Laihdutus

Anoreksiaan aikuisena sairastunut Maria: ”Viattomasta kuntokuurista kehittyi minulle vaarallinen pakkomielle”

Maria Holmberg, 47, sairastui kolmekymppisenä anoreksiaan. Sairaus vei kahden pojan äidin lähelle kuolemaa. Vasta parannuttuaan hän ymmärsi anoreksian puhkeamiseen johtaneita syitä – ja perheensä kärsimyksen.

Teksti:
Eveliina Lauhio
Kuvat:
Paula Kukkonen/Otavamedia

Maria Holmberg on ollut aina luonteeltaan perfektionisti.
– Minun pitää aina tehdä vähän enemmän kuin muut, olipa kyse töistä tai opinnoista.

Maria Holmberg, 47, sairastui kolmekymppisenä anoreksiaan. Sairaus vei kahden pojan äidin lähelle kuolemaa. Vasta parannuttuaan hän ymmärsi anoreksian puhkeamiseen johtaneita syitä – ja perheensä kärsimyksen.

Herääkö vaimoni enää aamulla uuteen päivään? Tätä mietti Maria Holmbergin mies Patrik Holmberg iltaisin käydessään vaimonsa viereen nukkumaan. Maria sairasti anoreksiaa, ja tauti oli edennyt pitkälle.

Luurangonlaiha Maria pysyi enää hädin tuskin pystyssä. Iho kasvoi untuvaista karvaa, sydämen oli vaikea jaksaa lyödä ja ajattelu oli hidastunut pitkäaikaisen aliravitsemustilan takia.

Hoitojaksoja oli takana niin kotona kuin sairaalassakin. Lääkäri oli antanut tylyn tuomion: jos Maria ei saa painoaan nousemaan, elinkuukausia ei ole jäljellä enää monta.

”Jäin heti koukkuun keventyneeseen olooni”

Kaikki alkoi uudenvuodenpäivänä vuonna 2004. 34-vuotias Maria oli ollut koko elämänsä kova suorittamaan. Hän oli saanut terveydenhoitoalan maisteriopinnot hiljattain päätökseen, ja molemmat lapset olivat kasvaneet kouluikäisiksi. Vaikka Maria työskenteli kokopäiväisesti sosiaali- ja terveydenhuollon lehtorina, hän tunsi olevansa laiska.

– Opintojen päätyttyä olin kauhuissani vapaa-ajan lisääntyneestä määrästä. Ajattelin, että minun on pakko keksiä itselleni jokin uusi projekti. Niinpä tein uudenvuodenlupauksen kohottaa kuntoa ja laihduttaa muutama raskauksista jäänyt ylimääräinen kilo.

Maria oli kuullut radiosta, että paino putoaa, jos urheilee kolme kertaa viikossa vähintään puolen tunnin ajan. Pedantti nainen alkoi treenata varmuuden vuoksi neljä kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan.

Marian kunto koheni, ja paino lähti laskuun. Mitä näkyvämpiä tuloksia tuli, sitä enemmän Maria kiinnostui liikunnasta. Hän huomasi pian, että juoksu kulkee parhaiten silloin, kun vatsa on tyhjillään.

Viattomasta ajatuksesta kohottaa kuntoa kehittyi minulle muutamassa kuukaudessa vaarallinen pakkomielle. Jäin heti koukkuun uuteen keventyneeseen olooni.

Ensimmäiset vuodet Marian ongelmat pysyivät salassa läheisiltä. Ulospäin kaikki näytti olevan hyvin. Ystävät kehuivat Marian hoikistunutta olemusta ja kysyivät häneltä treenivinkkejä.

Vaikka jo alun perin normaalipainoisen Marian paino putosi ensimmäisen vuoden aikana 15 kiloa, peilistä katsoi lihava nainen. Marian ajatukset alkoivat keskittyä yhä enemmän ruokaan.

– Saatoin koostaa ateriani muutamasta viinirypäleestä tai pienestä kourallisesta pakasteporkkanoita. Osasin ulkoa eri ruoka-aineiden kalorit.

Liikunnanohjaajana työskentelevä aviomies Patrik huolestui vaimonsa jatkuvasta laihtumisesta ja yritti auttaa Mariaa takaisin järkevän treenaamisen pariin.

– Patrik teki minulle treeni- ja ruokaohjelman. En kuitenkaan koskaan noudattanut niitä, sillä mielestäni urheilua oli liian vähän ja kaloreita aivan liikaa.

Pärjäämistä arvostava Maria halusi selvitä kaikesta itse – myös anoreksiasta. – Ajattelin monta vuotta, että minun pitää pystyä itse hoitamaan itseni, koska olen koulutukseltani psykiatrian erikoissairaanhoitaja.

”Pelkäsin, että sairaus viedään minulta pois”

Neljä vuotta sairastumisen jälkeen, keväällä 2009, Maria sai diagnoosin. Mariaa monta vuotta hoitanut työterveyslääkäri kysyi potilaaltaan, että uskooko tämä sairastavansa anoreksiaa.

