Liikunta

Metsässä liikkuminen tekee hyvää! Testasimme rullahiihdon, fatbiken ja suunnistuksen

Metsässä tutkitusti syke laskee ja pinna löystyy. Painelimme pöpelikköön ja testasimme suunnistusta, fatbikea ja rullasuksia, joiden parissa saa hikoilla ja nauttia luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta.
29.9.2019 Teksti: Mervi Alatalo, Elisa Hurtig, Matilda Katajamäki Kuvat: Heli Hirvelä, Mirva Kakko

1. Rullahiihto on loistavaa tasapainoharjoittelua

Seuraa epäsuosittu mielipide: Suomen talvi ja etenkin hiihtokausi on liian lyhyt. Juuri kun sisäinen Virpi Kuituseni tavoittaa täydellisen vuorotahtihiihdon rytmin perinteisellä ja pään, jalkojen ja käsien yhteistyö edes jonkinlaisen wassberg-tekniikan luistelussa, lumet sulavat ja kausi on ohi. Kehoon jää outo kutka koko pitkän kesän ajaksi.

Mutta hetkonen. Kilpahiihtoidolini siirtyvät kesäksi rullille. Miksen siis minäkin.

– Ihanaa! Juuri niin! intoilee hiihdonopettaja ja valmentaja Laura Liikanen.

– Kun minulla on aikaa omaan liikuntaan, valitsen rullahiihdon metsässä. Hiihtäessä ei tule ajatelleeksi mitään muuta. Se on kokonaisvaltaista liikuntaa. Rullahiihto on kuin oikeaa talvihiihtoa, ja metsässä hiihtäen vauhti ei nouse hurjan kovaksi.

Metsään siis. Tai tarkemmin sanottuna kovaksi tallautuneelle kivituhkasta tehdylle metsätielle. Sellaisia on pelkästään pääkaupunkiseudulla yli 40 kilometriä. Soraisella hiekkatiellä tai epätasaisella pururadalla rullasukset eivät kulje hyvin.

Metsä määrää myös tekniikan. Rullilla voi luisteluhiihtää asfaltilla, mutta muualla maastossa suksi ei pidä potkun alla. Metsässä hiihdetään perinteistä.

Nautinnollinen hiihto on välineurheilua. Rullahiihdossa oikeat välineet tuovat myös turvaa. Laura kaivaa esiin suksien lisäksi tavalliset perinteisen monot, sauvat, polvisuojat ja pyöräilykypärät. Kyynärsuojatkin olisivat kuulemma hyväksi, samoin kevyet hiihtohanskat, mutta tänään on niin lämmin, että päätän hikoilla ilman niitä.

Ihan ensimmäiseksi Laura haluaa varmistaa, että osaan jarruttaa suksilla. Rullasuksissa ei ole jarrua. Tasaisella sukset pysähtyvät itsekseen, kun lykkimisen lopettaa. Alamäessä jarrutetaan todella leveässä aurassa. Suksien kärkien väli on lähes puoli metriä. Myös sauvoilla voi hidastaa. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ole. Sukset tottelevat ainakin hiljaisessa vauhdissa, vaikka olo on huterampi kuin lumella, onhan mono muutaman sentin ylempänä maan pinnasta.

– Ja mikään ei estä ottamasta suksia pois korkean mäen päällä ja kävelemästä alas. Kannattaa tehdä juuri niin kuin uskaltaa, Laura muistuttaa.

– Ja jos kaipaa varmempaa ja nopeampaa jarrua tai meinaa kaatua, piennar on pehmeämpi kuin asfaltti.

Ei kun matkaan. Metsässä tasatyöntö on etenkin aloittelijan tekniikka. Siinä suksi pysyy koko ajan maassa. Vuorotahti vaatii jo enemmän. Kun latu puuttuu alta, suksien ohjaaminen vaatii tasapainoa, jalkatyötä ja täydellisen keskittymisen. Tuntuu, että suuntaa pitää korjata muutaman potkun välein. Se kuuluu Lauran mukaan asiaan.

– Välillä saan tehtyä kymmenen potkua yhteen menoon. Sitten on päiviä, ettei mene kuin muutama, ammatikseen hiihtävä lohduttaa.

– Hiihtäminen on tasapainoilua liukuvan esineen päällä niin talvella kuin kesälläkin. Rullahiihto on loistavaa tasapainoharjoittelua myös talven hiihtoja ajatellen.

Ja yksi on hyvä: varma pito. Koska perinteisen tyylin rullasuksen eturengas pyörii eteenpäin mutta lukittuu taaksepäin, suksi ei pääse lipsahtamaan.

Jee! En kaatunut kertaakaan, saan onnitella itseäni, kun lenkki on ohi. Ja käsivarsissa tuntuu lupaavalta. Huomenna lienee luvassa viimeinenkin nautinto metsän, hien ja endorfiinien jatkeeksi.

Mervi Alatalo

Lisätietoja: hiihtokoulu.fi

2. Fatbike-pyörällä polkeminen on kuin meditaatiota satulassa

 

Leveärenkaisella fatbikella ajetaan metsässä.

