Viisi vuotta sitten Mina Laamo huomasi olevansa usein huonolla tuulella – pian hän ymmärsi, kuinka monin tavoin surun voikaan kätkeä

Huoli lapsettomuudesta sai ohjaaja Mina Laamon vajoamaan mykkään suruun. Ymmärtääkseen itseään hän alkoi tutustua toisten tuskaan. Syntyi elokuva ja oivallus siitä, että suru voi sekä väistyä että jäädä ihmiseen.

Pystynkö pidättämään kyyneleitä? Se huolestutti elokuvaohjaaja Mina Laamoa eniten. Aika lapsettomuusklinikalle oli varattu, ja hän valmistautui tapaamiseen keskustelemalla siskonsa kanssa. Sisko arveli, että sellaisessa paikassa kyyneleitä oli taatusti nähty ennenkin.

Nelikymppinen Mina oli ehtinyt puntaroida vanhemmuutta vuosia. Välillä se oli ollut ajatuksissa aktiivisesti, toisinaan hän unohti koko asian.

– Minulle oli selvää, että haluan äidiksi, mutta ajattelin aina, että se tapahtuu sitten joskus myöhemmin.

Mina opiskeli pitkään, sillä hän teki kaksi tutkintoa. Ensin hän paneutui yleiseen kirjallisuustieteeseen ja sukupuolentutkimukseen ja jatkoi sitten opiskellen dokumentaarista elokuvantekoa. Minan ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva Matka minuksi (2015) kertoi kolmesta bloggaajanaisesta menestymisen ja riittämättömyyden tunteiden ristipaineessa.

Elokuva-alalla hän tottui siihen, ettei koskaan voinut tietää, saako aloittamalleen projektille rahoituksen.

– Sanoin aina, että kunhan voin ostaa lennot Bangkokiin, pärjään.

Mina vietti mielellään pitkiä aikoja ulkomailla ja taiteilijaresidensseissä. Kun elämä oli täyttä, ajatus lapsesta pysyi taka-alalla.

Ulkopuolisuuden tunne ja lapsenkaipuu

Viitisen vuotta sitten Mina huomasi olevansa usein huonolla tuulella.

– Minua oli alkanut jäytää epäselvä, mykkä suru.

Hänestä tuntui vaikealta avata Facebookia, kun ihmiset kertoivat siellä perhekuulumisistaan. Silti meni vielä aikaa, ennen kuin hän osasi yhdistää melankoliset tunteensa juuri lapsenkaipuuseen. Pikkuhiljaa Mina huomasi kokevansa ulkopuolisuuden tunnetta, kun muut puhuivat lapsistaan. Jäisikö hän ilman sellaisia kokemuksia? Ajatus ahdisti.

Ensimmäistä kertaa oman alan taloudellinen epävarmuus alkoi tuntua liian turvattomalta.

– Kaiken kaikkiaan elämä alkoi näyttäytyä epäoikeudenmukaisena.

”En tuntenut ketään, joka olisi hankkinut lapsen itsellisesti”

Mina oli aiemmin ollut parisuhteessa, mutta lapsi ei koskaan ollut parin yhteinen toive. Suhteen päätyttyä hän alkoi harkita lapsentekoa itsenäisesti, mutta uuden tilanteen tuntemattomuus arvelutti.

– En tuntenut ketään, joka olisi hankkinut lapsen itsellisesti. Ja tietysti olisin halunnut jakaa lapseen liittyvän vastuun toisen aikuisen kanssa.

Tilanteen venyessä Mina alkoi pelätä katkeroitumista.

– Aloin toimia, kuten siihen asti olin aina toiminut. Nyt hoidetaan tämä ongelma, tämä suru pois alta.

Suru sai luvan tulla

Mina alkoi pohtia surua. Mitä yhteistä surukokemuksilla on? Pohtivatko kaikki surulliset ihmiset lopulta samoja kysymyksiä?

Ja: millä tavalla surun kanssa pystyy elämään?

Mina oli saanut pienen apurahan uuden elokuva­idean kehittelemiseen. Hän harkitsi keräävänsä ihmisten surukokemuksia sosiaalisen median kautta, mutta se tuntui liian tungettelevalta.

Luontevammalta tuntui tutustua ensin omaan suruun. Suihkussa seisoessaan tai peiton alla maatessaan Mina antoi surulle luvan tulla: näin siis sydämeni lyö, tältä tuntuu painon tunne rinnassa ja tältä, kun vatsa on puristunut nyrkiksi.

Samaan aikaan hän teki päätöksen, ettei enää piilottelisi synkkiä ajatuksiaan muilta. Kun joku kadulla tervehti ja kysyi, mitä kuuluu, Mina vastasi, että surua kuuluu.

– Saattaa olla, että jotkut kokivat selostukseni aika yllättäväksi, vaikken minä mitenkään maanisesti vuodattanutkaan.

Tekeminen ei välttämättä poista ahdistusta

Minalle oli yllätys, että hänen avoimuutensa sai toisetkin paljastamaan henkilökohtaisia ja vaikeita asioitaan. Keskusteluista katosi pinnallisuus. Mina huomasi, että jo hänen lähipiirinsä ihmisillä oli monenlaisia suruja, ja lopulta elokuvaan valikoituikin enimmäkseen juuri heitä.

Minaa kiinnosti, miksi meidän on niin vaikea ilmaista surun tunnetta. Hän pisti merkille, kuinka monin tavoin surun voikaan kätkeä – Suomessa juodaan paljon alkoholia, syödään runsaasti masennuslääkkeitä, ja monella on liikuntaankin fanaattinen suhde.

