Kunnon blogi: Maksimikestävyysharjoitus Malminkartanon huipulla

Valmentajamme Tommi Peiponen haastoi meidät yhteen kovimmista harjoituksista koko kuntoprojektimme aikana. Paikaksi oli valittu Helsingin Malminkartanon täyttömäki ja lajina oli juoksu.

Saavuimme paikalle pelonsekaisin tuntein, sillä emme oikein kukaan tienneet, mitä odottaa. Kukkulan korkeus hirvitti meitä saman tien ja huipulle vievät portaat näyttivät pelottavan jyrkille ja, mikä pahinta, erityisen pitkille! Sen verran osasimme päätellä, että tässä harjoituksessa tullaan todella menemään aerobisen kestävyytemme äärirajoille.

Tommi kertoi meille heti aluksi, mitä tuleman pitää ja pitemmittä puheitta siirryimme 426 porrasaskelman alapäähän odottamaan oksennusta.

Teimme portaissa erilaisia harjoituksia ja jokainen selvisi ylös aina omalla tyylillään ja vauhdillaan. Ensimmäiseksi Tommi käski meitä nousemaan mäen huipulle askeltamalla jokaiselle portaalla. Tämän jälkeen vuorossa oli nousu askeltaen joka toiselle portaalle. Seuraavaksi nousimme huipulle sivuttain askeltaen ja lopuksi portaat juostiin ylös pitäen pienet paussit jokaiselle porrastasanteella.

Portaat tuntuivat harjoitusharjoituksen jälkeen pidemmiltä ja porrasaskelmat korkeammilta. Kun viimein olimme suoriutuneet neljännestä noususta, käski Tommi meidät alas odottamaan harjoituksen viimeistä rutistusta. Tässä vaiheessa treeniä jo pelkkä portaiden alas meno aiheutti suurta tuskaa etenkin reisissä.

 

 

Alhaalla selvisi, että viimeinen koetinkivemme oli juosta mäen huipulle portaiden vieressä kiemurtelevaa hiekkatietä pitkin. Huilata sai, mutta ainoastaan pysähtymällä. Mäkeä sai edetä ainoastaan juosten, ei kävellen.

Mäen huipulla odotti kuitenkin upea palkinto: huikea näkymä yli Helsingin, aina Vantaalle ja Espooseen asti. Malminkartanon huippu on Helsingin korkein kohta. Täyttömäki muodostettiin rakentamisen ylijäämämassoista vuosina 1976–1996. Paikka tunnetaan myös nimillä Jätemäki ja Jättäri.

Täyttömäki nousee merenpinnasta 90 metrin korkeuteen ja sen ympäristö on suosittua ulkoilu- ja lenkkeily-ympäristöä. Huipulla on Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos ”Tuulet ja suunnat”. Täyttömäen huipulle johtavat portaat ovat Helsingin pisimmät ja käsittävät siis 426 askelmaa! Käykää ihmeessä katsomassa!

Mikä fiilis?

 

”Olin todella odottanut tällaista tiukkaa treeniä! Olimme kerran aiemmin tehneet Tommin kanssa erittäin tiukan juoksutreenin, jonka luokittelisin tämän kuntoprojektin kovimmaksi suoritteeksi, mutta Malminkartanon Jättäri tulee nyt kyllä hyvänä kakkosena.

Sain rappustreenistä jälleen kerran nostalgisen muiston jalkapallourani ajoilta, jolloin rappustreenit olivat arkipäivää. Ajattelin, että mikäli Tommi pystyy ylittämään tai pääsemään samaan kuin valmentajamme rappustreeni aikoinaan oli, olen tyytyväinen. Ja olinhan minä.

Treeni oli rankka ja oli mukava myös nähdä aivan uusi harjoituspaikka ja vielä tuollaisilla näkymillä! Jaksoin vetää treenin kaikkinensa loppuun asti täysillä, mutta ei se mitenkään helppoa ollut. Sopivan rankkaa sanoisin. Kun selvisin viimeisestä juoksusta mäen huipulle pysähtymättä, oli aika voittajafiilis.”

”Sanotaanko nyt vaikka, että voi hyvät hyssykät! Olin ollut kaksi viikkoa lentsussa ennen tätä harjoitusta ja rukoilin jo maksimikestävyysjumalia etukäteen, että he olisivat minulle suosiollisia. Harjoituksen alkuvaiheessa minusta tuntui, että keuhkot tulevat valtavan huohotuksen lopputulemana hampaiden välissä rinnuksille. Eikä mitenkään varkain vaan kunnon rytinällä. Täytyy myöntää, että mielessä kävi myös keskeyttäminen. Otin jonkin aikaa rauhallisemmin ja sitten sain jostain voimaa (varmaan sieltä mistä sitä rukoilinkin) ja teputin menemään sen, minkä näistä kintuista pääsin.

Minä en ole tehnyt näin repivän raskasta harjoitusta sitten lukioajan ja niistä ajoista on vierähtänyt jo jokunen tovi. Tottahan neljän tunnin hiihtokin on raskasta, mutta kyllä tämä rykäisy silti kiilaa kärkeen. Oli hieno nähdä, mihin sitä pystyy ja toisaalta saada kosketus siihen, mihin voisi päästä, jos olisi vielä paremmassa kunnossa.

