Itsetuntemus

Oletko kuullut surun vaiheista? Oikeasti surutyö ei noudata kaavaa – yksi asia kuitenkin tapahtuu lopulta kaikille surijoille

Usein luullaan, että suru on kuin työtehtävä, joka pitäisi suorittaa onnistuneesti loppuun. Mutta eihän se niin mene. Suru saa olla ja vaihtaa muotoaan, ja lopulta se sulautuu osaksi surevan elämäntarinaa.

Teksti:
Essi Kähkönen
Teksti:
Essi Kähkönen
Kuvat:
Unsplash

Yhteistä surijoille on se, että suru muuttaa ajan kuluessa muotoaan.

Usein luullaan, että suru on kuin työtehtävä, joka pitäisi suorittaa onnistuneesti loppuun. Mutta eihän se niin mene. Suru saa olla ja vaihtaa muotoaan, ja lopulta se sulautuu osaksi surevan elämäntarinaa.

Kuoleman edessä me olemme usein neuvottomia. Suru voi olla täynnä avuttomuutta, sillä läheisen menettämistä on kenties vaikea käsittää. Mikään ei välttämättä lohduta, moni arkinen asia tuntuu menettäneen merkityksensä. Välillä kaipauksen takaa voi pilkistää jopa katkeruus tai viha.

Outoa, vai mitä?

– Ei ollenkaan! Mitkään tuntemukset surussa eivät ole outoja tai vääriä, eikä minkäänlaisia tunteita tarvitse hävetä. Jokainen tunne on tärkeä ja hyväksyttävä. Itkukaan ei ole mikään surun määrän mittari, eikä toinen voi kyynelten määrän perusteella arvottaa toisen surua, painottaa psykologi ja psykoterapeutti Tuija Turunen.

Turunen on ollut paljon tekemisissä surevien ihmisten kanssa – kuunnellut ja auttanut.

– Olen tehnyt töitä esimerkiksi henkirikoksen uhrien omaisten kanssa ja nähnyt, miten valtava järkytys on muuttunut suruksi ja kaipaukseksi, ja miten rakkaus saa tilaa menetyksen ensi-iskulta.

Turunen sanoo psykologina olevansa surussa ennen muuta rinnalla kulkija.

– Kun rakas ihminen kuolee, tuntuu usein siltä kuin maailma pysähtyisi. Surevan rinnalla koetan avata näköalaa suruun ja pyrin olemaan tukena. Olen myös nähnyt, ettei surevan maailman sittenkään tarvitse lopullisesti pysähtyä paikoilleen. Saa surra, mutta pitää muistaa myös elää. Itselleen on surunkin keskellä jaksettava olla armollinen ja lempeä.

Surun vaiheet ovat vanhentunutta ajattelua

Moni on kuullut puhuttavan surun vaiheista. Ikään kuin surulla olisi etappeja, jotka surijan pitäisi käydä säntillisesti läpi päästäkseen surutyössään maaliin asti. Tällainen käsitys surusta alkaa onneksi olla vanhentunut.

Vaikka surussa voi usein erottaa esimerkiksi alun shokin ja sitä seuraavan todentumisen ja hyväksymisen vaiheet, ei suru useinkaan noudata yksiviivaisesti jotakin määrättyä polkua. Suru ja surutyö ovat siten jokaiselle omanlaisensa kokemus.

Yksi asia, joka on kaikille menetyksen kokeneille yhteistä, on ajan kuluessa muotoaan muuttava suru. Menetys kasvaa osaksi ihmisen elämäntarinaa. Se kietoutuu kuukausien ja vuosien saatossa kuin harso osaksi surijan kokemusmaailmaa.

Erota suru ja hoitoa vaativa masennus toisistaan

Suruun voi kuitenkin jäädä kiinni. Silloin surija ei ole voinut hyväksyä sitä, että hänelle tärkeä ihminen on lopullisesti poissa. Suru voi tuntua pitkäänkin raskaana kiviriippana, jolloin surijan on vaikea iloita mistään. Hänestä saattaa tuntua siltä, että hänen elämällään ei ole enää tarkoitusta.

