– Pinnalla on paras, sen alle en kaipaa. Hyppään yhä veteen jalat edellä ja pidän nenästä kiinni, Miia Heliö sanoo.
– Pinnalla on paras, sen alle en kaipaa. Hyppään yhä veteen jalat edellä ja pidän nenästä kiinni, Miia Heliö sanoo.
Itsetuntemus

Uimaopettajan oivallus auttoi Miiaa, 51, voittamaan pelkonsa painaa pää veden alle: ”Isossa altaassa pelkoni paisui paniikiksi”

Miia Heliö, 51, innostui triathlonin harrastamisesta, mutta esteeksi oli nousta hänen voimakas pelkonsa painaa pää veden pinnan alle. Sinnikäs harjoittelu ja uimaopettajan keksintö saivat Miian lopulta voittamaan pelkonsa.
Teksti: Virve Järvinen  Kuvat: Sampo Korhonen

”Kun täytin 40, kroppani mielestä olin juossut tarpeeksi. Tarvitsin juoksun rinnalle uuden lajin. Innostuin triathlonista. Kehoni kestäisi lajin lyhimmät sprinttimatkat; viiden kilometrin juoksun ja 20 kilometrin pyöräilyn, ja uinti olisi nivelille oikea unelma.

Uuteen lajiin liittyi kuitenkin yksi mutta. Uin kuin joutsen – kaula pitkänä, pää ylväästi koholla. En voinut kuvitellakaan, että kroolaisin kasvot vedessä.

Kroolissa uimari puhaltaa uloshengitysilman suun kautta veteen. Sisäänhengitys tapahtuu nostamalla puoli suuta kainalon alta veden pinnalle. Jos pääni painui aiemmin vähänkään pinnan alle, pidätin hengitystäni. Pelkäsin, että suuhun tulee vettä. Hengittäisin sitä keuhkoihini ja hukkuisin.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut vesillä mitään ikävää. Lapsuudenperheelläni ei ollut kesämökkiä, emmekä viettäneet aikaa rannalla. Vesi oli jäänyt minulle vieraaksi, ja vieras pelottaa.”

Lue myös: Haittaako fobia elämääsi? Psykologi neuvoo, miten pääset eroon häiritsevästä pelkotilasta

”Hoin, että kuolen”

”Päätin opetella kroolaamaan ja hankin ammattiapua. Sovimme uimaopettajan kanssa, että tapaisimme kahden viikon välein, ja tapaamisten välissä harjoittelisin yksin.

Varasin omalle treenille kolme aamua viikosta. Aamukuudelta sain kontata uimahallin lastenaltaassa yksin: ensin puolet suusta ja myöhemmin koko suu pinnan alla. Lopulta kelluin. Kaikissa asennoissa yritin puhaltaa veteen. Oman pelon kohtaaminen oli raskasta. Jaksoin treenata kerralla vartin.

Uimaopettaja vei minut heti isoon altaaseen, jossa pelkoni paisui paniikiksi. Vaikka hän piti lanteistani kiinni, hoin, että kuolen. Kun on pelosta jäykkä, on vaikea oppia uimaan. Pelko salpaa hengityksen, ja juuri veteen hengittäminen oli minulle vaikeinta. En uskaltanut puhaltaa ilmaa ulos. Kun keuhkot eivät tyhjene, niihin ei myöskään voi vetää kunnolla happea.

Olimme epätoivoisia molemmat, opettaja ja oppilas, sillä en edistynyt oikeastaan lainkaan. Kun uimaopettaja ymmärsi sanoa, että minun kannattaa päästää veteen ääntä, aloin rentoutua. Äänestä tiesin, että happikin tulee ulos keuhkoista. Kun hengitys kulki, krooli alkoi kulkea. Aloitin uimaoppilaana vuodenvaihteessa ja toukokuun lopulla kroolasin puoli kilometriä.”

Lue myös: Jos pelosta haluaa eroon, onko oikea keino mennä sitä kohti? Asiantuntija: ”Oma uskomus pitää haastaa”

”Nykyään uinti on lempilajini”

”Ensimmäisissä triathlonkisoissani uin joutsenta uimalasit itkusta märkinä. Tulin maaliin toiseksi viimeisenä. Seuraavissa kisoissa kroolasin, tosin omassa pelonsekaisessa kuplassani kauas radalta. Ellei suppaaja olisi kopauttanut olkaani, olisin kauhonut itseni ulos kisasta.

Viime kesänä uin 12 kilometriä avovedessä: olen voittanut itseni. Nykyään uinti on lempilajini. Treenaan uimaseurassa pari kertaa viikossa.”

X