Itsetuntemus

Netin deittikulttuuri laukaisi ulkonäkökriisin – miesten vaatimukset yllättivät viisikymppisen Astan

Peilikuvaansa jo nuorena murehtinut viisikymppinen toimittaja pettyi huomatessaan, että sinkkumarkkinoilla ulkonäkö on edelleen tärkeässä roolissa. Hän alkoi miettiä, miten hänen pitäisi toimia tullakseen nähdyksi ja sitä, onko ulkonäkökriisi sallittua.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: iStock

Katsoinko peiliin taas kerran?

Tuntuu ikävän tutulta, sillä jatkuva peiliin tuijottelu kuului nuorempana sairastamani syömishäiriön oireisiin. Ei kai vain tauti ole monen vuoden jälkeen nostamassa rumaa päätään?

Mutta ei, kyse on epämääräisesti paljon enemmästä, totta puhuakseni on aina ollut kyse. ”Kroonisesti tyytymätön”, kuuluu kai sanonta, jonka jälkeen todettaisiin, kuinka kaltaiseni pitäisi sairastua tai kokea jotakin kauheaa huomatakseen, miten pinnallisia asioita murehtii. Hyvänen aika, omaa peilikuvaansa!

Ei ihme, että turkulaissosiologien Ulkonäköyhteiskunta-kirjassa todetaan, että suomalaisilla on luterilainen suhtautuminen ulkonäköönsä. Koristautuminen on pahasta, puh­taus ja siisteys hyväksyttyjä.

Silti kun nainen katsoo peiliin, hän on harvoin täysin tyytyväinen itseensä. Tyytymättömyys on vieläpä hienoisessa kasvussa, mitä luultavimmin selfie-kulttuurin, salipeilien ja sometuksen myötä.

Pitkään pidin peilejä näkymättömissä. Alensin ne anoreksian jälkeen arkiesineiksi. Mitä vähemmän vilkuilin peiliin, sitä paremmin voin.

Viime kuukausina olen kaivanut taas peilit esiin.

Eikä se ole hyvä juttu.

Lue lisää: Pitääkö seksi nuorena – eli vanhenenko nopeammin, jos peitto heiluu harvemmin? Asiantuntija vastaa

Kokisinko itseni nuoreksi, jos näyttäisin nuoremmalta?

Instagramissa minulle tarjotaan jatkuvalla syötöllä esteettisten hoitojen ennen ja jälkeen -kuvia. Niissä alakuloisen näköiset, viisikymppiset kalifornialaisdaamit muuttuvat viuh vain kaksikymppisen näköisiksi hot mamoiksi ja aloittavat uuden, upean elämän. Itseäni vanheneminen ahdistaa, jokainen vuosi tuntuu painavan lyttyyn.

Kaunistautumisen maailma kiskoo minua puuhun, josta olen jo kertaalleen pudonnut: oman itsen syynäämisen ja murehtimisen maailmaan, jossa rahaa palaa tuhottomasti turhuuksiin eikä olo juuri kohene.

Vai kohenisiko sittenkin?

Pyörittelen mielessäni Harvardin yliopiston professori Ellen Langerin kiisteltyä tutkimusta. Siinä ikääntyneet vietiin ympäristöön, joka oli lavastettu heidän nuoruuttaan muistuttavaksi. Nuoruuden lavasteissa he alkoivat yllättäen käyttäytyä aivan kuten nuoret, unohtivat vaivansa ja vetreytyivät.

Voisiko sama tapahtua nuoremman peilikuvan avulla? Että jos näkisin itseni nuorena, hämääntyisin olemaan kuin nuori? Juuri siten voisin perustella kosmeettiset toimenpiteet. Terveydellä! Kremppojen ja muistihäi­riöiden välttämisellä.

Häpeän ajatustani aivan heti.

Ulkonäkökriisi iski sinkkujen Facebook-ryhmässä

Kauneuden nälkä on syttynyt minussa uudelleen tasan yhdestä syystä. Olen astunut monien vuosien jälkeen markkinoille. Ensin työ-, sitten parisuhdemarkkinoille.

Kummassakin menekkini on ollut kehno. Saisin toki työtä satokauden purjopellolta – ja yhtä lailla Tane Räkäpubista olisi kiinnostunut allekirjoittaneesta panomielessä.

Sekin somen sinkkuryhmä, jossa piti keskustella filosofisesti ja näyttäytyä viehättävänä myös muin kuin ulkoisin ansioin, luisui pikkuhiljaa ”mitäs porukka tänään” -aloituksiin, joiden pääosassa oli pullisteleva ylävartalo tai herkullisesti tirsuva tissivako. Kuten yksi ryhmän jäsen tunnusti, ajatus siitä, että hän nettikirjoittelun myötä voisi kerrankin näyttäytyä älynsä ja huumorinsa kautta, osoittautui ”my sweet summer childiksi” – kauas karkaavaksi haavekuvaksi.

Meitä viisikymppisiä naisia on ryhmässä valtaisa määrä. Kun me laitoimme kuvamme näytille, ne eivät saaneet kuin muutaman tykkäyksen vastakkaiselta sukupuolelta, usein eivät ainuttakaan. Ikäisemme miehet haaveilivat hämmästyttävän usein uudesta perheestä ja toistakymmentä vuotta nuoremmista naisista, joiden kuvien alla he mourusivat kuin kollikissat.

