Liikunta

3 ideaa luontoliikuntaan: canicross, frisbeegolf ja outdoor crosstraining

Nina kapuaa rinteitä frisbeekassi olallaan, Johanna antaa koiransa vetää itsensä vauhtiin metsäpolulla ja Elina liskokävelee nurmikentällä. Näitä naisia yhdistää halu liikkua luonnossa.

Teksti:
Heidi Moisio
Kuvat:
Paula Kukkonen / Otavamedia

Johanna Kuisma ja Arnold lenkillä.

Nina kapuaa rinteitä frisbeekassi olallaan, Johanna antaa koiransa vetää itsensä vauhtiin metsäpolulla ja Elina liskokävelee nurmikentällä. Näitä naisia yhdistää halu liikkua luonnossa.

Canicross eli koirajuoksu: ”Parasta on yhteinen tekeminen koiran kanssa”

Hiekka pöllyää metsätiellä, kun amerikanstaffordshirenterrieri Arnold ilmestyy mutkan takaa. Se pinkoo minkä jaloistaan pääsee kieli ja korvat heiluen, ja perässä kirmaa pikajuoksijan elkein omistaja Johanna Kuisma, 29. Arnold ei ole karkuteillä vaan kytkettynä valjaisiin. Hihna on kiinnitetty Johannan vetovyöhön, ja tällä lenkillä koiralla on lupa vetää.

Canicross eli koirajuoksu on Johannan ja kolmivuotiaan Arnoldin yhteinen harrastus. Johanna on aina tykännyt juoksemisesta, ja hankittuaan ensimmäisen koiransa hän kiinnostui canicrossista. Johanna tutustui lajiin ohjatuissa treeneissä, ja sen jälkeen hän on käynyt kahden koiransa kanssa juoksemassa omaehtoisesti Espoon metsissä – yksi koira kerrallaan. Canicrossissa järjestetään kilpailuja, mutta niissä Johanna ei ole ainakaan vielä koiriaan käyttänyt.

– Käytännössä juoksemme niin kovaa kuin minä pääsen, Johanna kertoo.

Valjakon vauhti on niin hurja, että 2–5 kilometrin lenkit ovat Johannalle riittävän pitkiä. Kuumalla säällä koiraa ei voi juoksuttaa, ja kesäisin lenkit ajoitetaankin usein varhaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan. Kun säät sallivat, Johanna juoksuttaa koiria kerran tai kahdesti viikossa. Nopeat treenit ovat tehokkaat sekä koiralle että ohjaajalleen, joten ne sopivat kiireisellekin koiranomistajalle.

– En juokse liukkailla säillä, joten talven jälkeen tekniikka on vähän hakusessa. Lantion seudulle kohdistuva veto vaikuttaa juoksuasentoon paljon, ja keskivartalo on aivan eri lailla töissä kuin tavallisella juoksulenkillä. Jos ei pysy ryhdikkäänä ja lösähtää, löytää itsensä puskasta. Tauon jälkeen lenkkiä seuraavana päivänä vatsalihakset ovat kaikkein kipeimmät.

”Canicrossissa parasta on yhteinen tekeminen koiran kanssa.”

Juoksukengiksi kannattaa valita jalkineet, joissa on riittävästi pitoa. Koira varustetaan vetovaljailla ja parimetrisellä joustavalla liinalla, jotta hihna ei nykäise juoksijaa eikä koiraa liikkeellelähdöissä. Amstaffit eivät ole tyypillisimpiä vetokoiria, mutta koirajuoksua voi harrastaa minkä tahansa rodun kanssa.

– Minulle canicrossissa parasta on yhteinen tekeminen koiran kanssa, Johanna sanoo.

Yhdessä luonnossa liikkuminen vahvistaa Johannan ja koiran suhdetta. Johannan huomio on juoksun aikana täysin koirassa ja ympäristössä, joten työstressiä tai pyykkivuoria ei ehdi ajatella.

– Luonnossa saan ladattua omia akkujani ja toisaalta tyhjennettyä stressikertymää oikein tehokkaasti, kun pääsen liikkumaan poissa ruuhkista. Maasto on sopivan pehmeää kulkea, ilma raikasta ja äänimaailma rauhoittava. Metsässä tulee oltua jotenkin enemmän läsnä kuin kaupunkiviidakossa.

