Liikunta

Kovaa treenaavat naiset kertovat: mikä rääkissä koukuttaa?

Halu itsensä voittamiseen yhdistää viittä naista, jotka harrastavat fyysisesti erittäin raskaita liikuntalajeja. Kun kropan rajat ovat koetuksella, jokainen hakee voimaa henkisestä kunnostaan.

Teksti:
Minna Juti
Kuvat:
Mirva Kakko, Jonne Räsänen, Niclas Mäkelä, Sara Pihlaja, Kari Varkila

Pyöräily on espoolaiselle Mirka Vahteralle mieluisin triathlonin kolmesta lajista.

Halu itsensä voittamiseen yhdistää viittä naista, jotka harrastavat fyysisesti erittäin raskaita liikuntalajeja. Kun kropan rajat ovat koetuksella, jokainen hakee voimaa henkisestä kunnostaan.

Mirka Vahtera, 33: ”Triathlonissa tunnen olevani vahvasti elossa”

”Olen kunnianhimoinen asioissa, jotka aloitan. Erityisen hienolta tuntuu triathlon-kisan jälkeen, kun tajuan, että olen suoriutunut siitä. Silloin tunnen olevani vahvasti elossa.

Kisan aikana mietin vain seuraavaa vaihetta, en kisan loppua. Kun uimisen jälkeen nousen vedestä pyörän selkään, olen kuin uusi ihminen. Kun polkeminen alkaa hyydyttää, saan voimaa, kun tiedän pääseväni pian juoksemaan. Onnistumisen tunne, kiitollisuus ja euforia tulevat usein jo kisan aikana, kun tajuan, että tehty työ on tuottanut tulosta ja olo on vahva.

Lapsena harrastin kestävyyslajeja ja myöhemmin jalkapalloa. Haaveilin maajoukkueesta, mutta 22-vuotiaana polveni murskautui pelissä. Kuntouttaessani polvea pyöräilin ja uin paljon. Triathlonia kokeilin ensi kerran hupitapahtumassa, jossa järjestettiin parin tunnin kisa.

Tajusin pitkien matkojen todella sopivan minulle, kun ensimmäisellä puolimatkan triathlonillani päihitin monta kilpailijaa, vaikka ajoin pyöräilyosuuden tavallisella maantiepyörällä. Ensimmäinen täysimittainen kisa kuitenkin viivästyi, sillä polveni leikattiin taas.

Kun vihdoin 2014 osallistuin Kööpenhaminassa Ironman-kisaan, sijoituin ikäsarjassani toiseksi ajalla 10.20. Tulos oli niin hyvä, että minulle tarjottiin lippua Havaijille täyden matkan MM-kisoihin. Niihin oli aikaa vain kahdeksan viikkoa, ja vastaus oli annettava heti. Päätin lähteä.

Havaijin-kisa oli brutaali. Sää oli kuuma ja tuulinen, enkä ollut palautunut edellisestä kisasta. Join laimeaa urheilujuomaa ja liikaa vettä. Elimistöni laimeni. Kisan jälkeen minulle nousi korkea kuume, sain hallusinaatioita ja päätäni särki.

Sen jälkeen en neljään vuoteen kisannut pitkää matkaa. Se ei johtunut pahoista kokemuksista vaan muun muassa lapsettomuushoidoista. Kun tyttäremme syntyi kaksi vuotta sitten, motivaationi heräsi kovempana kuin koskaan. Halusin näyttää, että pystyn yhä kisaamaan. Viime syksynä tein tähän asti parhaan suoritukseni täydellä matkalla. Toisen lapseni laskettu aika on 16. elokuuta. Juuri nyt en mieti, milloin olen taas valmis täyspitkälle matkalle.”

Jenny Kivioja, 31: ”Vapaaottelun ansiosta olen onnellisempi kuin ennen”

Jenni Kivioja
Lahdessa asuva Jenni Kivioja tavoittelee vapaaottelussa ammattilaisuutta. – Minulla olisi vielä muutama vuosi aikaa otella.

”Vapaaotteleminen vahvistaa minua ihmisenä, kun opin hallitsemaan itseäni entistä paremmin. Kun treenaan tai ottelen, päästän mielestäni kaiken turhan. Keskityn, ja mieleni puhdistuu. Kuulen vain valmentajan tai tuomarin äänet.

Kiinnostuin lajista jo teininä, sillä se näytti haastavalta, mutta koska lajissa oli vähän naisia, en lähtenyt heti mukaan. Harrastin street-tansseja, pelasin jalkapalloa ja ratsastin. Tiesin vapaaottelun vahvistavan lihaskuntoa. Tarvitsin vahvistavaa liikuntaa, sillä selkäni oli usein kipeä. Ryhdyin treenaamaan vapaaottelua noin viisi vuotta sitten.

