein selviytymisen elementti on vesi. Jos nyt olisi lunta, voisimme sulattaa sitä, mutta koska ei ole, lähdemme etsimään vettä muualta.

Raahustan muiden perässä kohti jossain edessäpäin olevaa puroa. Kun puoliksi jäätynyt oja tulee vastaan, siitä pitää löytää vielä kohta, jossa vesi selkeästi virtaa. Pian sellainen löytyykin, ja saan yhä jäisen kenttäpulloni täyteen ojanpohjan pikku lirusta. Muistan vedenkuljetusta varten selviytymisrasiaan pakkaamani kondomit, mutta annan asian olla. Pullollinen saa riittää.

Pudotan pulloon vedenpuhdistustabletin ja palaan leiripaikalleni vettä lämmittämään. Nuotion pohjalla on yhä hiillosta, ja tuli syttyy helposti.

Tuntuu, että olemme istuneet Joonaksen kanssa laavulla vain hetken, kun on jo seuraavan tehtävän aika. Keho tarvitsee polttoainetta, ja siksi lähdemme nyt etsimään metsästä ruokaa.

Alkaa sataa lunta. Takkini ja piponi kastuvat, koska unohdin hupulliset sade- ja pakkastakkini laavulle enkä jaksanut enää palata niitä hakemaan.

Fyysinen rehkiminen, kylmyys ja nukkumattomuus alkavat vaatia veronsa. Olen jo todella poikki, ja minulla on vaikeuksia saada jalkojani nousemaan. Oloni on välinpitämätön ja apaattinen. Ruoanhaku ei kiinnosta tippaakaan, ei myöskään muiden seura. Kuinka kauan tätä hemmetin leiriä pitää vielä kestää, ennen kuin täältä pääsee pois?

Koska puukkonikin on unohtunut laavulle, säästyn ikävältä järviruo’on juurten kaivamiselta routaisesta maasta. Kerään sen sijaan männynneulasia. Kourallisesta keitetty tee sisältää energiaa yhden sokeripalan verran.

Paluumatkalla jään muista jälkeen. Ajan­tajuni on kadonnut. Voisin vannoa, että kello on jo kaksi, mutta Joonas kertoo laavulla, ettei se ole vielä kymmentäkään.

Männynneulastee ja ohuitten juurten imeminen eivät auta. Tajuan, että minun on pakko päästä levähtämään edes hetkeksi.

Lauantai klo 12.15: lepotauko komentoteltassa

Saavun komentoteltalle, jonka edessä törmään Stenkaan. Kerron tarvitsevani hetken lepoa.

– Kuinka paljon? hän kysyy.

Kun epäröin, hän kysyy, sopiiko, että hän herättää minut kello kahden koulutukseen. Vaikka puolitoista tuntia kuulostaa naurettavan vähältä, nyökkään ja kömmin kamiinan kuumaksi lämmittämään telttaan. Riisun aluskerrastoa lukuun ottamatta kaikki vaatteeni ja ripustan ne kuivumaan teltan naruihin.

Teltassa nukkuu jo joku. Ilahdun: en siis ole ensimmäinen enkä ainoa uuvahtanut.

Vaikka olen väsynyt, uni ei tule. Keho on hälytystilassa, ja päässäni soi lakkaamatta sama biisi. Jos sä tykkäät, lähekkö baariin… Lopulta nukahdan – ja herään 20 minuuttia etuajassa.

Puen päälleni ja konttaan teltasta ulos. MPK:n Meripuolustuspiirin koulutuspäällikkö Michael Eklöf huomaa pöpperöisen olemukseni ja tuo minulle proteiinipatukan ja pienen suolapähkinäpussin. Saan myös täyttää kenttäpulloni johtajien vesisäiliöstä. Olen syvästi kiitollinen.

Oloni kohenee heti. Myös vaatteet ylläni ovat nyt kuivat, mikäs tässä on ollessa.

Lauantai klo 14.00: kanalta henki pois

Kouluttaja Ville Vahtera roikottaa jaloista pahasti nokittua, päätään ylöspäin sinnikkäästi nostavaa kanaa. Ilme kertoo, ettei tuleva tehtävä ole hänellekään mieluinen. Myös kurssilaisten kasvot ovat vakavat.