Marian kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän kuuli ensimmäistä kertaa ääneen lausuttuna asian, jota hän oli pelännyt, mutta jonka hän oli työntänyt mielestään syrjään. Maria kielsi lääkäriä ehdottomasti kirjoittamasta diagnoosia papereihin.

– Hävetti! Minusta tuntui kamalan nololta, että minä, aikuinen nainen ja entinen psykiatrian erikoissairaanhoitaja ja nykyinen opettaja, olin sairastunut anoreksiaan. Jo työni puolesta tiesin kaiken syömishäiriöistä ja olin hoitanut monia anoreksiasta kärsineitä potilaita.

Kesällä Marian kunto heikkeni niin paljon, että hän joutui ensimmäistä kertaa sairaalahoitoon. Paino oli laskenut lääkärin mukaan vaarallisen alas. Sairausloman alkaessa Maria joutui kertomaan työnantajalle, mikä häntä vaivasi. Tuolloin myös lähipiiri sai ensimmäistä kertaa tietää anoreksiasta.

– Olin luullut pitäväni suurta salaisuutta sisälläni, mutta läheiset ihmiset olivat arvanneet, mistä on kyse. Läheisistä tuntui helpottavalta, että sain vihdoin apua.

Seuraavat vuodet Maria vietti välillä töissä, välillä sairaalassa. Hänen ajatuksensa olivat ristiriitaisia.

– Pelkäsin kuolevani, mutta samaan aikaan pelkäsin, että lääkärit ja terapeutit vievät sairauden minulta pois. Anoreksia oli tuttu ja turvallinen, elämäni ainoa sisältö. Laihduttaminen oli minulle kuin alkoholi alkoholistille. En pystynyt pysymään siitä erossa, Maria sanoo.

– Sairaus sammutti kiinnostuksen niitä asioita kohtaan, joista sain ennen nautintoa.

Maria kävi terapiassa, mutta tuolloin hän ei pystynyt vielä analysoimaan niitä syitä, jotka johtivat anoreksian puhkeamiseen. Hän ei myöskään kyennyt näkemään, miten paljon hänen sairautensa vaikutti heidän koko perheeseensä. Patrik eli jatkuvan menettämisen pelon vallassa. Teini-ikäisille pojilleen Dennisille ja Simonille Maria ei koskaan puhunut sairaudesta.

Anoreksia oli kuin painostava myrskypilvi, joka leijui perheen päällä. Vaikenemalla Maria kuvitteli suojelevansa lapsiaan.

”Siirsin perfektionismini uuden ruokavalion noudattamiseen”

”Voit milloin tahansa saada sydäninfarktin, ja se on sitten siinä.” Maria ei unohda lääkärin sanoja, jotka hän kuuli keväällä 2016. Maria oli taas laihtunut hengenvaaralliseen kuntoon, ja lääkärin usko paranemiseen alkoi hiipua. Hän ehdotti, että nelikymppinen Maria jäisi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Toukokuussa Marian elämässä tapahtui käänne. Hän näki televisiosta dokumentin syöpää sairastavasta miehestä. Maria ymmärsi olevansa yhtä lähellä kuolemaa kuin dokumentin mies. Hän otti dokumentin tuottajaan yhteyttä ja kertoi oman tarinansa. Pian kuvausryhmä tuli vierailulle Marian kotiin.

– Lupasin itselleni ja dokumentin ohjaajalle, että kerron avoimesti koko tarinani. Tajusin, että rehellisyys on ainoa keinoni parantua.

Marian vointi ei kohentunut heti, päinvastoin. Kamerat seurasivat, kuinka Maria taisteli hengestään kesän ajan sairaalassa huonommassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Lääkäri kehotti kirjoittamaan hoitotestamentin, jota käytettäisiin silloin, jos letkuissa maannut Maria ei pystyisi enää itse kommunikoimaan.

Syyskuun alussa Maria kirjautui sisään Helsingin syömishäiriöklinikalle, jonne hän oli saanut maksusitoumuksen. Maria kutsuu syömishäiriöklinikan hoitoa sokkiterapiaksi. Osastolla oli tarkat ateriamäärät ja -ajat, joita Maria alkoi noudattaa. Kerran viikossa sai tehdä rauhallisen, lyhyen kävelylenkin. Maria oli ainut aikuinen potilas teini-ikäisten tyttöjen joukossa.

Päästyään kotiin sairaalasta Maria jatkoi ruokaohjeiden noudattamista pilkuntarkasti. Ruokamäärät hän mittasi pienellä keittiövaa’alla.

– Siirsin äärimmäisen perfektionismini uuden ruokavalion noudattamiseen. Uskon, että se oli suuri syy sille, miksi lopulta tervehdyin. Ilman lujaa tahtoa en olisi pystynyt vastustamaan anoreksiapeikon kuiskauksia, jotka kehottivat jatkamaan laihduttamista.

