Itsetuntemus

Viisikymppinen Asta Leppä lähetti vuodessa yli 40 työhakemusta, mutta kutsua haastatteluun ei kuulu – asiantuntija paljastaa, missä vika

Toimittaja-tietokirjailija Asta Leppä on hakenut vuoden aikana neljääkymmentä työpaikkaa, muttei ole päässyt kuin pariin haastatteluun. Syy näkyy hänen mukaansa peilissä – uravalmentaja löytää vikaa jostain muualta.
11.3.2020 Teksti: Asta Leppä  Kuvat: iStock

Viime vuonna kolmekymmentäkuusi työhakemusta, tänä vuonna jo viisi. Arvatkaapa, kuinka moneen haastatteluun olen päässyt? Kolmeen. Kuukausi kuukaudelta työnhaku tuntuu yhä mahdottomammalta.

Syytkin ovat selvät. Vaikka olen tehnyt kirjoittamiseen ja toimittamiseen liittyviä töitä yli kolmekymmentä vuotta, tuntuu, että työnantajat pitävät minua lähinnä huruakkana. Yli viisikymppinen nainen – miettikää nyt – millaista mielikuvaa hänestä tarjotaan? Vaihdevuosien riivaama, kärttyinen 24/7, muutosvastarintainen ja avuton ”ATK:n” kanssa.

Sitten se toinen seikka. Työ- ja elinkei­noministeriön muutaman vuoden takaisen analyysin mukaan avoimiin työpaikkoihin valittiin 43 prosentissa tapauksista jo työssä oleva ihminen. Opiskelija ja vastavalmistunut valittiin 27 prosenttiin paikoista ja vain alle neljännekseen paikoista valittiin työtön. Prosenttiosuudet kärjistyvät luultavasti entisestään, mitä vaativammasta postista on kyse. Väitän, että media-alan kaltaisilla äärikilpailuilla työmarkkinoilla työtön jätetään liki aina valitsematta.

Lasken itseni freelancerina puolityöttömäksi.

Työnhaku sakkaa – mistä voi etsiä syitä?

Kun vähän aikaa sitten tiedustelin eräältä rekrytoijalta, mitä oikein teen väärin, hän vastasi lohduttavasti, ettei syitä kannata etsiä itsestä. Siihenkin nimenomaiseen paikkaan valtaosa haastatteluun kutsutuista oli vain vaihtamassa firmaa, jolloin rekrytoinnin riskit pienenevät olennaisesti. Paikanvaihtaja jatkaa uudessa huoneessaan enemmän tai vähemmän samoja hommia kuin aiem­massakin puulaakissa. Halpaa ja turvallista!

Mutta ettei syitä kannattaisi etsiä itsestä – se kuulostaa omituiselta. Sillä mitä vaihtoehtoja vaikuttaa asiaan jää silloin jäljelle?

Toisaalta, kenen psyyke kestää sitäkään ajatusta, että kaikella, mitä on elämässä tähän asti oppinut, on yhtä vähän arvoa kuin hapettuneella messinkipennillä.

Mitä pitäisi osata?

Pääsin kolmeen työhaastatteluun. Yksi näistä avoimista työpaikoista oli erään organisaation viestintäosastolla, toinen kaupallisessa viestintätoimistossa ja kolmas pikkukaupungissa.

Jokaisen haastattelun jälkeen olin enemmän tai vähemmän tyytyväinen itseeni. Kerran marssin jopa kahvilaan ja ostin palan marenkiruusuilla koristeltua suklaakakkua juhlistaakseni tulevaa työpaikkaani. Niin varma olin onnistumisestani.

No, tässä vaiheessa lienee selvää, ettei työnhaku tuottanut tulosta enkä paikkaa saanut.

En tarkoita, että olisin keekoillut haastatteluissa polleana kuin palkintoaasi vaan sitä, että haastattelijoiden kanssa alkoi synkata. Yhdessä haastattelussa melkeinpä kyynelehdin ja lausuin ääni väristen, miten tämä tuntuu niin oikealta työltä minulle. Ja ihana haastattelija liki kyynelehti kanssani. Arvata saattaa, miltä tuntuu repiä itsensä noin auki. Ja sitten jäädä lehdellä soittelemaan.

Jälkeenpäin olen tajunnut, millaisessa seurassa olen lopulta kisannut. Jopa siihen alle vuoden mittaiseen vaatimattomaan kuntaprojektiin haki useita kymmeniä ihmisiä, vaikka palkkakaan ei päätä huimannut. Loppusuoralla kanssani olivat muun muassa kulttuuripääkaupunkihanketta vetänyt tyyppi sekä hakija, jonka meriitteihin kuului Jussi-palkintoehdokkuus.

Kun kandidaatit ovat tällaista kermaa, työnantajat voivat listata ilmoituksiinsa mitä pökerryttävimpiä vaatimuksia.

