Joukkuejako, Cooperin testi, huonot välineet... Jäikö sinullekin trauma koululiikunnasta? Pura se!

Joskus muisto epäonnistuneesta koululiikuntasuorituksesta häiritsee liikuntaharrastuksia tai niiden aloittamista vielä aikuisenakin.

Monella meistä on peruskouluajoilta jääneitä koululiikuntatraumoja. Yhdellä on elävästi muistissa nöyryyttävä jako joukkueisiin, jossa tuli valituksi viimeisenä. Toisella vääntää vatsaa, kun mieleen tulee hiihtäminen koulun surkeilla välineillä. Kolmatta ahdistaa edelleen verinen kilpailu joukkuelajeissa. Neljäs ei halua osallistua edes leikkimielisiin juoksutapahtumiin, koska muisto Cooperin testistä saa oksennuksen maun nousemaan suuhun.

Joskus koululiikuntatrauma kummittelee mielessä sitkeästi vielä aikuisenakin. Uusia lajeja ei uskalleta kokeilla ja itselle hoetaan faktoina mantroja kuten ”en osaa hiihtää”, ”juokseminen ei ole minua varten” tai ”olen syntynyt ilman rytmitajua”.

Liikuntatieteiden maisteri Timo Haikarainen on toiminut henkilökohtaisena kuntovalmentajana 16 vuoden ajan. Sinä aikana hän on nähnyt jos jonkinmoista liikkujaa. Mukaan mahtuu myös niitä, joilla on huonoja muistoja kouluaikaisesta liikunnasta.

– Liikunnasta tuskin on jäänyt kovin hyviä muistoja, jos ei ole lapsena liikkunut. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään koululiikuntatraumasta. Jollekin pihapelit ovat olleet nöyryyttävä kokemus. Liikuntaa kohtaan voi olla myös epäluuloja, jos nuoruuden kaveripiiriin ei ole kuulunut ketään urheilua harrastanutta kaveria. Tällöin ryhmäpaineen alla ei ole uskallettu harrastaa itsekään, Haikarainen sanoo.

Millainen liikkuja olet?

Yksi tapa purkaa kouluaikana syntynyt liikuntatrauma on pohtia sitä, millainen on ihmisenä. Sitä kautta selviää myös se, millainen on liikkujana.

Haikaraisen mukaan olisi hyvä miettiä, millainen tekeminen itseä motivoi. Houkuttelevatko koordinaatiota vaativat lajit, kuten tanssi, vai suoraviivaisempi tekeminen juoksusta painonnostoon?

– Toiset ovat yksilöliikkujia ja nauttivat yksin puurtamisesta pimeässä metsässä. Toiset taas rakastavat ryhmäliikuntalajeja tai pallopelien höntsäryhmiä. Esimerkiksi itselleni ei ole rentouttavaa pelata kavereiden kanssa sählyä – haluan urheilla yksin omassa kuplassani.

– Jos epäilee olevansa ryhmäliikkuja, alkuun pääsee vaikkapa testaamalla kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunnin. Sen jälkeen voi miettiä, mikä fiilis jäi päällimmäiseksi, Haikarainen vinkkaa.

Liikunnan aloittamisen vaikeus on vain kestettävä

Jos ei ole liikkunut vuosikausiin, saati vuosikymmeniin, alku on todennäköisesti kamala – oli laji mikä tahansa.

– Nykyään joka paikassa hoetaan, että löydä oma lajisi. Täysin varauksetta hehkuttaminen on mielestäni vaarallista. Totuus on, että moni liikuntaa harrastamaton on niin heikossa kunnossa, ettei tunne euforiaa minkään fyysisen kuormituksen aikana. Ensimmäinen teko on nousta sohvalta. On ihan sama, mitä tekee, kunhan lähtee liikkeelle.

Toki oman lajinsa voi löytää saman tien, mutta todennäköisesti urheilu tuntuu aluksi – jos ei aivan kamalalta – niin vähintään epämiellyttävältä. Haikaraisen mukaan sen tunteen läpi on vain mentävä, mutta hän lupaa, että tulokset motivoivat.

– Aluksi saattaa tuntua siltä, että on pakko mennä urheilemaan, mutta ei siinä kovin montaa viikkoa kulu, kun alkaa tuntua siltä, että saa mennä urheilemaan. 

Keskustelu: Millaisia koululiikuntatraumoja sinulla on?