Tällaiseen suruun on voinut sekoittua masennusta, johon surijan tai hänen läheisensä olisi tärkeä havahtua. Vaikka kukaan toinen ei surevan surua pysty suremaan, apua masennukseen on saatavissa. Yhteyttä voi ottaa esimerkiksi oman terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan tai työterveyshuoltoon.

Useimmilla paikkakunnilla julkinen terveydenhuolto tai seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joissa ihmiset voivat puhua menetyksestään. Siitä, että surustaan voi puhua muiden saman kokeneiden kanssa, voi olla apua – ainakin voi käydä kokeilemassa, josko vertaistuesta olisi lohtua.

Odotettavissa ollut kuolemakin järisyttää arkea

Jokaisen suru on omanlaistaan ja ainutlaatuista. Menetyksen tavalla on kuitenkin merkitystä. Jos tärkeä ihminen kuolee äkkiä ja arvaamatta, kuten liikenneonnettomuudessa, on suru usein erilaista kuin silloin, jos ihminen on kuollut vaikkapa pitkäaikaiseen sairauteen.

Traumaattiseen suruun liittyy usein raju alkushokki ja voimakas tunne siitä, että läheisen menettäminen on epätodellista. Alkujärkytykseen voi liittyä fyysisiä reaktioita, kuten pahoinvointia tai huimausta.

Läheisen ihmisen kuolema on yleensä helpompi hyväksyä, jos siihen on voinut edes jonkin aikaa valmistautua ja kuolevan kanssa on voinut parhaassa tapauksessa puhua asioita selväksi.

Olipa kuoleman tapa millainen hyvänsä, menetys jättää surijaan yleensä syvät jäljet. Arki muuttuu, kun toinen ei ole enää siinä. Arjen pienet asiat saavat uudenlaisen merkityksen, ja menetystä voi olla vaikea jaksaa.

Suru on usein kaunis tunne, sillä kaipuu on haikeaa.

Menetyksestä kumpuavien tunteiden kirjo voi yllättää

Surun keskellä kaikki tunteet ovat sallittuja – kielteisetkin. Mikään ihmissuhde ei ole kiiltokuva, vaan menneeseen, yhteiseen aikaan on voinut liittyä kahnauksia, epäluottamusta ja riitoja. Samaan aikaan hankalakin ihmissuhde on voinut olla täynnä vilpitöntä rakkautta ja syvää kiintymystä.

Miten surun tunteita voisi sanoittaa? Entä mitä tehdä, jos surevasta tuntuu siltä, että surusta on vaikea puhua ulkopuoliselle?

Itselleenkin voi puhua – tarvittaessa vaikka ääneen, esimerkiksi tähän tapaan: ”Olen menettänyt minulle tärkeän ihmisen ja minusta tuntuu, että tulevaisuuteni on epävarma.” ”Poden yksinäisyyttä, kaipuuta, toivottomuutta ja jopa vihaa.” ”Voin ilman pienintäkään häpeää myöntää, että olen helpottunut – muistisairaan omaiseni raskaat hoitovuodet ovat takana päin ja tunnen nyt olevani vapaa.”

Surun herättämät tunteet kannattaa ottaa vastaan uteliaas­ti. Itseään voi tarkkailla kuin ulkopuolelta ja havainnoida, millaisia tuntemuksia läheisen menetys aiheuttaa. Suru on usein kaunis tunne, sillä kaipuu on haikeaa. Surun laajaa tunnekirjoa ei epätoivon täyttäminä hetkinäkään kannattaisi pudistella pois, vaan tutustua siihen rauhassa.

