Veera Railio itsensä viiltelemisestä: ”Olen hoitanut henkistä pahoinvointia vahingoittamalla itseäni fyysisesti”

Veera Railion, 40, rankka lapsuus ajoi hänet syöksykierteeseen, johon kuului päihteitä, viiltelyä ja bulimiaa. Nyt hänellä on lapsia ja hän on aloittanut terapian. – En halua toistaa lapsuuteni kuviota, hän sanoo.

Elsan, silloin 7, sormi seurasi äitinsä Veera Railion käsivarsissa risteileviä arpia.

– Äiti, mitä nämä ovat? hän kysyi.

Veera ei halunnut sepittää valheita. Tytär oli kuitenkin liian nuori kuulemaan totuutta: sitä, että hänen äitinsä oli viillellyt itseään vuosien ajan.

– Ne ovat pipejä. En halua, että sinulle tulee sellaisia koskaan, Veera vastasi.

Vastaus riitti Elsalle. Veera sen sijaan alkoi tutkia jälkiä käsissään entistä tarkemmin.

– Aloin miettiä, miksi ne oikeastaan ovat siinä.

Näistä ruokapöydän ääressä vaihdetuista sanoista on nyt kulunut pari vuotta.

Äiti sairastui aivokasvaimeen ja kuoli

Veera, 40, ei muista omaa äitiään. Hän oli neljävuotias, kun äidillä todettiin aivokasvain. Isästä tuli yksinhuoltaja, koska äiti ei sairautensa vuoksi kyennyt huolehtimaan edes itsestään. Äiti kuoli, kun Veera oli kymmenen.

Ensimmäiset viisi elinvuottaan Veera asui Helsingissä. Sitten isä sai työpaikan Ylöjärveltä. Pian muuton jälkeen hän löysi uuden puolison, jonka taloon isä ja Veera muuttivat.

Isän uudesta vaimosta ei tullut Veeran kaipaamaa äitiä.

Veera muistaa äitipuolestaan ennen kaikkea kovaäänisyyden, sättivän ja lyttäävän puhetavan sekä nalkutuksen. Kotona ei keskusteltu. Siellä kuunneltiin äitipuolen yksinpuhelua.

– Äitipuoli oli vankka kommunisti. Puhe oli täynnä työväenluokkaista uhoa ja luokkavihaa. Piti ajaa punaisella Ladalla. Dallasin katsominen oli paheksuttavaa ’jenkkikohkaamista’. Kun Leonid Brežnev kuoli, itkettiin.

Veeran mielestä äitipuoli halusi hallita Veeraa.

– Oli vain yksi oikea tapa toimia. Äitipuolen. Hän ei kestänyt lapsen kysymyksiä, maidon kaatumista pöydälle tai muiden ihmisten pölypalleroita.

– Kotona oli tulenarka ilmapiiri. Koko lapsuuteni yritin olla kiltti. Yritin olla ärsyttämättä äitipuolta.

Veera koki, että tyttöyden ja myöhemmin naisellisuuden ilmentäminen tuomittiin: vain rumat ne vaatteilla koreilee.

– Kauniit vaatteet ovat porvariston koristautumisriitti, mätämakeeta hommaa, Veera matkii äitipuolensa puhetta.

Yksi onnellinen purjehdusreissu

Veera on yrittänyt ymmärtää, miksi hän kokee olleensa epätoivottu vierailija lapsuuden kodissaan.

– Oliko äitipuolen käytöksen taustalla suru hänen omasta lapsettomuudestaan? hän miettii.

Kysymys, mitkä olivat hänen lapsuutensa onnellisia hetkiä, saa Veeran vaikenemaan. Hän on pitkään hiljaa.

– Muistan yhden purjehdusreissun. Ja hetket, jotka sain olla kahden isän kanssa.

Veera tuntee syyllisyyttä siitä, ettei hän kykene palauttamaan mieleensä muuta.

– Onko mieleni tehnyt tepposet ja pyyhkinyt pois hyvät hetket?

Veera aloitti klassisen viulun soiton opinnot viisivuotiaana Pirkanmaan musiikkiopistossa. Äitipuoli vahti harjoittelua haukan tavoin. Musiikista tuli silti kantava voima Veeran elämässä, eikä hän kertaakaan uhannut kääntää sille selkäänsä. Hän keksi toisenlaisen tavan kapinoida.

