Hyvinvointi

Kunnon blogin Hanna: Mietteitä lenkkipolulta

Teksti:
Anna.fi
Rantatie

Lenkkeily kyllä kuulostaa liian suureelliselta sanalta kuvaamaan minun kävelyrupeamiani. Valmentajamme Tommin asettamissa sykerajoissa minun on nimittäin turha haaveillakaan edes kevyestä hölkästä. Niinpä minä etenen kävellen niin kovaa kuin jaloista lähtee. Kuntoprojektia varten hankittu sykemittari saa vahtia tahtia. Itse en ainakaan vielä muista tai osaa arvioida sopivaa hengästymisen astetta.

Sykemittarin hälytyspiippausten lisäksi vauhtia ylläpitää iPodissa soiva erityisesti urheilusuorituksiin valittu vauhdikkaampi soittolista. Kun korvissa jytäävät suosikkikappaleeni, käy reippaampi harppominen kuin itsestään.

Itsensä ulos saaminen oli varsinkin alussa vaikeaa. Olen kuitenkin huomannut, että kotisohvan lämpimässä syleilyssä jäisi moni lähiympäristön pikku ihme näkemättä. Muuten yksitoikkoiselta tuntuvaa taipaletta piristää kummasti jännittävä pilvimuodostelma tai upea auringonlasku.

Eräänä iltana hengitykseni ihan salpautui, kun lumiselle polulle eteeni pusikon suojista pyörähti kaksi citykania. Eläimet kisailivat minusta välittämättä, vaikka kuljin vain muutaman metrin päässä ja hetken aikaa näin kuin hidastettuna kahden pupun vartalon pyörivän ilmassa kuin toisiaan syleillen. Kuulostaa vähän kornilta, mutta en tosiaan ennen ole nähnyt mitään vastaavaa ja siihen asti kieltämättä vähän tylsältä tuntunut lenkki sai heti jännittävämmän maun. Täällähän voi nähdä vaikka mitä!

Olen käynyt ulkoilemassa oikein aikaisin aamulla ja hämärän tultua illalla. Koska reippailu on minulle vielä aika uusi juttu, tuntuu jotenkin turvallisemmalta liikkua hämärällä ja vielä huppu silmille kiskaistuna. Tiedän, että uskon ihan syyttä suotta muiden ulkoilijoiden tarkkailevan hitaahkoa etenemistäni arvostelevasti. Todennäköisesti he miettivät ihan omia juttujaan, mutta ainakin toistaiseksi ulos lähteminen on vaatinut näitä olosuhteita. Kesää kohti hämärä aika vaan lyhenee, joten tästäkin kompleksista on päästävä eroon.

Arvostelevien katseiden pelkoni johtuu varmaan osaksi siitä, että seuraan ohi juoksevien lenkkeilijöiden kevyttä askellusta kateellisena. Vaatii tietoista positiivista ajattelua, että saan itseni kaivettua henkisestä suosta ja iloitsemaan siitä, että ylipäänsä olen saanut itseni liikkeelle. Kyllä se juoksukuntokin vielä joskus saavutetaan.

Toisaalta minusta tuntuu mahtavalta tarpoa läheisellä ulkoilualueella vanhojen konkarien joukossa. Tunnen vihdoin edes vähän kuuluvani siihen ”kunnon ihmisten” joukkoon, jonka menoa olen aina huokaillen sivusta seurannut. Jotkut ovat varmasti reippailleet täällä vuosikymmeniä ja nähneet samalla kaupungin horisontin muuttuvan. Toivottavasti minäkin kuljen täällä vielä samassa iässä kuin aamukuudelta vastaan tulevat kävelysauvojaan viuhtovat teräsmummot.

Jäälle en kyllä uskaltautuisi, kuten monet varttuneemmat kanssakuntoilijani. Tavallaan illan pimeydessä hämärän lahden avaran jään poikki oikaiseminen tuntuu houkuttelevalta ja jännittävältä. Olen kuitenkin sen verran luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, etten luota omaan arviooni jäiden kestävyydestä ja tyydyn harppomaan eteenpäin taas vähän rivakammin.

Hanna  

X