Minulle jäi erittäin hyvä maku suuhun tästä jutusta. Ei siis mikään veren maku. Vaikka jalat tärisivät niin, että niillä olisi vatkannut hylastakin vaahtoa, niin yllättävintä oli se, että palauduin tosi nopeasti. Ajelin autolla kotiin kuin mistä tahansa vähän kovemmasta harjoituksesta.

Mutta mitä tapahtuikaan seuraavana päivänä. Pohkeet olivat niin turkasen kipeät, että raahasin jalkojani paikasta toiseen. Yritin kevyesti venytellä ja kävellä rauhallisia lenkkejä mutta tuloksetta. Vasta viikko jätemäkijuoksun jälkeen pohkeet palautuivat normaaliin kuosiin. Mieluusti ottaisin joku kerta uusiksi, mutta tämä juttu vaatii ehdottomasti porukan ja jonkun, joka vetää harjoituksen. Kiitos vaan Tommi, tsemppasit ja patistit juuri oikeassa suhteessa!”

”Odotin tätä harjoitusta ihan älyttömän innoissani, vaikka olin ennenkin kivunnut Malminkartanon Jättärille. Ihan näin rankkaa treeniä en sentään osannut odottaa ja ilmeeni taisi olla aika vakava portaita kavutessa. Pahinta hommassa oli ehkä portaiden pituus. Ylöspäin ei paljon huvittanut katsoa, kun siellä siintävä urakka näytti loputtomalta eikä tuntunut vähenevän ollenkaan. Pysähtelykään ei ollut sallittua kuin tietyillä tasanteilla, jotka aina tuntuivat olevan suunnattoman matkan päässä.

Mutta kyllähän se aina hienolta tuntui, kun huipun saavutti. Hieno sää ja upeat näkymät tekivät vaikutuksen ja taakse jääneen aherruksen unohti täysin, kunnes tuli aika lähteä laskeutumaan takaisin alas. Reiteni tuntuivat nuudelilta heti ensimmäisellä laskeutumisella ja alasmeno oli melkein yhtä hankalaa kuin ylös kapuaminen.

Odotinkin reisieni olevan seuraavat päivät täysin käyttökelvottomat, mutta yllättäen kaikki puurtaminen tuntuikin pohkeissa. Seuraavan aamun lennokas nousu vuoteesta johti melkein otsan lähikosketukseen lattian kanssa, kun jalat eivät toimineetkaan normaaliin tapaan.

Vaikka omia äärirajoja koetteleva treeni tuntui sillä hetkellä järkyttävältä rääkiltä, olivat fiilikset jälkikäteen mahtavat ja palautuminen sujui yllättävän nopsasti. Siinä täytyy kyllä yhtyä Kristiinaan, että yksikseni jäisi minulta tällainen harjoitus tekemättä. Tällaisiin suorituksiin yltääkseni, minä tarvitsen ehdottomasti jonkun piiskaamaan itseäni eteenpäin.”

”Voitte varmasti arvata, miltä minusta tuon Malminkartanon mäen alla tuntui. Katselin portaita kauas ylös ja ajattelin, että tuonne en ikinä pääse! Minun ei tietenkään tarvinnut portaita juosta, sillä jo kolmannella askelmalla olisin varmasti heittänyt henkeni. Tommi pistikin minut ensin sauvakävelylenkille lämmittelemään. Pistelin reippaan parin kymmenen minuutin rupeaman tossua kohtuullisen tiiviisti toisen eteen ja lämmin tuli.

Sen jälkeen ei sitten muuta kuin portaisiin! Kun kerran olin mukaan alunperin lähtenyt, en aikonut nytkään antaa periksi. Lähdin pistelemään askelma askelmalta kohti huippua. Väkeä meni ohi, mutta koitin vain ajatella positiivisesti. Kuntoani se minäkin tässä olen kohentamassa. Ennen ensimmäistä välietappia minun oli kuitenkin haukattava hetki happea, mutta ihan vain hetki. Jatkoin nousua kohti lepopistettä. Siinä levähdin tovin ja jatkoin taas seuraavalle etapille. Hetken henkäys, matkalle ja ylöspäin.

Toisen etapin viimeiset askelmat ottivat jo selvästi koville, ja ne kuuluisat maitohapot taisivat iskeä jalkoihini. Periksi ei annettu, vaan vasta huili etappipisteellä pelasti minut. Sykemittari lauloi omaa tuskaansa, kun sykerajat ylittyivät. Sykkeet hakkasivat huipussaan. Palautuminen oli kuitenkin nopeaa, ja matkaan pääsin levähdyksen jälkeen.

Viimeisellä etapilla syke nousi todella rivakasti taas omille ylikierroksilleen, minä en piipityksestä piitannut vaan puskin eteenpäin. Nyt jouduin pysähtymään matkan varrella kahdesti ja jalkoja piti oikein pakottaa etenemään. Huipulle tullessani olin kuitenkin sangen tyytyväinen. Kunnon blogia käynnistäessämme en olisi ikinä uskonut, että selviäisin moisesta urakasta, kun yhden kerroksen välikin oli siihen asti tuntunut mahdottomalta rastilta.

Tämä treeni – sellaisena kuin minä sen suoritin – voisi sopia minulle hyvin, mutta kuka minut sinne mäkeen raahaa?”