Sillä aikaa kun minä lepäsin, muut pohtivat tappamisen etiikkaa ja saivat koulutusta lintujen pyytämiseen. Seuraavaksi opitaan käytännössä, kuinka saalis – nyt siis kana – tapetaan ja valmistetaan keittokuntoon.

Ville näyttää mallia. Hän kalauttaa kanaa halolla päähän ja varmistaa kuoleman repimällä kanan kaulan nopeasti halon avulla irti. Lopuksi Ville näyttää, kuinka kana kynitään ja kuinka sen sisälmykset poistetaan.

Viereisessä pakettiautossa odottaa lähikanalan 40 muutenkin kuolemantuomion saanutta, muiden kanojen jo puolikaljuiksi nokkimaa kanaa. Jokaiselle kurssilaiselle on oma lintunsa. Jos haluaa syödä, kana pitää myös itse pystyä tappamaan.

Jos en juuri olisi saanut energiapatukkaa ja pähkinöitä, olisin todennäköisesti suorittanut tehtävän. Nyt minun on helppo kieltäytyä: tätä taitoa en tarvitsisi koskaan. Jos eksyisin metsään, en ikinä saisi yhtäkään lintua kiinni niin että joutuisin sen tappamaan, se on varma.

Vain yksi toinen – kasvissyöjä – päätyy samaan. Kaikki muut käyvät vuorotellen hakemassa oman kanansa, päästävät sen päiviltä, puhdistavat, paloittelevat ja kiikuttavat palat pakeissaan leiritulilleen kiehumaan.

Lauantai klo 18.15: nokoset leiritulella

Vuorossa on kurssin tähänastisesti leppoisin osuus. Keittelemme kanaa nuotiolla, joka syttyi helposti meille jaettujen kuivien koivuhalkojen ansiosta. Pakkanen on laskenut. Joonas saa otettua pikku tirsatkin, mistä hän kauniisti kiittelee herätessään.

Kahdeksan maissa meidät kutsutaan taas koolle. Yllättäen tehtävä – toisen majoitteen rakentaminen – on vapaaehtoinen. Kaikki palaavat helpottuneina leirituliensa ääreen.

Sovimme, että minä saisin yrittää nukkua runsaan tunnin, sitten olisi Joonaksen vuoro. Hän jää istumaan nuotion viereen ällistyttävän hyvin toimivan puhelimensa kanssa.

En mielestäni nuku lainkaan, mutta kun nousen, Joonas väittää minun kuorsanneen. Huomaan nuotion hiipuneen ja kuivumassa olleen polttopuun lähes loppuneen.

Ärsyynnyn ensimmäistä kertaa koko kurssin aikana, eikä mieleeni tule, että Joonas on ihan yhtä väsynyt kuin minäkin. Edessä on pitkä yö, ja tuli on elintärkeä. Jos kuivaa puuta ei ole, tuli sammuu. Ja herra siis käy nyt nukkumaan, ja minun pitää heti mennä metsään puita etsimään? Hemmetin hemmetti!

Älyän kuitenkin pitää suuni kiinni. Valittaminen ei auttaisi mitään.

Kun palaan laavulle polttopuiden kanssa, tuli on jo hiipumassa. Ennen kuin saan sen elvytettyä, metsästä kuuluu huuto. Viiden minuutin päästä kokoonnutaan taas tienvarren aukiolla. Voi vee, vieläkö jotain?

Lauantai klo 23.00: navigointia öisessä metsässä

Porukka kuuntelee hiljaisena ja väsyneenä. Nyt vuorossa on selviytymiskoulutuksen viimeinen osuus, suunnistus. Pahasta paikasta pitää päästä poiskin.

Minua hirvittää. Millaisessa maastossa kuljetaan ja kuinka pitkästä matkasta on kysymys? Nuori kouluttaja Joona Hurnonen ei suostu kertomaan.

Silloin yksi kurssilainen, ikäiseni Heli Korpinen sanoo, että hänellä on huono olo, hän voisi jättää tämän väliin. Ynähdän, että niin ehkä voisin minäkin.

– Päätös siitä pitää tehdä nyt, ennen tuota kiveä, Joona vaatii.