Laji on tekninen. Harjoittelemme erilaisia hyökkäyksiä ja puolustuksia. Teemme paljon toistoja, jotta liikkeistä tulee automaattisia. Vapaaottelussa kilpaillaan painoluokissa, miehet ja naiset omissa sarjoissaan. Miesten kanssa on kiva treenata, sillä heistä saa kunnon vastuksen.

Vapaaottelusta on paljon vääriä mielikuvia, sillä sitä pidetään väkivaltaisena. Koska laji halutaan olympialaisiin, turvallisuuteen on panostettu enemmän ja sääntöjä on tullut lisää. Vanha väite, että vapaaottelussa kaikki on sallittua, ei pidä paikkaansa. Minua ei ole vielä koskaan tyrmätty, enkä ole saanut ruhjeita pahempia vammoja.

Reilu vuosi sitten ryhdyin kunnolla kisaamaan, ja nyt takana on 13 ottelua. Voitin viime vuonna SM-kultaa sekä EM- ja MM- hopeat. Marraskuussa haen taas maailmanmestaruutta.

Vapaaottelun ansiosta olen nykyisin paljon onnellisempi kuin ennen. Treenaaminen on ollut eheyttävää, ja pääni on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Haaveilen ammattilaisuudesta lähivuosina. Se on selkeä päämäärä, joka antaa arjelle tarkoituksen. On tärkeää, että elämässä on jotakin, jossa voi mennä eteenpäin ja kehittyä.”

Nana Salin, 48: ”Crossfitissa haluan ylittää itseni”

Nana Salin
Helsinkiläinen Nana Salin harrastaa crossfitiä. Renkailla vastuksena on oma paino.

”Olen tosi kiitollinen ystävälleni, joka pyysi minut mukaan crossfit-ryhmään viime tammikuussa. En olisi uskonut, kuinka nopeasti lajissa voi kehittyä ja miten se motivoi. Ensisijaisesti tavoittelen hyvää kuntoa, en voimanaisen ulkomuotoa.

Harrastin aiemmin muun muassa nykytanssia. Se kehitti kehon hallintaa ja lihaskuntoa. Siitä huolimatta jännitin, miten pärjään crossfitissä. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi vahva nostamaan painoja, vetämään leukaa tai seisomaan käsilläni.

Lajissa viehättää harjoitteiden monipuolisuus. Jokaisen treenitunnin aikana koko kroppa on käytössä. Voimme heittää painavaa kuntopalloa kyykystä ylös seinälle, punnertaa renkaissa, tehdä hyppyharjoituksia hyppyboksille, nostaa kahvakuulaa. Ryhmässä treenaaminen on sinnikästä mutta hyväntahtoista. Usein tulee nauru, kun enää ei vain jaksa.

Aloitimme tammikuussa lajin tekniikkaharjoituksilla kuten nostoilla ja käsinseisonnalla. Kokoonnumme salilla kerran viikossa puolentoista tunnin ajan. Yksilöurheiluun mieltyneelle yhdessä tekeminen on ollut kivaa. Kilpailukin kuuluu asiaan, ja tsemppaamme toisiamme.

Meille on laadittu myös harjoitusohjelmat kotiin. Kesälomalla en malttanut kauan odottaa, kun jo lähdin tekemään porrastreeniä.

Kotonani vierailevan on vaikea päästä pois näkemättä ensin, miten seison käsilläni. Tavoite on, että pystyisin myös kävelemään käsilläni.

Tykkään työstäni rahoitusalalla. Treenaaminen on opettanut ajattelemaan työtäkin uudella tavalla. Tavoite on tärkeä pitää mielessä, mutta jokainen kakku pitää osata paloitella oikein, niin kuin hyvä treeni.”

Anu Ossberg, 45: ”Juoksen rakkaudesta lajiin”

Anu Ossberg
Ultramatkalla on tärkeää syödä ja juoda matkan aikana. – Eväät kulkevat repussa tai ne viedään reitille etukäteen, Nokialla asuva Anu Ossberg sanoo.

”Pää on juoksijan tärkein ruumiinosa. Sillä mennään. Jos pää pettää, pettää koko paketti.

Kun juoksen, ajattelen kaikkea muuta kuin juoksemista. Viimeisillä kilometreillä kuvittelen usein, että juoksen koirani rinnalla iltalenkkiä.

Juoksen rakkaudesta lajiin. Juokseminen on ihanaa. Se antaa energiaa ja vahvistaa. Minulla on juoksemiseen selittämätön sisäinen palo.

