Nainen seisoo tunnistamattomana metsässä.
Aiheen arkaluontoisuuden vuoksi Anne ei esiinny jutussa omalla nimellään.
Hyvinvointi

Kaikille yksinäisyys ei ole pandemian aiheuttama poikkeustila – lue Annen, 55, ja Jorman, 91, koskettavat tarinat

Koronapandemia tapaamisrajoituksineen nosti yksinäisyyden sosiaalisesti hyväksytyksi, yhteiseksi ongelmaksi, mutta kaikille yksinäisyys ei ole poikkeustila. Anne ja Jorma kertovat, miltä tuntuu, kun ei näe ketään moneen päivään.
Teksti: Minna Juti Kuvat: Sampo Korhonen, Minna Juti

”Jos olen surullinen tai voin huonosti, minulla on korkea kynnys pyytää apua”

Anne, 55, sisällöntuottaja, Helsinki 

”Korona-aika ei ole juuri muuttanut elämääni. Olen tottunut olemaan yksin kotona useita päiviä peräkkäin. Viime aikoina on ollut oikeastaan helpottavaa ajatella, että muut ovat nyt samassa tilanteessa kuin minä. Eristäytyminen on jopa lisännyt kontaktejani. On entistä luonnollisempaa soittaa sellaisellekin kaverille, josta ei ole kuullut mitään pitkään aikaan.

Olen introvertti ja sopeutunut umpioelämääni. Nykyisin en edes ota kotiin mielelläni vieraita. Vain siskoni saa tulla käymään lyhyelläkin varoitusajalla. Muiden kohdalla tuntuu, että ihmiset tulevat liian lähelle, liian yksityiselle alueelle.
Olen yksinäinen susi, ek­sis­tentiaali­nen yksinäisyys on läsnä minäkuvassani. Jos olen surullinen tai voin huonosti, minulla on korkea kynnys pyytää apua. Se on kai tehnyt minusta eristäytyvän.

Minulla on ystäviä. Monet ovat peräisin teini-iästä tai muuten intensiivisestä elämänvaiheesta. Olin heistä mustasukkainen silloin, kun he löysivät elämänkumppanin ja perustivat perheen. En ollut valmistautunut siihen, että emme enää voineetkaan olla samalla tavalla yhdessä kuin ennen. Nyt heidän lapsensa ovat kasvaneet, ja äidit ovat voineet taas lähteä tyttöjen matkoille. Se on ollut mukavaa.

Oma parisuhteeni kariutui parikymmentä vuotta sitten. Silloin tuntui, ettei ollut mitään, mihin kuuluisin ja koin itseni hyvin ulkopuoliseksi. Mietin, että elämään oli saatava perhettä korvaava rutiini. Työ ja työkaverit ovat olleet siinä tärkeitä. Olen myös etsinyt tekemistä, joka on kivaa yksin. Piirrän, maalaan ja luen vaikka koko viikonlopun. Harrastukset ovat vieneet minut kursseille, joilla tapaan kanssani samanhenkisiä ihmisiä. Välillä yksinolo rassaa. Päässäni ei ole muuta kuin omat ajatukseni. Kaipaan muita näkökulmia. Olisi ihanaa, jos joku ravistelisi mietteitäni. En tunne valinneeni yksinäisyyttä. Olen kohdannut polullani asioita, ja elämä on mennyt näin.”

Lue myös: Samppanja, menestys ja vilkas seuraelämä eivät pelastaneet Maija Ilmoniemeä yksinäisyydeltä: ”Tunsin häpeää yksinäisyydestäni”

”Saattaa mennä neljäkin päivää, etten tapaa ketään”

Eläkkeellä oleva professori Jorma Ahvenainen, 91, Kokemäki

Jorma Ahvenainen istuu kirjoituspöytänsä ääressä.

Yksinäisyys hellittää hieman, kun pitää itsensä kiireisenä tutkimalla kiinnostavia asioita, Jorma Ahvenainen uskoo.

”Tunnen itseni yksinäiseksi, kun minulla ei ole mitään tekemistä. Pelkään päiviä, jolloin kirjoituspöydälläni ei ole mitään keskeneräistä. Silloin tulee ontto tunne, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta.

Herään aamuisin kahdeksalta, syön breakfastia ja yhdeksältä olen kirjoituspöydän ääressä tai ulkotöissä. Ennen koronaa lähdin usein kirjastoon tai johonkin arkistoon. Nyt monet niistä ovat kiinni. Yritän saada materiaalia tänne kotiin.
Päivän aikana juon kahvia ja syön. Työtä teen noin kello 17 asti. Illalla saatan vielä kirjoittaa, mutta yleensä lopetan noin kello 20. Sen jälkeen luen salapoliisiromaania tai muuta kaunokirjallisuutta.

Saattaa mennä neljäkin päivää, etten tapaa ketään. Olen hyvää pataa naapureiden kanssa, mutta ei täällä maalla oikein ole ketään. Kotisairaanhoitaja käy kerran kolmessa viikossa jakamassa pillerini annosrasiaan.

Ikäisiäni ystäviä minulla ei enää juuri ole. Metsänhoitaja Lauri Hemmi Hämeenlinnassa on 95 ja vanha tuttuni. Hänen kanssaan puhun puhelimessa noin kerran kuussa. Vaihdamme kuulumisia, vaikka ei niitä kauhean paljon enää olekaan.

Jos ei olisi koronaa, ei olisi mitään hätää. Silloin toimisivat vielä ryhmäni, joissa olen käynyt. Opiskelin ranskaa Harjavallan kansalaisopistossa, ja Porissa oli aina joitakin tilaisuuksia, joihin mennä. Nyt ne ovat etänä.

Olen taloushistorioitsija, ja ammattini takia olen paremmassa asemassa kuin moni muu. Olen eläkkeellä mutta voin kirjoittaa. Asiat, joita haluan vielä tutkia, pitävät minut pinnalla.

Ensimmäisen vaimoni kuolemasta on 45 vuotta. Olin kahdeksan vuotta leskenä. Toinen vaimoni kuoli reilu vuosi sitten. Sen jälkeen oli hyvin vaikeaa. Olin tottunut käymään hänen luonaan hoitokodissa pari kertaa viikossa. Oli haikeaa ymmärtää, ettei hän enää tule takaisin.

Olen onnellinen pitkästä iästäni. En silti ole varma, että minua aiemmin lähteneet olisivat onnettomampia, sillä ikä tuo paljon fyysistä remppaa. On paljon sellaista, mihin en enää pysty. Olen joutunut luopumaan esimerkiksi metsätöistä ja ratsastuksesta.

Tulevaisuuden suhteen olen aika optimistinen. Ehkä ehdin kirjoittaa vielä yhden kirjan. Mikkelissä oli 1700-luvulta vuoteen 1908 Paul Wahlin kauppahuone, jonka historiaa ei ole vielä kirjoitettu. Elinkeinoelämän keskusarkisto Mikkelissä on rajoitetusti auki. Olen lähdössä sinne tutkimaan aineistoa.”

Lue myös: Leskeys teki Varpu Vesterisestä yksinäisen: ”Tunnen kaihoa, kun näen vanhoja toisiaan rakastavia pareja”

X