Elisa Hurtig hurahti maastopyöräilyyn kokeillessaan fatbikea.

Eihän tuosta voi pyörällä mennä, mietin kun katselen polkua edessäni. Pienen kinttupolun yli risteilee ilkeän näköisiä juurakoita, ja teräviä kiviä on vieri vieressä. Rengas on taatusti puhki pari polkaisun jälkeen.

– Ei se puhkea, sanoo Natura Vivan retki-opas Ilkka Lariola, joka on vienyt minut fatbikella itähelsinkiläiseen metsään.

Fatbike, tuttavallisemmin läskipyörä, on maastopyörä, jossa on erityisen paksut renkaat. Sillä voi liikkua lähes millaisessa maastossa tahansa, paljasta jäätä lukuun ottamatta. Koska pyörä on tavallista maastopyörää vakaampi, se sopii hyvin metsään hinkuvalle aloittelijalle ja pyörän selkään voi hypätä kuka tahansa, joka osaa polkea.

Pidän metsässä juoksemisesta, mutta arki-iltaisin en ehdi lenkkeillä lähimetsää kauemmaksi, ja maisemat tuntuvat välillä liian tutuilta. Maastopyörällä puolestaan ehtii lyhyessäkin ajassa hurauttaa kauas, uusia reittejä koluamaan.

Kapea polku kapenee entisestään, ja Ilkka kehottaa minua siirtämään katseen edessäni olevista juurakoista pitkälle eteen. Kun katse on suunnattu oikein, ehtii reagoida pinnan muutoksiin tarpeeksi ajoissa ja rullaaminen pysyy tasaisena eikä tyssää siihen, että yrittää polkea ylämäessä liian raskaalla vaihteella.

Naks, naks pari vaihdetta pienemmälle ja kalliota ylöspäin. Fatbike näyttää raskaalta, joten kuvittelin, että sillä polkeminen olisi ylivoimaisen työlästä, mutta olin väärässä: pyörä melkein liitää. Tosin mäkistä polkua kavutessa syke nousee ja reidet tietävät tekevänsä töitä.

– Harjoitellaanpa vähän lisää tekniikkaa, Ilkka sanoo ja pysäyttää pyörän tasaiselle kangasalueelle.

Tavalliseen pyöräilyyn verrattuna maastopyöräily on tekniikkalaji. Pyörää hallitaan polkemisen lisäksi kehon painoa siirtelemällä: alamäessä peppua viedään satulan taakse ja ylämäessä kevennetään takamusta ja tuodaan painopistettä eteen.

Vaikka pyörällä voi ylittää maahan kaatuneita puita ja paksuja juurakoita vain ajamalla niiden päältä, ajo on sujuvampaa, kun opettelee pomppaamaan niiden yli. Kuulostaa vaikealta.

Ilkka näyttää, miten eturengas nostetaan vauhdissa ilmaan vartalon painoa siirtämällä ja käsivarsia käyttämällä, ja pyytää minua tekemään saman. Mahdotonta. Palattaisiinko vain poluille polkemaan? Ei, nyt opetellaan.

Muutaman yrityksen jälkeen uskallan siirtää kehoni painoa tarpeeksi eteen ja saan kiskaistua ohjaustankoa kunnolla rintaani vasten. Jes! Seuraavaksi on opeteltava nostamaan takapyörää. Apua. Kun rengas irtoaa ensimmäisen kerran millin ilmaan, tajuan tekniikan. Kun se nousee kunnolla, tekee mieli tuulettaa. Olo on mukavan lapsekas.

– Saatan itse ajaa yhden kohdan niin kauan, että se menee sujuvasti, joskus jopa kymmenen kertaa. En todellakaan laske kilometrejä lenkeilläni, Ilkka sanoo.

Kauniilla ulkoilualueella riittää polkuja, ja vaikka ajamiseen pitää keskittyä huolella, maisemistakin ehtii nauttia: välillä ajamme rantakalliolla aaltojen pärskiessä vieressä, sitten sukellamme taas metsään. Suorittaminen ja kilometrien laskeminen ovat tipotiessään; täydellistä lepoa dataan ja mittaamiseen hurahtaneelle Excel-ihmiselle.

Fatbikella voi mennä liki mihin metsään tahansa, mutta joissain kansallispuistoissa pyöräily on kiellettyä ja joissain saa polkea vain merkityillä reiteillä. Ketterät fatbiket maksavat 500 eurosta moneen tuhanteen euroon, mutta harrastaa voi myös vuokrapyörällä.

Kaarramme alkupisteeseen. Pari tuntia hurahti hetkessä. Vaikka reisissä tuntuukin, mieli on yhtä levännyt kuin joogatunnin jälkeen. Tiedän, mitä toivon joululahjaksi.

Elisa Hurtig

Lisätietoja: suomenlatu.fi, naturaviva.fi

3. Suunnistus on löytämisen huumaa

Metsässä liikkuminen on palkitsevaa.

Metsässä liikkuminen on palkitsevaa. Matilda Katajamäkeä alkoi kiehtoa suunnistus.

