Linnanmäen laitteet yli 40-vuotiaalle? Testasimme, missä pää vielä kestää – arkajalan uusi suosikki löytyi

Miten hyvin sietää huvipuiston kieputusta ja pyörityksestä keski-iässä ja voiko menosta jopa nauttia? Se selvisi kokeilemalla Linnanmäen laitteet.

Linnanmäen laitteet ovat lapsia ja hurjapäitä varten – niin ainakin minä ajattelen.

Siitä huolimatta olen lupautunut kokeilemaan hurjimpia huvipuistolaitteita testatakseni, kuinka yli 40-vuotiaan pää kestää pyöritystä ja vinhaa vauhtia.

Hurjapää en ole ollut lapsenakaan, mutta Linnanmäen laitteet on aikoinaan silti koluttu. Nyt välissä on useiden vuosien tauko, ja pää alaspäin meneviin laitteisiin en ole nuoruusvuosien jälkeen uskaltautunut.

Kärsin matkapahoinvoinnista. Se aktivoituu erityisesti keinuvassa laivassa, millä lienee osuuteensa arkajalkuuteeni: kieputuksesta tulee huono olo.

Joskus laitteisiin joutuu menemään lapsen seuraksi. Monissa pelottavissakin laitteissa on matalammat pituusrajat pikkuhurjapäille, jos seurassa on huoltaja.

Aikuisen tasapainoelin toimii huonommin kuin lapsella

Monien jakama kokemus on, että lapsena pää kyllä kestää vauhtia ja vatkausta, mutta aikuisena huimaus ja huono olo iskevät ennen kuin kunnolla ehtii asettaa ahteriaan huvipuistolaitteen penkille.

Ilmiölle ei ole vedenpitävää tieteellistä selitystä. On arvioitu, että pyörityksen keston huonontuminen liittyy aivojen tasapainokeskuksen parempaan toimintaan lapsilla. Myös psykosomaattista selitystä on tarjottu: lapset ovat ennakkoluulottomampia ja rohkeampia huvipuistoasioissa, eivätkä osaa pelätä riskejä ja jännittää aikuisten tapaan.

Toisaalta myös iän myötä ilmenevät terveydelliset syyt, kuten sydänongelmat tai verenpaineeseen liittyvät muutokset, voivat tehdä huvipuistokokemuksesta aikuisena kurjemman. Useimmissa pyöritystä ja vauhtia sisältävissä huvipuistolaitteissa onkin merkintä, joka ei suosittele laitetta sydän- ja verisuonitauteja tai tuki- ja liikuntaelinsairauksia sairastaville.

Miten käy nyt?

Lue myös: Hyvänlaatuinen asentohuimaus on monelle tuttu vaiva, joka liittyy tiettyihin pään liikkeisiin – yleistyy keski-iässä

Linnanmäen hurjat laitteet testissä: hankala alku

LINNUNRATA EXTRA (120–195-senttisille)

Aloitan kierrokseni Linnunrata Extra -sisävuoristoradasta. Se on vesitornin sisään rakennettu laite, jossa vauhtikokemuksen luvataan nousevan uudelle tasolle VR-virtuaalitodellisuuslasien avulla.

Tältä se tuntui:

Vauhti imaisee mukaansa ennen kuin ehdin mitenkään varautua, virtuaalimaailma lävähtää tajuntaan. Ylös, alas, sivulle, kauhealla vauhdilla. Vaunu tärisee ja heiluu. Räpellän virtuaalilaseja tiukemmalle, sillä pelkään niiden putoavan. Itsekin putoan, rotkoihin, vuorenhuipuilta alas, melkein päin kallioita. Kaikkea en uskalla katsoakaan.

Kun astun ulos laitteesta, en saa kunnon otetta maankamarasta. Jalat ovat vetelänä, päässä pyörii. Kauhea olo. Ja vasta ensimmäinen laite takana!

RINKELI (yli 130-senttisille, huoltajan seurassa 100–130-senttisille)

Rinkelissä suunnittelen rauhoittuvani aisteille selvästi liian voimakkaan Linnunrata Extran jälkeen. Maailmanpyöränä huvipuistokävijöiden keskuudessa paremmin tunnettu laite kuljettaa huvittelijan rauhallisella vauhdilla 34 metrin korkeuteen.

Tältä se tuntui:

Kyyti on ihanan rauhallista. Huipulla kuitenkin tuulee, eikä korkeapaikankammoisen kannata alas kuikuilla. Yllättäen jouduin rauhoittelemaan seuralaistani, 13-vuotiasta tytärtäni, jolle korkeus ja siellä pitkän aikaa pysyminen oli liikaa.

