Itsetuntemus

Sari, 56, tunsi olevansa maailman rumin tyttö, johon kukaan muu ei koskisi pitkällä tikullakaan – ”Esillä olo on minulle edelleen vaikeaa”

Sari Launis joutui pienenä silmätikuksi ja myöhemmin hankalaan avioliittoon. Sari ei ehkä ole osannut puolustaa itseään, mutta lastensa eteen hän on kyllä taistellut.

Teksti:
Terhi Harper
Kuvat:
Sara Pihlaja, Sari Launiksen Kotialbumi

Sari Launis on toiminut kampaamoyrittäjänä pian 35 vuotta. Työ kannatteli häntä silloinkin, kun kotona oli vaikeaa.

Sari Launis joutui pienenä silmätikuksi ja myöhemmin hankalaan avioliittoon. Sari ei ehkä ole osannut puolustaa itseään, mutta lastensa eteen hän on kyllä taistellut.

”Tampereen Kalevan perhetaloissa asuivat kaikki pienituloiset 1960-luvulla. Niihin taloihin synnyin minäkin vuonna 1966, kuukautta ennen kuin isäni täytti 17 vuotta. Äitini oli 19 vuoden ikäinen.

Ensimmäiset neljä vuotta asuimme kaksiota mummun, papan ja tätini kanssa. He muuttivat kerrosta alemmaksi, kun äiti alkoi odottaa toista lastaan.

Pikkutyttönä leikin aina prinsessaa ja Miss Suomea. Juoksin äidin vanhassa hääpuvussa pihalla, kunnes helmat hulmusivat kuraisina. Naapurin Jussi sai luvan olla prinssi tai Kekkonen, ja pahvilaatikko oli meidän hääautomme.

Kotimme ikkunasta näkyi Pellervon koulu, jossa aloitin ekaluokan vuonna 1974. Koulun takana sijaitsivat paremman väen osaketalot. Muistan, kuinka luokaltani oman talon pojat tulivat syntymäpäivilleni, mutta osaketalon tytöistä ei kukaan.

Toivoin, että he olisivat nähneet hienon kotimme! Meillä oli tummanruskeat plyysisohvat ja kristallikruunu katossa. Aikuis­iällä olen keräillyt kristallikruunuja kirpputoreilta kotiin ja työpaikalle – vessassakin minulla on sellainen.

Jouduin koulussa silmätikuksi. ’Läski! Läski ei osaa lukea!’ toiset oppilaat huusivat ja paukuttivat pulpetinkansia, kun opettaja ei ollut luokassa. Laitoin kädet korvilleni, jotta en olisi kuullut huutoa. Tuohon aikaan kukaan ei puuttunut kiusaamiseen, se oli vain kärsittävä.

Sari 3-vuotiaana Juha-isän ja Pirkko-äidin halauksessa kotisohvalla Tampereen Kalevassa vuonna 1969.
Sari 3-vuotiaana Juha-isän ja Pirkko-äidin halauksessa kotisohvalla Tampereen Kalevassa vuonna 1969.

Välitunnilla pääsin joskus muiden tyttöjen leikkeihin mukaan, jos seisoin hyppynarun päässä pyörittämässä. Opin, että kelpaan kaveriksi vain, jos minusta on hyötyä.

Kolmannella luokalla muutimme Hervantaan. Vaikka isossa lähiössä oli helpompi sulautua joukkoon ja kiusaaminen loppui, se oli jättänyt minuun jälkensä. Olin näkymätön tyttö, joka halusi miellyttää muita.

Valmistuin unelma-ammattiini kampaajaksi Tampereen ammattikoulusta vuonna 1986. Yrittäjäksi ryhdyin kaksi vuotta myöhemmin, 22-vuotiaana.

Esillä oleminen oli ja on edelleen minulle vaikeaa. Kun tulin ensimmäisissä ammattilaiskisoissani kolmanneksi, piilouduin palkintolavalla tolpan taakse.”

Lupaus Jumalalle, jos tytär jäisi eloon

”’Jos olisit oikeasti hyvä kampaaja, sinulla olisi hieno liike Tampereen keskustassa’, entinen mieheni huomautti minulle usein avioliittovuosinamme. Tapasimme, kun olin 14-vuotias, ja erosin hänestä, kun olin 47. Lähteminen omilleni oli elämäni paras teko, vaikka talouteni joutui koville.