Lue myös: Hannu Paloniemi menetti äitinsä 10-vuotiaana, mutta kohtasi tunteensa vasta keski-iässä: ”Sisälleni oli koteloitunut hirveä määrä pelkoa, häpeää ja vihaa”

Surusta on tärkeä voida puhua – myös hautajaisten jälkeen

Läheisen menettäminen herättää muissa ihmisissä myötätuntoa. Surevaa halutaan kuunnella ja auttaa. Ystävät ja tuttavat soittavat tai tulevat käymään, joku tuo ruokaakin. Mutta kun hautajaiset ovat ohi, sureva jätetään usein rauhaan.

Kaikki eivät ymmärrä, että siitä vasta alkaa läheisensä menettäneen ihmisen surutyö.

Ikävintä, mitä toinen ihminen voi tehdä, on olettaa, että surut on hautajaisten jälkeen surtu ja surevalla alkaa nyt normaali arki.

Tässä vaiheessa moni sureva jää täysin yksin. Ei olekaan ketään, jolle puhua. Ja vaikka olisikin, sureva helposti ”säästelee” muita. Hän saattaa ajatella, ettei halua kuormittaa toista surullaan ja esittää, että kaikki on hyvin. Yksinäisyys ja tyhjyys voivat tuntua musertavilta.

Ammattilainen voi tuoda suruun perspektiiviä ja auttaa surevaa jäsentämään suruaan.

Surusta on kuitenkin tärkeää voida halutessaan puhua – vaikka tuntuisi, että tuppautuisi surunsa kanssa toisen ihmisen elämään. Surevan kannattaa ilmaista toiselle suoraan, että ”poden surua ja haluaisin jutella siitä – voitko sinä kuunnella?” Toiselta voi kysyä ”voisimmeko yhdessä vaikkapa katsella valokuvia tästä minulle rakkaasta ihmisestä ja muistella häntä yhdessä?”

Yksinkin voi toki muistella. Joku kirjoittaa kuolleelle kirjeitä, toinen käy haudalla monta kertaa viikossa ja kolmas juttelee kuolleelle ikään kuin tämä olisi vielä läsnä. Kaikki keinot ovat hyväksyttäviä.

Toisen ihmisen kuulevalle korvalle on kuitenkin usein voimakas tarve. Jos ei ole ketään, jolle puhua, voi netistä etsiä yksityisiä psykologeja ja psykoterapeutteja. Jo yhdestä tai parista tapaamisesta voi olla yllättävän iso apu. Surevan tunteet ottaa silloin vastaan ihminen, joka ei kavahda eikä säikähdä niitä. Ammattilainen voi tuoda suruun myös perspektiiviä ja auttaa surevaa jäsentämään suruaan.

Itsestä on lupa pitää huolta surun keskellä

Menetyksenkin keskellä surevan olisi tärkeää koettaa pitää itsestään huolta. Vaikka mikään ei aluksi tuntuisi juuri miltään, surevan kannattaa palata mahdollisimman pian niiden asioiden pariin, jotka ennen läheisen kuolemaa tuntuivat merkityksellisiltä ja jotka tuottivat mielihyvää.

Raskaassakin surussa olisi muistettava, että ”minä, sureva, olen arvokas, ja minun hyvinvoinnillani on väliä.” Itselleen voi sanoa ”ansaitsen sen, että kaiken tämän keskellä minun on muistettava suhtautua itseeni lempeästi ja hyväksyvästi”.

Perusasioista olisi tärkeää pitää kiinni surunkin keskellä. Arjen rytmi, säännöllinen ruokailu, pikku­askareista huolehtiminen, liikunta, ulkoilu sekä palauttava yöuni ovat niitä elämän peruspalikoita, jotka auttavat surunkin keskellä jaksamaan. Paluu töihin on hyödyksi, samoin paluu harrastusten pariin.

On tärkeää kertoa itselleen, että suru muovautuu ajan kuluessa osaksi elämän kudelmaa – se muuttuu ja elää. Suru siirtyy hiljalleen taustalle, mutta sen ei tarvitse kokonaan väistyä.

Asiantuntijana johtava psykologi Tuija Turunen, Fokus Mielen erikoisyksikkö, Terveystalo

Juttu on ilmestynyt Kotilääkärin numerossa 2/2023.

X