Vuoristoradan kautta uuteen suosikkiin

Rauhallisuus jää taakse, kun suuntaamme kohti Linnanmäen ”ratakimaraa”. Huvipuistossa on erilaisia vuoristoratoja yhteensä kahdeksan, joista olen luvannut itselleni kokeilla ainakin niitä, joissa matkustaja ei joudu pää alaspäin.

Aloitan klassikosta.

VUORISTORATA (yli 140-senttisille, huoltajan seurassa 120–140-senttisille)

Kyseessä on Linnanmäen suosituin laite, puinen Vuoristorata, joka on viihdyttänyt puistossa kävijöitä vuodesta 1951. Radan turvallisuus varmistetaan tarkastamalla ja tarvittaessa huoltamalla sen jokainen osa vuosittain.

Huh, onneksi, ajattelee huolestunut aikuinen huvipuistokävijä, joka tiedostaa huvipuistolaitteisiin(kin) aina sisältyvän laitevian ja onnettomuuden mahdollisuuden.

Vuoristorata on tunnettu siitä, että sen kyydissä viihtyvät myös aikuiset. Juuri sopivasti vauhtia ja vatsasta ottoa, kuvailevat kypsempään ikään ehtineet kanssajonottajani kokemustaan Vuoristoradassa.

Tältä se tuntui:

Oikeassa ovat, kanssajonottajani ja muut aikuiset huvipuistokävijät: tämä on juuri oikealla tavalla kauheaa. Toisin sanoen ihanan kamalaa. Vauhtia riittää, muttei sentään liikaa. Vaunu hidastaa mutkissa sopivasti, ja muutamat laskut kutkuttavat mukavasti vatsanpohjasta. Huulilta saattaa päästä huudahdus, mutta enemmän ilosta kuin kauhusta.

SALAMA (140–195-senttisille, huoltajan seurassa 120–140-senttisille)

Salama on 420 metriä pitkä vuoristorata, jossa ajellaan nelipaikkaisilla vaunuilla parhaimmillaan 17 metrin korkeuteen ja villisti ympäri pyörien. Pää ei kuitenkaan mene alas päin, joten uskaltaudun kyytiin.

Tältä se tuntui:

Kun vaunu ponnahtaa liikkeelle ja saavuttaa ensimmäiset pyörimiskohtansa, puristan silmät kiinni. Nopeasti huomaan, että silmien kiinni laittaminen on virhe: kyyti on vähemmän kamalaa näköaistin kanssa. Itse asiassa aika kivaa. Yllätyn itsekin sisältäni kuoriutuvasta hurjapäästä ja huomaan löytäneeni uuden suosikkini. Tähän tulen varmasti uudestaan!

Jos Linnanmäen vauhdikkaat laitteet pitäisi laittaa järjestykseen, tämä olisi ehdottomasti itselläni kärjessä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Linnanmäki (@linnanmaki) jakama julkaisu

Linnanmäen hurjat laitteet testissä: lällyin ja etovin laite löytyi

PIKAJUNA (yli 130-senttisille, huoltajan seurassa 100–130-senttisille)

Pikajuna kiitää eteenpäin ja kallistuu mutkissa jonkin verran.

Tältä se tuntui:

Nyt mennään ja kovaa! Hieman huteran oloisessa vaunussa istuessa on kallistuskohdissa hieman epämukava olo: eihän tästä vain putoa? Päätä ei kuitenkaan huimaa eikä vatsasta ota. Tässä vaiheessa huvipuistoretkeä luonnehtisin Pikajunaa jopa hieman lällyksi.

VIIKINKILAIVA (yli 120-senttisille)

Kaipaamme välillä vaihtelua rata-ajeluille ja suuntaamme kaikkien keinunystävien ikisuosikkiin, Viikinkilaivaan.

Tältä se tuntui:

Istumme kymmenmetrisen Viikinkilaivan keskivaiheille, vaikka yläpenkeillä saisi parhaimmat vauhdit – tosin tyttäreni, ei minun aloitteestani. Alkuvauhdit kiihtyvät nopeasti laajoiksi keinukaariksi. Nyt ottaa vatsasta, mutta mukavasti! Tästä pidin jo lapsena, eikä tunne ole hävinnyt minnekään.

Sitten muistan sen ikävän puolen: kun keinunta aikansa jatkuu, tulee huono olo. Poistun laitteesta melko lailla pahoinvoivana, mutta viihdytettynä. Linnanmäen etovin laite on nyt kuitenkin löytynyt.

Huimaavia korkeuksia ja päivän pahin vatsastaotto

Viikinkilaivan aiheuttama etominen on sen verran vahvaa ja pitkäaikaista, että tarvitsen pienen tauon hurjimmasta pyörityksestä. Se onnistuu mainiosti Maisemajunassa ja Panoraama-näköalatornissa. Molemmissa pääsee katselemaan maailmaa lintuperspektiivistä: edellisestä aukeaa maisema Linnanmäelle ja jälkimmäisessä koko Helsinkiin.