Huutomyrsky kotona

Päihteet tulivat Veeran elämään aikaisin. Jo 12–14-vuotiaana hän vaelsi kavereiden kanssa kaupungilla, joi viinaa, varasteli ja teki kolttosia.

– Siirryin barbileikeistä suoraan puskakänneihin. Ei ollut vanhempia, jotka olisivat pitäneet rotia, hakeneet kyliltä ja huolehtineet. Sain hillua liian vapaasti. Olin pikkupissis jo ennen kuin käsite keksittiin.

Seksisuhteet tulivat samaan rytäkkään.

– Liian paljon tapahtui, ennen kuin täytin 15 vuotta. En oikeastaan edes tiennyt niistä asioista, mutta minulla oli maaninen tarve päästä neitsyydestäni. Hortoilin kaupungin pikkuritsana, pillifarkkuisena takkutukkana, hylättynä sieluna.

Omalle tyttärelleen Veera on antanut neuvon, jonka olisi halunnut itsekin kuulla:

– Kerro etenkin ne asiat, jotka tuntuvat pahalta.

Lopulta Veera jäi kiinni näpistyksestä. Hän oli 13-vuotias, kun Tampereen Koskikeskuksessa olevan Body Shopin myyjä näki hänen tunkevan hajuhuulirasvoja taskuihinsa. Veera toimitettiin poliisiasemalle, mistä isä ja äitipuoli hänet hakivat.

Kotona puhkesi huutomyrsky. Samassa rytäkässä paljastui, että isä oli löytänyt uuden naisen.

”Mikään ei tuntunut miltään, ei edes viiltely”

Isä ja äitipuoli erosivat. Isä vietti vapaa-aikansa uuden naisystävänsä luona. Veera asui yksin.

Eräänä iltana hän oli kavereiden kanssa kaupungilla juopottelemassa, kun joku poimi maasta rikkoutuneen lasinpalasen. Porukalla he päättivät kokeilla, miltä tuntuisi viiltää sillä itseään. Veerasta se oli jatkoa aiemmille kolttosille.

– Turrutin itseni kaikenlaisella pahanteolla. Mikään ei tuntunut miltään, ei edes viiltely.

Ensimmäinen viilto oli pintanaarmu, josta ei valunut paljon verta.

– Mutta se antoi hetken hurmion omasta uskalluksesta. Siinä oli kuitenkin jotain rajua.

Viiltelystä tuli kaveriporukan yhteinen harrastus. Veera myös antoi toisten viiltää häntä.

– Siihenkin liittyi turmion viehätys, kollektiivinen uhma. Viillä sillä linkkarilla käteeni, anna mennä! hän kuvaa.

Teot olivat läsnä silloinkin, kun Veera oli yksin. Haavoissa tykytti pieni kipu niiden pikku hiljaa arpeutuessa. Veera peitteli jälkiä pitkähihaisilla puseroilla, mutta toivoi isän ja äitipuolen näkevän ne. Puuttuvan tekoihin.

– Mutta aikuisilla ei ollut rohkeutta tai kykyä siihen. Mitä ihmettä olet mennyt itsellesi tekemään, he saattoivat kysyä. Kun en vastannut, aihe unohdettiin.

”Itsemurhalla leikittely oli tapa saada huomiota”

Samaan aikaan Veeralla oli toinen, täysin erilainen elämä. Hän kävi viulutunneilla, soitti rokkibändissä ja lauloi sekä menestyi koulussa. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 8,7.

Veera muutti pääkaupunkiseudulle yksin käydäkseen Tapiolan lukion Espoossa. Laulaminen ja musiikkiopinnot jatkuivat Espoon musiikkiopistossa ja Radion kamarikuorossa sekä keikkoina Espoon Big Bandin ja UMO:n nuorena solistina. Elämä oli toisinaan tasapainoilua kuilun laidalla.

– Välillä kuvittelin tappavani itseni. Yksinäisyys oli niin syvää. Itsemurhalla leikittely tuntui ainoalta keinolta saada maailman huomio.

18-vuotiaana Veera hukkasi lompakkonsa illan ryyppyreissulla. Aamuyön laskuhumalaisina tunteina mieli valui itseinhon syövereihin. Hän veti keittiöveitsellä pitkän viillon vasemman käsivarren sisäpintaan. Syvemmän kuin oli tarkoittanut.

– Verta valuukin noin hirveän paljon. Mitä minä nyt teen? hän muistaa ajatelleensa.