Vasemmassa kädessäni on peukalokompassi ja sen alla kartta, oikeassa emit-laite, joka leimataan rasteilla. Näistä olen ennen pidellyt vain karttaa. Viimeisin suunnistuskokemukseni on yläasteelta ja mielikuvani lajista laiska laahustus samoille rasteille peräjälkeen.

Lajin suosion kasvu on kuitenkin herättänyt mielenkiintoni, ja siksi olen nyt Rasti-Jyry-nimisen seuran järjestämillä aluerasteilla Vantaan Keimolassa. Oppaanani on suunnistusopettaja ja Espoon Akilleksen aktiivi Anu Pikkarainen. Valitsemme neljästä radasta toiseksi helpoimman. Siinä on kymmenen rastia ja pituutta linnuntietä 3,2 kilometriä.

Joudun kauhun valtaan, kun käy ilmi, että helpollakin radalla käytetään kompassia. En ole koskaan tajunnut kunnolla kartan ja kompassin yhteispeliä. No, onneksi on opas mukana. Lähtöleimaus ja ensimmäistä rastia kohti.

– Maastoa kannattaa koko ajan havainnoida ja ennakoida, Anu opastaa.

Kartan korkeuskäyrät ja mittakaava ovat myös olennaisia: yksi käyrä tarkoittaa viiden metrin nousua, ja peruskartassa yksi sentti on maastossa 100 metriä. Kaikkia näitä pitäisi muistaa tarkkailla koko ajan.

– Jos joutuu pois reitiltä, on paljon helpompi löytää takaisin kartalle, jos on koko ajan tarkkaillut maastoa, Anu sanoo.

Samasta syystä hän suosittelee tavallisesti lähtemään maastoon joko yksin tai niin, että toinen suunnistaa ja toinen kulkee takana varmistamassa. Kaverimeiningillä rupatellessa joutuu melko varmasti eksyksiin.

Olemme lähellä ensimmäistä rastia, ja tutustun taas uusiin termeihin: valitsemme ”kirkontornin”, jota lähdemme etsimään, ja jonka lähellä rastin tulisi olla. Se voi olla vaikkapa kallio tai muu maastosta erottuva kohde, joka sijaitsee kartan rastiympyrän lähellä. Kartan seuraaminen on minulle aluksi vaikeaa, koska melkein kaikki maastoelementit ovat luonnossa huomaamattomampia kuin kuvittelin. Onko tuo tosiaan se tarkoitettu kivi?

Rasti löytyy! Leimaan siruni, ja alamme miettiä reittiä seuraavalle rastille. Tämänkaltaisten suunnistustapahtumien helpot radat on suunniteltu niin, että rasteille pääsee halutessaan suureksi osaksi kävelyteitä pitkin. Minä haluan kuitenkin mennä metsän poikki. Loppukesäinen maasto on rehevää, kasvillisuus ulottuu välillä leukaan. Kompassin ja kartan kääntely alkaa hahmottua, vaikka karttani on välillä väärinpäin.

– Suunnistusta ei opi hetkessä, mutta kun oppii, se palkitsee, Anu lohduttaa.

Anu aloitti suunnistuksen 35-vuotiaana, ja nyt laji on hänelle elämäntapa. Anun mielestä parasta lajissa on se, että intensiivisessä ongelmanratkaisussa hiki ja väsymys unohtuvat. Metsässä oleminen on ihanaa ja rastin löytäminen palkitsevaa. Suunnistus on yhteisöllinen laji, jonka parissa on ”rentoa ja nöyrää” porukkaa.

– Tässä ei voi koskaan paukutella henkseleitään. Esimerkiksi viestissä huonon tuloksen tehnyttä ei koskaan moitita, koska seuraavalla kerralla saatat olla itse se, joka mokaa.

Olen yltä päältä hiessä. Olemme välillä rämpineet metsän poikki, välillä hölkänneet kävelytietä. Loppuleimauksessa aikani on 1.22. Näin kauan meni siis kolmeen kilometriin!

Vielä yksi asia, jota olen aina ihmetellyt. Eikö ole epämotivoivaa, että kaikki muut menevät samoille rasteille ja heitä voi seurata?

– Muihin ei pidä luottaa! He voivat mennä eri rataa tai suunnistaa harhaan, Anu vastaa.

Anu suosittelee aloittelijoille suunnistusseuran alkeiskoulua, koska se nopeuttaa oppimista. Kaikille avoimia tapahtumia on viikoittain huhtikuusta syyskuun loppuun ympäri maata. Ajatus osallistumisesta jäi kiehtomaan. Millaista olisi löytää rastit aivan itse?

Matilda Katajamäki

Lisätietoja: rastilippu.fi, suunnistus.fi

Lue myös:

Näin tärkeä metsä on Annan lukijoille: ”Kun sairastuin vaikeaan masennukseen, metsä rauhoitti”

Seisomameditaatio metsässä – ankkuroi kehosi tähän hetkeen 5 helpon harjoituksen avulla

Lue myös

Suosittelemme