Sukupuoliroolit kukoistivat. Luin, miten naisen pitäisi kävellä ”naisellisesti”, miten pitkä tukka oli ”naisen kruunu” ja miten ”pakkeli” rumensi. Piti olla saunapuhdas, mutta samalla kaunis, siis luonnonkaunis. Moinen yhdistelmä nivoutui liki vääjäämättä nuoruuteen.

Ja vaikken edes halunnut miestä, joka ajatteli noin, lauseet jäivät väistämättä kalvamaan. Olinko oikeasti noin kelvoton ja kauhea? Oliko viimeinen käyttöpäiväni tosiaan ohi?

Viime kädessä pohdin, kumpi oli se taistelu, jonka pystyin voittamaan: muuttamaan vallitsevia arvoja ja visualisoitunutta kulttuuria vai kohentamaan rupsahtanutta ulkonäköäni?

Vastaus oli selvä.

Naputtelin nettiin hakusanaksi ”pistoshoidot”.

Voisiko joku sanoa, että nyt menee liian pitkälle?

Syömishäiriöhistoriani vuoksi minun on aina ollut hyvin vaikea ymmärtää sitä feminismin suuntausta, jossa naiset ”voimaantuvat” ulkonäön kautta. Koska voimaantuminen kytkeytyy väistämättä arvoihin ja arvostuksiin, ihminen voimaantuu silloin, kun hän toteuttaa yleisiä ihanteita.

Näin voimaantumisesta tulee itseään toistava luuppi: kauneuden ja seksikkyyden ihanteen alaisina voimaannutaan olemalla kauniita ja seksikkäitä. Rakentavampaa olisi toimia niin kuin se kuuluisa shakkia pelaava pulu, sotkea koko ulkonäköpeli ja sontia päälle. Mutta se lienee toiveajattelua.

Haluaisin, että joku itseäni suurempi voima sanoisi: ei käy. Nyt menee liian pitkälle! Yksilö voimaantuu, mutta naiset ryhmänä eivät.

Onko ulkonäkökriisi oikeutettua?

Viime vuosikymmeninä maailmanlaajuinen kosmetiikkateollisuus on kasvanut noin viisi prosenttia joka vuosi. Se on tällä hetkellä rapiat 500 miljardin euron globaali bisnes. Ihonhoito lohkaisee siitä suurimman siivun, ja myydyimpiä ovat juuri anti age -tuotteet.

Suomalaisen luterilaisen kauneuskäsityksen ja vanhenemista rankaisevan eetoksen välissä onkin tukala olo. Käsitys on se, että pitäisi pysyä nuorena ilman, että tekee mitään.

Sen vuoksi hävettää ja jopa pelottaa, kun astun turkulaisen sairaanhoitaja Minna Hyppösen vastaanotolle. En ole satsannut itseeni vuosiin juuri sentin latia, mutta nyt olen yksinhuoltajana tuhlaamassa uuteen liesikupuun vaivoin säästämäni rahat hyaluronihappohoitoon.

Tunnustan Hyppöselle, että oloni on syntinen. Pelkään aidosti, että itseensä kajoamisesta seuraa ”rangaistus”.

– Tunteesi on kokemukseni mukaan hyvin sukupolvisidonnainen. Vain harva alle kolmikymppinen ajattelee esteettisissä hoidoissa syntiä, Hyppönen sanoo.

– Sinun ikäisilläsi häpeä on sen sijaan aika yleistä.

Pistoksista, huulitäytteistä, silikonirinnoista ei nuorten mielestä tarvitse potea moraalista tuskaa tai pelätä Herran tai karman kostoa. Miksi ihmeessä pitäisi? Ja onko liesikupu loppupeleissä muka moraalisesti ylevämpi ostos kuin kosmeettinen toimenpide?

Ei voi mitään, poden silti omantunnontuskia.

Kun asettaudun hiukan tutisten makaamaan paperilla vuoratulle lavetille, ajattelen, onko toimenpiteellä edes vaikutusta itsetuntooni. Kääntyykö murheellinen ilmeeni täytteen avulla iloisemmaksi?

Ajattelen sinkkuryhmien kriittisiä miehiä ja naisia, jotka etsivät ajatuksellisesti vertaisiaan kumppaneita – kuinka kaltaisillani miehillä on varaa valita. Ajattelen asioita, jotka tuovat elämääni nautintoa: luontoa, jälkikasvuani, urheilua, taidetta. Ajattelen niitä synkeitä vuosia, jolloin en muuta ajatellutkaan kuin peilikuvaani – kuinka typerältä mielestäni näytin, kuinka ihoni oli muka suurihuokoinen, väritön ja juonteikas – ja miten ahdistavaa ja kapeaa elämäni tuolloin oli. Ajattelen, kuinka kypsymätön ihminen olenkaan, kun en osaa ikääntyä kuten pitäisi, sillä pitäisihän oppia luopumaan nuoruuden iloista ja hyväksymään itsensä aina sellaisena kuin on. Mutta olisi monin verroin helpompaa hyväksyä itsensä, jos kotona olisi aikuinen, joka rakastaisi ehdoitta.

Olen sulkea silmät, mutta Hyppönen pyytää pitämään ne auki.

Sitten neula työntyy ihoni sisään.

Minusta tulee parempi, ajattelen toiveikkaana.

Lue lisää: Kun vanheneminen alkaa ahdistaa: ”Onko minulla keski-iän kriisi?”

X