Katselen ympärilleni, en saa sanaa suustani. En oikein ilkeäisi jäädä pois, mutta pelkään, että näin uupuneena hidastaisin muiden, yhtä lailla väsyneiden ja kettuuntuneiden kurssilaisten etenemistä.

Valokuvaaja Mirva pelastaa minut.

– Iina, jää tänne, hän sanoo, ja nyökkään helpottuneena.

Kun muut lähtevät, minut ja Heli määrätään töihin sissiteltalle. Meidän pitää tehdä tulet teltan kamiinaan – viimeisen yön ryhmämme nukkuisi makuupusseissa teltan lämmössä.

Heli alkaa tehdä puukolla kiehisiä, minä alan hakata kirveellä polttopuita isoista koivuhaloista. Tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, niin loppu käsieni lihasvoimat ovat. Saan jollain ilveellä tehtyä pienen kasan klapeja, ja kun Heli saa tulen syttymään, ryömimme molemmat matalaan telttaan makuupussiemme ja -alustojemme kanssa.

Vaikka olen kuolemanväsynyt, uni ei tule. Olen yhä hereillä, kun muu ryhmä saapuu kahden aikaan suunnistukseltaan. Joona vaatii, että porukan pitää sopia kipinävuorot, jos kamiinan laitetaan lisää puita. Kukaan ei jaksa sellaista ajatella, joten kamiina saa kylmetä.

Loppuyön palelen makuupussissani ja kuuntelen muiden tuhinaa. Riisuin lämpimät vaatteeni suunnistuksesta kuultuani enkä laittanut niitä koskaan takaisin, koska luulin pääseväni yöksi lämpimään. Jos alkaisin nyt etsiä reppuani ja vaatteitani, herättäisin muut.

Palellaan siis. Muuta en jaksa.

Sunnuntai klo 10.15: ”Onnistuin jossain, mihin en uskonut pystyväni”

Päät kolkkaavat kattoon hämärässä miehistönkuljetusvaunussa, jossa moni istuu silmät kiinni, ehkä nukkuukin. Aamulla meidän piti enää purkaa majoitteemme sieviin kasoihin ja kerätä mahdolliset roskat pois, sitten meitä tultiinkin jo hakemaan Paseilla takaisin sivistyksen pariin.

Kasarmin vessan peilistä näen nokihippujen pilkuttamat, iloon pikkuhiljaa heräävät kasvot. Jumankauta, minä tein sen! Selviydyin leiristä elävänä ja vammoitta, vain muutamassa kohdassa pikkuisen oikaisten. Lämmin vesi kirvelee pakkasen puremia käsiä, kroppa on kankea ja sormenpäät hellät, mutta mitä siitä – onnistuin jossain, mihin en ihan uskonut pystyväni.

Etukäteen pelkäsin kylmyyttä ja nälkää, mutta eniten sitä, että paineen alla minusta kuoriutuisi valittava, muita sättivä hirviö. Niin ei kuitenkaan käynyt. Päinvastoin tuntui, että säilytin huumorintajuni melkein koko koettelemuksen ajan.

Kotimatkalla tajuan saaneeni kurssilta mukaan paljon muutakin. Usko omaan tahdonvoimaani lujittui. Kuten Stenka alun koulutuksessa sanoi, tärkeintä on halu selviytyä. Ihminen pystyy paljon enempään kuin luulee vielä senkin jälkeen, kun voimat tuntuvat jo loppuneen.

Uskon myös, että haaveeni Lapissa vaeltamisesta ei enää jää pelkäksi haaveeksi. Luonto ei enää pelota – minähän pystyn nyt oppimieni erätaitojen avulla vaikka mihin.

Kotimatkalla hybris kasvaa kasvamistaan ja tajuan, miksi tällaisille leireille lähdetään. Itsensä henkisestä ja fyysisestä haastamisesta ja ylittämisestä saa näköjään tosi hyvät kiksit.

Olen itsestäni aidosti ylpeä. Tältä se siis tuntuu, se kuuluisa voittajan fiilis.

Katso lisää kuvia ja videoita selviytymiskurssilta: Selviytyisitkö sinä viikonlopun ajan talvisessa metsässä ilman ruokaa, juomaa ja suojaa?