Laihdutus

Karkkikorujen tekijä Sanna Leinonen laihtui 70 kiloa: ”Mies on halunnut joka päivä pussata riippumatta siitä, paljonko painan”

Yrittäjä, karkkikorujen tekijä Sanna Leinonen, 43, on parantunut kahdesta syövästä ja surrut lapsettomuutta. Puolitoista vuotta sitten hän hakeutui lihavuusleikkaukseen. Enää hän ei aio turruttaa surujaan ruoalla.

Teksti:
Eveliina Lauhio
Kuvat:
Paula Kukkonen/Otavamedia

Sanna Leinonen

Yrittäjä, karkkikorujen tekijä Sanna Leinonen, 43, on parantunut kahdesta syövästä ja surrut lapsettomuutta. Puolitoista vuotta sitten hän hakeutui lihavuusleikkaukseen. Enää hän ei aio turruttaa surujaan ruoalla.

Pikkutyttönä päätin, että isona minusta tulee letunpaistaja. Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät keittiöön. Minulla oli oranssipäinen tylppä veitsi, jolla leikkasin äidin apuna nakkeja keittoon.

Asuin äidin, isän ja kahden pikkuveljeni kanssa betonilähiössä Vantaalla. Isäni työskenteli keittiömestarina ja äitini vanhainkodin keittiöemäntänä.

Ruoanlaitto oli tärkeä osa elämäämme myös kotona. Mieleeni ovat jääneet erityisesti vanhempieni tilipäivät. Silloin kokattiin juhlaillallinen – pihviä ja ranskalaisia – ja istuttiin yhdessä nautiskelemassa.

Ensimmäinen ulkonäkökriisi

Teininä olin yhtä touhukas kuin lapsenakin. Harrastin kaikenlaista kuorolaulusta kuvataidekerhoon. Kymmenvuotiaana venähdin roimasti pituutta. Siitä alkoi ensimmäinen ulkonäkökriisini. Olin päätä pidempi luokkamme poikia, ja minua alettiin siksi kiusata. Murehdin, saisinko koskaan poikaystävää.

Huoleni oli turha. 15-vuotiaana aloin seurustella minua kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa. Suhde kaatui lopulta ikäeroon, sillä ympäristö ei hyväksynyt ikäeroamme. Eron jälkeen minulla oli eripituisia seurustelusuhteita.

Lukion jälkeen menin ravintolakoulu Perhoon. Opiskelin tarjoilijaksi ja sen jälkeen aikuiskoulutuslinjalla ravintolakokiksi.

Mieheni Pekan tapasin, kun olin 26-vuotias. Hän oli minulle tuttu kasvo rokkiporukoista. En ollut koskaan ajatellut, että hiljaisesta ja rauhallisesta miehestä tulisi minulle muuta kuin kaveri. Toisin kävi. Nyt ajattelen, että juuri erilaisten luonteidemme takia täydennämme toisiamme ja sovimme yhteen. Meillä ei riidellä juuri koskaan.

Kaipuu saada lapsia

Biologinen kelloni alkoi tikittää, kun olin kolmikymppinen. Minulle tuli hieman yllättäen voimakas kaipuu saada lapsi. Pekka halusi miettiä asiaa muutaman vuoden, mutta lopulta syttyi ideasta. Ajattelin, että hienoa, pian meillä on vauva. Asiat menivät kuitenkin toisin. En tullut raskaaksi. Tuolloin ymmärsin, että lapsia ei tehdä vaan ne saadaan.

Lapsettomuus oli minulle kriisi. Olin tottunut siihen, että yleensä saavutan haluamani. Nyt oli hyväksyttävä, etten pystykään kaikkeen. Harkitsimme mieheni kanssa hetken lapsettomuushoitoja, mutta päätimme lopulta, ettei se ole meidän juttumme.

Lapsettomuus ei ollut ainoa kriisi, joka koetteli minua kolmekymppisenä. Vuonna 2006 alkoi tapahtumasarja, joka oli viedä voimani.

Ensin mieheni sai työtapaturmassa aivoverenvuodon. Muutaman kuukauden päästä äidiltäni leikattiin kasvain. Sen jälkeen pikkuveljeni joutui hengenvaaraan, kun häneltä repesi aortta.

Kun lähipiirini oli toipumassa, minulla diagnosoitiin harvinainen itusolusyöpä vuonna 2009.

Minut leikattiin, ja sain sytostaattihoitoja. Voin pahoin. Päivät menivät lähinnä nukkuessa.

Syöpää seurasi masennus

Sairastuminen 35-vuotiaana oli käännekohta elämässäni. Syöpää seurasi masennus. Viettäessäni vuoden mittaista sairauslomaa masennuksen takia aloin piristää itseäni muovailemalla askartelumassasta karkkeja muistuttavia koruja.

Muutamassa vuodessa harrastuksesta tuli minulle kuin huomaamatta ammatti. Tajusin, etten halua enää palata kiireiseen arkeeni ravintolapäälliköksi vaan haluan tehdä työtä käsilläni.

Yrittämisen alkuvuodet eivät olleet helppoja, sillä vuonna 2014 minulla diagnosoitiin uusi syöpä, sillä kertaa kilpirauhasessa. Toivuin toisestakin syövästä, ja nyt minulla on Elvari-niminen koruyritys, jossa on lisäkseni kaksi työntekijää. Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä työkseni sitä, mitä rakastan, ja viettää aikaa vaaleanpunaisessa karkkikorujen maailmassani.

Sanna Leinonen
Sanna Leinonen pukeutuu aina vaaleanpunaiseen.

Lihavuusleikkaus oli viimeinen toivo

Kovimmat kolaukset naiseudessani liittyvät lapsettomuuteen ja painooni, joka on jojoillut useilla kymmenillä kiloilla. Onneni on ollut se, että lähipiirini ei ole koskaan määritellyt minua ulkomuotoni kautta. Sama mies on halunnut joka päivä pussata ja halata riippumatta siitä, painanko 80 vai 180 kiloa.

Puolitoista vuotta sitten hakeuduin lihavuusleikkaukseen. Se oli viimeinen toivoni päästä eroon sairaalloisesta lihavuudesta. En ole katunut päätöstä päivääkään.

Leikkauksen jälkeen romutin ruokailutottumukseni. Vaihdoin valtavat annokset säännölliseen syömiseen ja laihduin 70 kiloa.

Ymmärsin, että ruoka oli toiminut minulle lohdukkeena.

Tavalliseen vaatekauppaan

Nykyään viihdyn kropassani, mutta mieleni ei ole pysynyt nopean muutoksen perässä. Minun on edelleen vaikea uskoa, että löydän vaatteita tavallisesta kaupasta.

Tiedän, että laihduttaminen tarkoittaa minulle koko elämän kestävää painonhallintaa. Haluan pysyä terveenä ja kukoistaa naisena, joka olen. En aio enää koskaan turruttaa surujani ruoalla.

Kaksi syöpää sairastaneena olen hyväksynyt sen, että lapsi ei ole minun geeneilläni ehkä paras idea. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen elooni Pekan kanssa kahdestaan. Emme oikeastaan edes kaipaa enää jälkikasvua.

Julkaistu Annassa 40/2017.

X