Olen osallistunut 100 kilometrin juoksuun 24 kertaa. 24 tunnin juoksuja takana on 11. Niistä paras tulokseni on 203 kilometriä. 12 tunnin juoksuja olen juossut neljä. Yhdestä ultramatkasta saa tilastoihin yhden maratonin. Niitä minulla on 322.

En ole ollenkaan kilpailuhenkinen. Minulla on vain hyvät geenit. Olen kestävä ja palaudun rasituksesta helposti. Kun juoksen, en seuraa sykettä tai kerää muuta dataa. Kuuntelen kroppaani.

Ensimmäisen maratonin juoksin 16 vuotta sitten. Menin kaverin seuraksi. Oli kuuma päivä, ja juoksin ajan 3.44. Silloin ajattelin, että tätä voisin tehdä lisää. Kun tapasin mieheni, aloimme juosta yhdessä. Tiesin pian, että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan juosta ensimmäiset 100 kilometriäni. Teimme sen kaksi vuotta myöhemmin.

En suunnittele juoksuja etukäteen, sillä jokainen matka on erilainen. Kaikkeen pitää varautua. Joskus matka juostaan 400 metrin radalla. Kun rytmiin pääsee, voin nauttia siitä yhtä paljon kuin reitillä juoksemisesta.

110 kilometrin Ultra Pirineu Espanjassa on yksi hienoimmista juoksuista, johon olen osallistunut. Päivällä nautimme hienoista maisemista, yöllä kuuntelimme lehmänkellojen ääntä. Käytimme matkaan 27 tuntia. Matkan jyrkimmät nousut kävelimme.

Joskus olen lähtenyt sairaalan yövuorosta suoraan maratonille. Työstäni on juoksemisessa hyötyä, sillä tiedän, miten ihmisen elimistö toimii.”

Jatta Uotila, 61: ”Vuorikiipeily on elämäntapa”

Jatta Uotila
Nousu Himalajalle ei unohdu Jatta Uotilan mielestä koskaan.

”Oman unelman toteuttaminen kertoo siitä, että arvostaa itseään. Kiipeäminen lähes seitsemän kilometriä korkealle Aconcagualle Argentiinassa oli jo lapsuuteni unelma. Viimein 54-vuotiaana ponnistelin tuon jättiläisen huipulle.

Taustalla oli lukuisia ylävuoristovaelluksia, jäätikkökursseja ja oppia vuoristo-olosuhteista. Olen kiivennyt vuoria myös Alpeilla, Himalajalla ja Perun Andeilla. Uuden oppiminen on palkitsevaa, mutta kiipeilyssä se on myös turvallisuuskysymys. Pitää tuntea vuoriston luonto ja olosuhteet, tietää jäätikön vaarat ja hyväksyä ne.

Vuoren huiputtaminen vaatii aina useita viikkoja. Vuoristotaudin riskin vuoksi huipulle ei voi kiirehtiä. Elimistölle on annettava aikaa sopeutua muuttuvaan korkeuteen. Pahimmillaan hapenpuute voi haitata loogista ajattelua ja johtaa vaarallisiin virhearviointeihin. Jos vuorilla ei yhtään pelkää, on helposti uhkarohkea. Kiipeäminen on täydellistä keskittymistä.

Ajankäytön takia vuorikiipeily ei ollut minulle mahdollista ennen 50. ikävuotta. Vasta yli viisikymppisenä aikaa oli myös viidelle maratonille, jotka juoksin ystävien kanssa.

Viime vuosina olen keskittynyt myös sisä- ja kalliokiipeilyyn. Äskettäin otin avukseni valmentajan, jotta opin kiipeämään yhä vahvemmin ja teknisesti paremmin. Peruskuntoni pysyy yllä työmatkapyöräilyllä. Lisäksi juoksen, hiihdän, vapaalasken ja joogaan. Kehonhuollon otan vakavasti ja nukun joka yö 8–9 tuntia.

Kiipeily on elämäntapa ja -asenne. Tärkeää ei ole vain huipulle pääseminen. Nautin valtavasti vuorilla olemisesta. Vuoret rauhoittavat ja palauttavat suhteellisuudentajun.

Mieleenpainuvin vuorikokemukseni on viikkojen telttailu Himalajan korkealla jäätiköllä. Öinen jäämassojen pauke ja puhtaan taivaan miljoonat tähdet. Päivisin kerrostalon korkuiset jäälohkareet eli serakit heijastelivat turkoosin sävyissä. Lumo ja armottomuus vastakkain.”

X