– Jos tekeminen lähtee surun pakenemisesta, se ei välttämättä poista ahdistusta, siirtää sen vain eteenpäin, Mina pohtii.

Käsikirjoitusta tehdessään Mina tajusi, ettei ollut tottunut kuulemaan näin intiimisti omasta surustaan puhuvia ihmisiä. Ammatilliset ja henkilökohtaiset kysymykset tuntuivat kietoutuvan yhä tiiviimmin yhteen.

”Tavalla tai toisella elämän oli muututtava”

Oman 40-vuotispäivän lähestyminen tuntui rajalta, joka patisti Minan valitsemaan, mitä hän elämältä loppujen lopuksi tahtoo.

– Päätin, että jos minusta ei tule äitiä, lähden Suomesta jonnekin kauas, vaikka Kilimanjarolle. Tavalla tai toisella elämän oli muututtava.

Eräänä päivänä Mina päätyi katselemaan naisten hedelmällisyystilastoja. Hänelle selvisi, että nelikymppisenä naisen todennäköisyys tulla raskaaksi ja synnyttää vauva oli huomattavasti heikompi kuin 35-vuotiaana.

– Olin elänyt harhassa, että nainen tulee helposti raskaaksi vielä nelikymppisenäkin. Vasta tuolloin tiedostin, että mahdollisuuteni tulla raskaaksi vähenisivät radikaalisti joka vuosi.

Lapsettomuusklinikalla piti tehdä päätös

Neljä vuotta sitten lapsettomuusklinikan lääkärin vastaanotolla kävi kuten Mina oli etukäteen pelännyt – posket kostuivat. Hän pyysi kyyneliään anteeksi.

– Klinikalle hakeutuminen oli elämäni käännekohta. Vuosia jatkunut puntarointi oli päättynyt, ja olin varma siitä, mitä halusin.

Minaa ilahdutti, ettei klinikan henkilöstö ihmetellyt tai syyllistänyt häntä siitä, että hän oli ryhtynyt lapsentekoon niin myöhään.

– On turha miettiä, miksi 20, 10 tai 5 vuotta sitten toimi kuten toimi. Jokainen tekee päätökset kulloisenkin hetken ja parhaan tiedon mukaan.

Lain mukaan hedelmöityshoitoihin osallistuva nainen voi toiveillaan vaikuttaa neljään asiaan: lahjoittajan pituuteen, silmien ja hiusten väriin sekä kansalaisuuteen. Sen enempää lahjoittajasta ei tulevalle äidille kerrota.

– Asiat, jotka olisin saanut tietää luovuttajasta, olivat tavallaan yhdentekeviä. Tuntui vaikealta, että niin tärkeä päätös pitäisi tehdä niin vähillä tiedoilla.

Silloin Minan ystävä, kolmen lapsen äiti, tarjoutui keskustelutueksi. Nainen kertoi, että vaikka hänen oma puolisonsa oli kaikkien lasten isä, jokainen lapsi oli ollut yllätys. Antaa mennä sitten, Mina ajatteli ja kertoi omat kriteerinsä klinikan henkilökunnalle.

Sillä kertaa Minalle tarjottiin normaalin kolmen luovuttajan sijaan vain yhtä. Vaihtoehtojen puute tuntui yllättäen huojentavalta.

– Ihan kuin universumi olisi puuttunut peliin ja tehnyt ratkaisun puolestani, Mina sanoo ja nauraa.

Hoidot alkoivat. Kuukaudet kuluivat, mutta raskaus ei käynnistynyt. Mina tajusi olleensa naiivi odottaessaan pitkään ennen kuin uskalsi edes yrittää.

– Olin terve, söin terveellisesti ja liikuin. Tunsin itseni nuoreksi. Oli vaikea hyväksyä, ettei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä tämän asian eteen.

Surua ei voi poistaa – sen ääreen kannattaa pysähtyä

Helmikuun lopussa sai ensi-iltansa Surunkesyttäjät-elokuva, jonka tekemiseen meni lopulta viisi vuotta. Sinä aikana Minasta tuli surun asiantuntija.

– Vaikeinta akuutissa surussa on se, ettei kukaan pysty sanomaan tunteelle päättymisaikaa. Surun syöverissä voi tuntua, ettei se lopu koskaan.

Minalle itselleen elokuvanteon tärkein oivallus oli se, ettei surua ole mahdollista poistaa. Sen ääreen kannattaa pysähtyä – ja sitä kautta tunne voi alkaa laimentua.

Myös Minan oma suru on väistynyt. Hänen lapsettomuushoitonsa toimivat: kaksi ja puoli vuotta sitten hänestä tuli äiti. Enää taiteilijayrittäjä ei voi työskennellä iltaisin vaan elämä rytmittyy päiväkodin mukaan.

– Mutta ei se vanha surun kokemus ole minusta poistunut. Sen takia olen juuri tämä ihminen.

Minaa kiehtoo asioiden samanaikaisuus. Elämä ei ole joko tai vaan sekä että. Esimerkiksi lapsen saamiseen liittyy suurta iloa, mutta myös viiltävä ymmärrys elämän väliaikaisuudesta ja rajallisuudesta.

Minalle dokumenttielokuva on pyrkimys säilyttää jotakin mennyttä.

– Taidan olla dokumentaristi juuri siksi, että haluan pysäyttää ajan.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 8/2022.