Tampereen yliopisto haki taannoin viestintätehtäviinsä superverkostoitujaa, joka kykenisi monikanavaisesti etenemään ”määrittelemättömässä maastossa ja luomaan työnkuvansa itse”. Konttoritarvikefirma etsi työntekijää, jonka it-osaamiseen kuuluisivat Python 3, PHP, MySQL, HTML5, CSS, XML, JavaScript, Word, Excel ja PowerPoint. Ja joka osaisi englannin ja suomen lisäksi venäjää. Palkaksi luvattiin 1 400 euroa kuussa.

Oman alani, journalistiikan, paikat ovat vähentyneet 2010-luvulla kuin napajää ilmastonmuutoksen kourissa. Eläkkeelle siirtyneiden ja yt-neuvotteluissa poispotkittujen tilalle ei enää noin vain palkata uusia, vaan kuten monilla muillakin aloilla, jäljelle jääneille sälytetään usein monen eri ammattilaisen työt.

Uravalmentaja huomaa, missä on vika

Ikäsyrjintää käsittelevä Niina Viitasalon väitös kuten myös Sirpa Pääkkösen tuore tietokirja Pätkiä ja potkuja –Naisten kokema ikäsyrjintä työelämässä kertovat senkin raadollisen faktan, että mielikuvien puristuksessa edes itsensä kurssittaminen ja tietojen päivittäminenkään eivät kaltaisteni raakkien tilannetta juuri helpota. Kuten yksikin pomoportaan tyyppi totesi: toimituksellinen työ on muuttunut tällä vuosituhannella niin radikaalisti, ettet sinä enää tunnista koko hommaa.

Vakityössä työskentelevät kollegat olivat ihmeissään – eihän kirjoittamisen ydin ole muuttunut yhtään mihinkään.

Koska eritoten viestinnän työpaikkailmoituksissa kysytään InDesignin, Google Analyticsin ja WordPressin hallintaa, olen tietenkin ruvennut kurssittamaan itseäni. Mutta mitä arvelette, muuttuuko tilanne? Itse toivon tietysti, että muuttuu. En anna ihan vielä periksi, vaan yritän etsiä omaa koloani tai miten sitä nykyään sanotaan: kehittää brändiäni.

Yksi kaveri puolestaan neuvoi, miten väsätään modernien vaatimusten mukainen CV, ja teki upean graafisen pläjäyksen, jossa mainostan itseäni kuin uudenkarheaa raastinta. Ystäväni neuvoi, että laittaisin oheen myös television ostoskanavalta tutun lupauksen: ”Eikä tässä vielä kaikki!” Raastamisen lisäksi viipaloi ja möyhentää!

Kun esittelen CV:tä uravalmentaja Petra Beddalle, hän kuitenkin toteaa, ettei siitä käy ilmi, millaista osaamista minulla on tarjolla. CV:n ydinjuttu on nimittäin tuoda esiin seikat, joista firma hyötyisi meikäläisen palkatessaan.

– Sinun pitää kertoa selkeämmin, missä olet hyvä. Missä olet onnistunut? Mistä olet saanut kiitosta? Mitä taitoja ja osaamista on vaatinut vaikkapa se, että olet kirjoittanut kolme tietokirjaa? Mitä työnantaja saa valitessaan sinut? Petra opastaa ja toteaa myös, että jos on hakenut näin montaa paikkaa, vika on hakemuksessa tai siinä, että on hakenut ihan vääriin posteihin.

Petra sanoo, että työnhaku on helpompaa, kun verkostoituu ja palkitse itseään ja ennen kaikkea säilyttää positiivisen vireen, ettei vain käy niin kuin minulle aika ajoin jo käy.

Työnhaku on helpompaa muilla aloilla

Kysymys, kuinka kauan minun kannattaa hakata päätäni seinään, hiipii nimittäin säännöllisin väliajoin jyskyttämään etuotsalohkoani. Vaikka tekisin mitä, en pysty salaamaan ikääni – ja jokainen epäävä vastaus murentaa eroosion tavoin haperoa itsetuntoani. Ollapa terveydenhoitoalalla. Siellä vallitsee työmarkkinoiden tasa-arvoisin tilanne iän suhteen, ja vanhuuseläkkeeltäkin revitään takaisin hommiin.

Seikka, jossa ikäni viimeistään konkretisoituu, on saanut erillisen luvun Pääkkösen kirjassa: ulkonäkö. Minunkin puolivuosisataisessa peilikuvassani erottuvat alakuloiset marsunposket, puhumattakaan siitä, että kaulani iho on ”veltostunut” kuten viehättävä ilmaisu kuuluu. Olenkin miettinyt, kannattaisiko minun myydä asuntomme ja investoida faceliftiin ja kaulan ihon kiristämiseen. Jos näyttäisin jyrsijän asemesta Jennifer Anistonilta, urkenisiko urani vihdoin?

Epäilen. Hollywoodin armottomilla tähtimarkkinoilla viisikymppinen Jennifer on n­äet yhtä pulassa kuin minä täällä.

Lue lisää:

Viisikymppisellä on omat valttinsa työmarkkinoilla – Heli ja Kirsi kertovat, miten löysivät töitä irtisanomisten jälkeen

Lue myös

Suosittelemme