Hän soitti ambulanssin. Kun haava oli ommeltu umpeen, hän palasi siivoamaan asuintalonsa hissistä verijäljet.

– Aika yksin olin kaikkien asioiden kanssa, hän hymähtää nyt.

Viiltely loppui, kun Veera opiskeli parikymppisenä Oriveden opistossa. Opiskelukaveri ja opettaja näkivät tuoreet viillot eivätkä kääntäneetkään katsettaan pois.

– He ottivat asian puheeksi kanssani. Puuttuivat. Sitä olin koko ajan halunnutkin.

Kierre ei silti päättynyt. Veera sairastaa syömishäiriötä, bulimiaa. Hänen on myös edelleen vaikeaa annostella käyttämiensä päihteiden määrää.

– Elämäni on kuin viulunkieli. Pidän julkisivun yllä kireänä ja sitten romahdan. Eräänlaisia pakopaikkojahan ne ovat, viiltely, oksentaminen ja päihteet. Olen hoitanut henkistä pahoinvointia vahingoittamalla itseäni fyysisesti, hän pohtii.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisää:

– En halua tehdä niin enää.

Veera on asunut avoliitossa vuodesta 2001 lähtien. Esikoinen Leo syntyi vuonna 2006 ja kuopus Elsa puolitoista vuotta myöhemmin.

– En halua karkottaa ihmisiä ympäriltäni olemalla ongelmien rasittama, kiivas ihminen tai tuoda perheeseeni lyttäävää puhetapaa. En halua toistaa lapsuuteni kuviota. Haluan sulkea ympyrän.

– En saanut puhumisen mallia kotoa. Opettelen sanoittamaan tunteitani vasta nyt aikuisena.

Kukaan ei pyytänyt anteeksi

Veera sai jo vuonna 2005 lähetteen psykoterapiaan. Hän oli kuitenkin valmis menemään siihen vasta viime keväänä. Hän haluaa käydä läpi menneisyytensä pystyäkseen jättämään sen taakse ja elämään tässä hetkessä.

– Haluan ottaa vastuun itsestäni ja teoistani.

Prosessi alkoi oikeastaan jo viisi vuotta sitten, jolloin Veera teki laulun Left Hand Zeepra, Vasemman käden seepra. Siinä hän pohtii, voiko seepra päästä raidoistaan. Jatkoa sille on syyskuussa teatteri Kapsäkissä ensi-iltaan tuleva Veeran käsikirjoittama musiikkiteatteriteos Seepranainen.

Veera näki äitipuolensa viimeisen kerran ollessaan 13.

– Olenko antanut anteeksi? Se on vaikeaa. Kukaan ei ole pyytänytkään.

Isänsä kanssa Veera pitää yhteyttä. Menneisyydestä he eivät ole keskustelleet.

– En tiedä, saanko koskaan vastauksia lapsuuttani käsitteleviin kysymyksiini. Millainen on sodan jalkoihin syntyneen sukupolven miehen kyky puhua tunteistaan?

”Mieleni saattaa edelleen järkkyä”

Tämän kesän alussa Veeraa vastaan käveli tuntematon tyttö. Tyttö herätti Veerassa jotakin.

– Tytön kaula oli kauttaaltaan syöty. Hän roikkui uhmakkaan näköisenä jonkun jannun käsivarressa.

Veeran reaktio oli niin voimakas, että hän ei kyennyt katsomaan tyttöä silmiin.

– Silloin tajusin, miksi vanhemmat kääntävät kasvonsa pois ongelmaisesta, myötähäpeää herättävästä nuoresta. Silloin aloin myös ymmärtää omaa isääni. Isälläkään ei ollut keinoja kohdata murrosikäisen tyttären ongelmia. Hänen oli helpompi katsoa muualle.

Veera katsoo arpiaan. Ne ovat osa häntä, halusi hän tai ei.

– En saanut samaa työkalupakkia elämään kuin ne, jotka saivat kokea tarpeeksi hyväksyntää ja rakkautta. Joudun aina elämään sen vaaran kanssa, että mieleni järkkyy. Olen kuitenkin matkalla kohti tasapainoa.

Lue lisää:

Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia

Huono suhde pahensi Piian, 33, masennusta: ”Pelkäsin usein, että tapan itseni”

Lääkkeetön apu stressiin, unettomuuteen ja masennukseen? 5 faktaa neuroterapiasta

Kognitiivinen psykoterapia, ryhmäterapia ja parisuhdeterapia – Lue kolmen naisen kokemukset!