Kun Maria oli noudattanut ruokaohjelmaansa kaksi kuukautta, hän pystyi ensimmäistä kertaa vuosiin ajattelemaan selkeästi. Aivoilla oli polttoainetta toimia. Vasta silloin Maria tajusi, kuinka huonossa kunnossa ja kuinka vakavasti aliravittuna hän oli ollut.

Merkittävä tekijä paranemisprosessissa oli Marian hevonen, Mikki. Marian ystävällä oli ollut myynnissä hevonen, jonka Maria sai omakseen sen jälkeen, kun oli saanut lääkäriltä luvan alkaa taas harrastaa liikuntaa.

– Vietin tallilla aikaa joka päivä. Hevosen hoitaminen oli minulle parasta terapiaa. Mikki antoi läheisyyttä eikä vaatinut minulta mitään. Saatoin olla sen luona riippumatta siitä, oliko minulla hyvä vai huono päivä.

Maria on terve omasta ja lääkäreiden mielestä. Hän kuitenkin tietää, että anoreksia voi uusia. – Minun pitää olla tarkkana, etten innostu liikaa esimerkiksi urheilusta.

”Tuntui uskomattomalta syödä ilman syyllisyyttä”

Keväällä 2017 Maria tunsi olevansa niin hyvässä kunnossa, että hän voisi palata työelämään. Lääkäri oli samaa mieltä. Entiselle työpaikalleen opettajaksi Maria ei halunnut takaisin, koska ajatus sairaanhoidon opettamisesta syömishäiriön jälkeen oli hänelle liikaa.

Tv-tuotantoyhtiö, joka oli kuvannut Mariaa dokumenttia varten, tarjosi tälle yllättäen töitä. Pieni työyhteisö otti uuden työntekijän lämpimästi vastaan.

– Tuntui hyvältä, että koko työtiimi tiesi historiani. Ensimmäisenä päivänä pomo sanoi minulle, että nyt mennään yhdessä lounaalle.

Tilanne oli Marialle uusi, sillä hän ei ollut syönyt lounaita työssään sairastumisensa jälkeen. Siinä vaiheessa, kun Maria uskalsi syödä ihmisten seurassa normaalisti, hän tunsi parantuneensa.

– Tuntui uskomattomalta syödä ilman syyllisyyttä! Ajattelin, että tältäkö terveistä ihmisistä tuntuu aina.

Maria purki anoreksian aikaisia tunteita – häpeää, surua ja syyllisyyttä – terapiassa. Puhumalla hän alkoi päästä myös jyvälle siitä, miksi anoreksia oli hänelle puhjennut.

– Vasta terapiassa aloin käsitellä sitä, että minut raiskattiin, kun olin 11-vuotias. Tapahtuma oli niin kipeä, että olin halunnut häivyttää sen mielestäni. Vaikeat kokemukset purkaantuivat sairaalloisena suorittamisena ja pakonomaisena laihduttamisena.

Terapia auttoi Mariaa myös hahmottamaan, kuinka paljon anoreksia oli vaikuttanut hänen lähipiiriinsä, erityisesti hänen perheeseensä. Hän kuvailee olleensa lapsillensa kärttyisä, alakuloinen ja poissaoleva äiti. Parisuhde kärsi, kun vaimon ainoa kiinnostuksen kohde oli laihduttaminen.

– Olen tehnyt pojilleni ja miehelleni paljon pahaa. Pahinta oli, etten ollut rehellinen perheelleni sairaudestani.

Terapiassa Maria ymmärsi, että hänen yrityksensä suojella lapsia vaikenemalla oli virhe. Kuntouduttuaan Maria on puhunut anoreksiasta avoimesti poikiensa kanssa.

– He ovat molemmat sanoneet minulle, että sairauteni on vaikuttanut heihin. He joutuivat elämään epätietoisuuden, pelon ja salailun varjossa.

”Kuoleman lähellä käyminen opettaa elämään”

Nyt Marian tulevaisuus näyttää valoisalta. Hänellä on innostava työ ja hyvät lähisuhteet. Maria ja Patrik erosivat alkuvuodesta, mutta heidän välinsä ovat hyvät.

Anoreksia on niin hyvin voitettu, kuin se on mahdollista. Maria korostaa, että hän on aina syömishäiriöinen, mutta tällä hetkellä anoreksia ei vaikuta elämään. Esimiehensä kanssa Maria on sopinut, että hän ottaa välittömästi puheeksi, jos vointi huononee. Mahdollisuutena on esimerkiksi osa-aikainen työskentely.

Maria ei ole katkera siitä, että häneltä meni yli kymmenen vuotta vaikean sairauden kanssa elämiseen. Hän oppi paljon itsestään – ja alkoi nähdä elämän eri tavalla merkityksellisenä.

– Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kuoleman lähellä käyminen opettaa elämään. Nykyään keskityn suorittamisen sijaan nautintoa tuottaviin asioihin, koska en voi tietää, minä päivänä nousen sängystä viimeisen kerran.

X