Mieheni oli haasteellinen ja rajoitti elämääni. Jaksoin silti uskoa pitkään, että hän jonakin päivänä muuttuisi. Uskoin myös hänen sanoihinsa. Joka päivä tunsin olevani maailman rumin tyttö, johon kukaan toinen ei koskisi kahden metrin tikullakaan.

Luulin, että jos jättäisin mieheni, jäisin yksin koko loppuelämäkseni.

Samaan aikaan olin toivonut lasta jo pitkään. Vuonna 1994 odotin kolmosvauvoja, jotka syntyivät suunnitellun keisarinleikkauksen sijaan hätäsektiolla hoitovirheen vuoksi. Poikani kuoli tunnin ikäisenä ja toinen tyttäristäni vammautui.

- Minulla on ollut elämäni aikana viisi saksanpaimenkoiraa. Tässä poseeraan Unon kanssa vuonna 1988.
– Minulla on ollut elämäni aikana viisi saksanpaimenkoiraa. Tässä poseeraan Unon kanssa vuonna 1988.

Toisin kuin itseäni, lapsiani olen kuitenkin aina puolustanut henkeen ja vereen. Viiden ja puolen vuoden taistelun jälkeen potilasvahinkolautakunta myönsi hoitovirheen. Tyttäreni sai korvaukset sekä eläkkeen tultuaan täysi-ikäiseksi. Hän on valmistunut merkonomiksi ja on pyörätuolitanssin moninkertainen suomenmestari.

Tyttöjen jälkeen sain vielä kaksi poikaa, jotka hekin ovat jo aikuisia.

’Jos tyttäreni jää henkiin, yritän aina tehdä sen, mitä haluat minun tekevän’, lupasin Jumalalle, kun lapsi taisteli elämästään vastasyntyneiden teho-osastolla.

”Tuntui vaikealta palata paikkaan, jossa minuun oli sattunut eniten elämässäni.”

Kun vuonna 2000 koin johdatusta lähteä kampaamoliikkeestäni Rautatienkadulta Tampereen yliopistollisen keskussairaalan kampaamoon, halusin lupaukseni mukaisesti totella.

Tuntui vaikealta palata paikkaan, jossa minuun oli sattunut eniten elämässäni, mutta lopulta palvelin asiakkaita sairaalassa 22 vuotta. Sain olla avuksi toisille aivan kuten pyörittäessäni kauan sitten hyppynarua koulun pihalla.”

Vastikään vammautuneille sain kertoa tyttärestäni

”Myös teho-osastolla, syöpätautien osastolla ja saattokodissa kampasin, kuuntelin ja olin läsnä.

Nuorisopsykiatrian potilaat, käsissään ja jaloissaan viiltelyn jättämät arvet, astelivat ulos kampaamosta vastavärjätyissä leiskuvanpunaisissa hiuksissaan. Hetkeksi he saivat unohtaa olevansa sairaalan seinien sisäpuolella.

Vastikään vammautuneille sain puolestani kertoa omasta tyttärestäni. Siitä, että elämän ei tarvitse päättyä kävelykyvyn menettämiseen.

’Miksi olet töissä sairaalassa? Olethan niin hyvä, että voisit olla missä tahansa’, monet kysyivät minulta vuosien varrella. Minä taas ajattelin, että mestarillinen työn jälki kuuluu kaikille, erityisesti sairastuneille ja vammautuneille.

Vuonna 2021 sairaalan kampaamopalvelut päätettiin lakkauttaa. Itkin yhden yön ja rukoilin uutta paikkaa, jossa voisin jatkaa ammatinharjoittamistani. Siitä ei kulunut kauankaan, kun astuin sisälle nykyiseen Tammelan­torin laidalla sijaitsevaan liiketilaani. Avasin oven ja tunsin heti tulleeni kotiin.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni hieno kivijalkaliike keskustassa. Näyteikkunasta avautuu tunnelmallinen näkymä joulukadun valoihin.

Rakastan työtäni kampaajamestarina ja kouluttajana, mutta tärkein asia maailmassa on kuitenkin 1,5 vuoden ikäinen lapsenlapseni.

Kun saan illalla liikkeen suljettua, lähden syöttämään hänelle iltapuuron ja laulamaan samoja tuutulauluja, joita äitini lauloi minulle aikoinaan.”

Juttu on julkaistu Annan numerossa 47/2022.

X