Niitä voi suositella kaikille muille paitsi pahasti korkeanpaikankammoisille. Etenkin Panoraamassa istuminen 53 metrin korkeudessa lasikopissa voi olla heille – mukaan lukien allekirjoittanut – turhankin huimaava kokemus.

KINGI (130–195-senttisille)

Näköalatornin jälkeen on luontevaa jatkaa toiseen Linnamäen tornilaitteeseen, Kingiin. Kyseessä on Panoraamaa pari astetta vauhdikkaampi ja korkeampi versio, 75 metriin kohoava ja sieltä vapaassa pudotuksessa alas tuleva tornilaite.

Tältä se tuntui:

Pudotus ottaa kaameasti vatsasta, joka taitaa vieläkin olla herkkänä Viikinkilaivan keinumisen jäljiltä. Pudotus ottaa myös päähän: alas tullaan niin kovaa, että ajatukset tuntuvat jäävän aivoista jälkeen. Hirveä kokemus!

Kipeä takaraivo ja muut illan viimeiset höykytykset

Kingin jälkeen en harkitsekaan meneväni enää kolmanteen tornilaitteeseen Rakettiin, jossa 60 metriin ponkaistaan 2,5 sekunnissa ja tullaan Kingin tapaan painovoimalla alas.

TULIREKI (yli 140-senttisille, huoltajan seurassa 120–140-senttisille)

Vaikuttaa paremmalta pysytellä lähempänä maan pintaa ja jo tutuksi käyneissä ratalaitteissa. Tulireessä mutkia ja käänteitä riittää 336 metrin matkalta, ja vaikka ajoittain töksähtelevästi liikkuva laite hieman hirvittää, suostun kokeilemaan.

Jonossa pistän merkille varoituksen äkkinäisistä pysähdyksistä ja muistutuksen painautua kunnolla selkänojaa ja päätukea vasten.

Tältä se tuntui:

Taas mennään ja vauhdilla. Tässä laitteessa tosiaan riittää äkkinäisiä liikkeitä, eivätkä ne ole oikein mieleeni. Painan päätäni ehkä turhan kovaa selkänojaan tai sitten liike vain on liikaa, sillä satutan takaraivoni päätukea vasten laitteen heilahteluissa. Tuloksena on takaraivokipu, joka jatkuu lievänä vielä pitkään. Ei jatkoon.

MUSTEKALA (yli 120-senttisille)

On illan viimeisen laitteen vuoro. Mustekalassa mennään ylös, alas ja ympäri. Myös vauhtia riittää. Omissa Linnanmäki-muistoissani tämä on ollut yksi lemppareistani. Vieläkö vanhan pää kestää?

Tältä se tuntui:

Kun Mustekalan lonkerovaunut lähtevät liikkeelle ja vauhti kiihtyy, tunnen silkkaa riemua. Tässä on kaikkea sopivasti: liikettä, korkeutta ja vauhtia. Edes vatsassa ei tunnu kuin korkeintaan kevyt nipistys. Aivan pyörityksen lopussa on havaittavissa lievää etomista, kun matkapahoinvointimekanismit alkavat aktivoitua.

Se ei kuitenkaan haittaa kokemusta, sillä kuvotus loppuu nopeammin kuin Viikinkilaivan aiheuttama. Ellen olisi jo niin väsynyt kaikesta päivän aikana kokemastani höykytyksestä, olisin jonottanut tähän uudestaan.

Linnanmäen vauhdikkaat laitteet, joihin rohkeuteni ei riittänyt

Linnanmäen vauhdikkaat laitteet tuli kokeiltua vain osittain. Arkajalkuuteni ei antanut periksi laitteisiin, joissa mennään edes hetkeksi pää alaspäin.

Näihin en siis uskaltanut:

• KIRNU (140–195-senttisille). Enimmillään 60 kilometrin tuntivauhdilla etenevä vuoristorata, jossa kieputaan kaikkiin suuntiin.

• TAIGA (140–195-senttisille). Suomen pisin, korkein ja vauhdikkain ratalaite, jossa kieputaan useaan otteeseen pää kohti maata.

• UKKO (140–200-senttisille). Ensin mennään 50 metrin korkeuteen ja sieltä tullaan 105 kilometrin tuntinopeudella alas. Huipulla ollaan ylösalaisin.

• KEHRÄ (140–195-senttisille, huoltajan seurassa 120–140-senttisille). Laitteella on ympyrän muotoinen liikerata ja se kieputtaa hurvittelijat pää alaspäin ja jalat kohti taivasta.

Huvipuistoseuralaiseni eli teini-ikäinen tyttäreni kiersi tietenkin vaivatta nämä kaikki. Eikä voinut pahoin.

Teoria lasten ja nuorten paremmasta huvipuistokestävyydestä elettiin siis todeksi tässäkin kokeilussa.