Sen koirakin huomaa. Kun juoksukaverit hidastavat menon loppujäähdyttelyssä kävelyksi, koira ottaa Johannaan paljon katsekontaktia ja on silminnähden tyytyväinen, Johanna kuvailee.

”Frisbeegolfista saan onnistumisen kokemuksia”

Katse hakee koria. Missä kaukana se oikein on? Oikeastaan korin etäisyys ei ole Nina Kimingille, 46, ongelma, sillä parhaimmillaan hän heittää frisbeellä 90 metrin heittoja.

Nina Kiminki frisbeegolf
Frisbeegolfin termistö on golfista perittyä. Nina Kiminki puttaa.

Vihdin Kaatis-frisbeegolfrata muistuttaa golfkenttää, mutta reikien sijaan viheriöllä törröttää siellä täällä hieman roskakorin näköisiä häkkyröitä. Frisbeegolf on jalostunut golfista, ja idea on sama: tarkoitus on saada kiekko koriin mahdollisimman vähin heitoin. Siinä missä golfklubien jäsenyydet voivat maksaa huomattavia summia, frisbeegolfin voi aloittaa parin kiekon kustannuksella ilmaisella radalla, joita on kuutisensataa ympäri Suomea.

Nina harrasti aiemmin vain sisälajeja, mutta löydettyään golfin ja sitten frisbeegolfin hän halusi siirtyä treenaamaan ulos luontoon. Kauniit monipuoliset maastot ja puhdas ilma ovat Ninasta parasta stressin hoitoa.

– Luonnossa liikkuminen antaa voimaa jaksaa arjen aherrus, Nina sanoo.

Nina aloitti frisbeegolfin itsekseen heittelemällä. Kisoihin hän osallistui ensimmäisen kerran vuonna 2011. Kilpailuvietti ei syttynyt alkumetreillä, mutta kilpailemaan ryhdyttyään hän menestyi ja nappasi kolme Suomen mestaruutta, kultaa ja hopeaa parifrisbeegolfissa ja neljännen sijan Euroopan mestaruuskisoissa.

– Muutamaan kauteen en ole juurikaan pystynyt kilpailemaan itse, mutta lähipiirissäni on niin paljon harrastajia, että kuljen heidän mukanaan kilpailumatkoilla ja osallistun aktiivina kisajärjestelyihin.

”Luonnossa liikkuminen antaa voimaa jaksaa arjen aherrus.”

Nykyään Nina nauttii etenkin seuratoiminnan yhteisöllisyydestä: kisoihin lähdetään useasti porukalla, majoitutaan samassa paikassa ja vapaa-aikaa vietetään yhdessä. Seuran järjestämillä reissuilla pääsee tutustumaan uusiin ratoihin, ja kauden päättymistä saatetaan juhlia yhdessä.

Yhtä lailla kiekkoa voi kuitenkin heitellä itsekseen tai omien tuttujen kanssa.

– Onnistumisen kokemukset ovat tärkeintä, mitä saan frisbeegolfista. Laji koukuttaa: kun onnistun, minulla on hirveä tarve päästä näyttämään uudestaan, ja jos menee huonosti, on tarve palata nopeasti todistamaan itselleni, etten ole näin huono. Tällaiset psyykkiset tuntemukset ovat iso osa lajin viehätysvoimaa, Nina kertoo.

Ninan mukaan frisbeegolfin liikuntahyötyjä saatetaan vähätellä.

– Mutta otapa monen kilon kiekkobägi olalle ja kävele se olallasi neljä tuntia rinteitä ylös ja alas. Se on aika monta kilometriä ja kaloria.

Itse heitossa koko kropan pitää olla läsnä: jalat ja kädet tekevät töitä, keskivartalo kiertyy ja mieli keskittyy.

Kesken heittoon hiljentymisen korviin kantautuu satakielen lirkutus metsiköstä viheriön laidalta. Syke laskee entisestään, ja kiekko kilahtaa koriin.

Outdoor crosstraining: ”Ei itselle tulisi mieleen juosta hiekkasäkin kanssa”

Ensin kissakävelyä, sitten pupuloikkia, sammakkohyppyjä ja lopuksi liskokävelyä. Kymmenkunta aikuista ihmistä konttaa ja loikkelehtii Helsingin Vanhankaupunginkosken maisemissa nurmikentällä. Aina välillä joltakulta pääsee nauru.

– Sitten vielä liskokävelyä takaperin, komentaa liikunnanohjaaja Jussi Konttinen ja näyttää mallia.

Elina Aaltonen outdoor crosstraining
Elina Aaltonen nostaa treenikaverinsa nilkoista kottikärryasentoon vatsalihasvoimin.

Tämä on jo monille haastavaa, mutta viimeisten joukossa peruuttamaan lähtevältä Elina Aaltoselta, 37, tämäkin sujuu.

Leikkisiin alkulämmittelyihin kuuluu myös kottikärrykävelyä, hippaa ja lisää nauruja kirvoittava harjoitus, jossa kaveri muuttuu jäykäksi puuksi. Hänet kierretään koalan tapaan kiipeillen jalat maahan koskematta.

Elina on käynyt Raatamon outdoor crosstraining -tunneilla kolmisen vuotta. Hän osallistuu edistyneiden ryhmään, jonka voi Jussin mukaan laittaa tekemään ”vähän eksoottisempiakin juttuja”. Alkulämmittelyjen jälkeen porukka painelee porrasjuoksemaan ja palaa välillä heiluttelemaan kahvakuulia. Monesti treeneihin kuuluu juoksua, jonka lomassa tehdään vaikkapa kehonpainoharjoittelua.

– Jussi piiskaa meidät liikkeelle. Me teemme aika paljon sellaisia juttuja, joita ei yksin tulisi tehneeksi, Elina toteaa.

– Ei minulle ainakaan tulisi mieleen lähteä tuonne juoksemaan hiekkasäkin kanssa pitkin poikin polkuja ja joen vartta.

Treenit pidetään metsässä ja kaupunkiluonnossa. Liikkumisessa käytetään hyödyksi ympäristöä: esimerkiksi lenkkipolkujen jumppatelineitä ja portaikkoja sekä erilaisia maastoja hiekkateistä polkuihin ja nurmikenttiin. Toimistotyötä tekevänä Elina arvostaa sitä, että outdoor crosstrainingissä ollaan nimensä mukaisesti ulkona ympärivuotisesti. Harjoitukset ovat karaisseet Elinaa siinä määrin, että hän ei enää tunne sellaista ilmiötä kuin huono ilma. Harjoittelu on pukeutumis- ja asennekysymys. Talvella kannattaa varustautua nastalenkkarein, mutta kesällä riittävät tavalliset lenkkarit ja urheiluasu.

– Luonnossa liikkuessa pääsee seuraamaan vuoden kiertoa. Keväisin fiilistellään piteneviä iltoja ja talvisin iloitaan lumesta silloin, kun sitä on. Marraskuukin on helpompi kestää, kun ulkoilee, Elina miettii.

– Lisäksi minulle on tärkeää, että tämä on lähiliikuntaa. Asun lähellä ja pääsen treeneihin nopeasti kotoani.

”Ei tämä mikään armeijan boot camp ole. Jokainen tekee asioita järki kädessä.”

Yhdessä tekeminen on hänelle osa lajin viehätystä. Osa porukasta on jo niin tuttua, että heitä on mukava tulla tapaamaan treeneihin.

Oman ryhmänsä voi valita kuntonsa mukaan.

– Ei tämä mikään armeijan boot camp ole. Jokainen tekee asioita järki kädessä ja siten, etteivät paikat mene rikki, Elina kertoo.

– Leuanvedot olivat aluksi melko mahdottomia, mutta nyt pystyn tekemään niitä hyvänä päivänä useamman. Aluksi edistyneiden ryhmän treenit jännittivät etukäteen, koska niissä tehtiin paljon uusia juttuja.

Kun samassa treenissä sekä juostaan että punnerretaan, se tuntuu jälkeenpäin monipuolisesti ympäri kehoa. Välillä Elina löytää kehostaan ihan uusia lihaksia jomotuksen perusteella. Elina käyttää treenejä seuraavan päivän lepäämiseen palautuakseen harjoituksesta.

– Se mikä tässä kehittyy, on epämukavuuden sietokyky, Elina sanoo ja nauraa.

.
X