Säde Osmani
Pyöräily antaa Säde Osmanille vapauden tunteen.
Hyvinvointi

Näin arkistressi lievittyy: naisten helpot niksit

Tuntuuko joskus siltä, että hukkaat itsesi kiireen keskellä? Kolme naista kertoo, millaisilla keinoilla he ovat oppineet lieventämään stressiään.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Kuvat Heli Hirvelä, Niclas Mäkelä, Pekka Nieminen/otavamedia

Tuire Joutsenvuo lenkillä

Tuire purkaa stressiä liikkumalla kahden valkoisen länsiylämaanterrierinsä kanssa. – Teen niiden kanssa monen tunnin lenkkejä.

”Koirien kanssa en mieti huoliani”

Tuire Joutsenvuo, 37, vanhempi konstaapeli poliisin hälytys- ja valvontayksikössä

”Joskus työssäni tulee tilanteita, jotka nostavat sykettä. Niin kuin vajaa kuukausi sitten, kun ajoimme takaa pakenevaa autoa Kehä I:llä vastakkaiseen ajosuuntaan. Olin ratissa, ja mittarissa oli pahimmillaan 140 kilometriä tunnissa. Onneksi kukaan ei kuollut, ei edes pakeneva autoilija, joka ajoi lopulta rekkaa päin.

Tiukat työtehtävät käyn jälkikäteen läpi partiokaverin kanssa. Se on parasta terapiaa. Tavallista rankempien tilanteiden, kuten tuon takaa-ajon, jälkeen meillä on purkukeskustelu työpaikalla. Silloin tapahtuma käydään kohta kohdalta läpi erityisesti purkukeskusteluihin koulutetun poliisin kanssa.

Puhun myös avopuolisolleni. Hän ei ole samalla alalla, mikä on ihan hyvä, koska häneltä saan ulkopuolisen näkökulman asiaan.

Takaa-ajo tapahtui yövuorossa, ja sen jälkeen oli vaikea nukahtaa, koska kroppa ja mieli kävivät ylikierroksilla. Nukuin vain muutaman tunnin ja lähdin herättyäni koirien kanssa metsään. Metsäkävely koirien kanssa on parasta stressinlievitystä, mitä tiedän. On niin kiva katsella koirien touhuja, koska silloin ei ajattele mitään muuta. Koirien pyyteetön kiintymys liikuttaa minua. Kun tulen töistä kotiin ja koirat ovat ovella vastassa hännät heiluen, on helppo unohtaa huono työpäivä tai muut huolet.

Vaikka näen työssäni kaikenlaista, asiat menevät harvoin ihoni alle. Olen ollut esimerkiksi useamman kerran palauttamassa turvapaikanhakijoita heidän lähtömaihinsa. En mieti, onko palauttaminen oikeutettua vai ei, koska suoritan vain virkatehtävääni.

Työtehtäviini liittyy välillä vaikeita juttuja, mutta en jää niitä murehtimaan. Sen sijaan henkilökohtainen elämäntilanteeni aiheuttaa tällä hetkellä stressiä. Minulla ei ole lapsia, mutta koen silti eläväni ruuhkavuosiani. Lähipiirissäni on kaksi vakavasti sairasta ihmistä, jotka tarvitsevat paljon apuani. Olen hoitanut heidän asioitaan jo vuosia. Niiden selvittämiseen ja byrokratian kanssa taistelemiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa. On ollut vaikeaa löytää sellaista henkilöä, joka osaisi auttaa, ja melkein kaikki on pitänyt selvittää itse. Toki yksityiseltä puolelta voisi ostaa hoitoapua, mutta se on hyvin kallista.

Minulla on taipumus jäädä pyörittelemään vaikeita asioita, mutta vanhemmiten olen oppinut hellittämään. Puhuminen avopuolison ja ystävien kanssa on tosi tärkeää. Lisäksi juttelen työkavereiden kanssa, myös siviiliasioista. Minulla on superhyvä työyhteisö. Ja väkisinkin, kun ollaan 12 tuntia samassa autossa, tulee keskusteltua kaikesta maan ja taivaan väliltä.”

Säde Osmani

Säde pyöräilee usein 12 kilometrin työmatkansa. – Pidän siitä, ettei tarvitse jumittaa ruuhkissa.

”Pyörämatka töihin antaa vapauden illuusion”

Säde Osmani, 44, erityisopettaja alakoulussa

”Aamulla astun tornadon sisään, ja iltapäivällä se sylkäisee minut ulos. Sellaiselta tuntuu työni erityisopettajana, koska päivän aikana on harvoin hengähdystaukoja. Työni vaatii jatkuvaa vuorovaikutusta ja läsnäoloa.

Minulla on kolme lasta. Isoimmat ovat jo teini-ikäisiä, mutta kuopus on vasta 5-vuotias. Mieheni tekee vuorotyötä, joten silloin kun hän on töissä, haen lapsen päiväkodista. Yritän olla tekemättä töitä tultuani kotiin.

Aloitin opettajana vuonna 2000, ja sen jälkeen työ on muuttunut. Oppilailla on enemmän haasteita käytöksen ja jaksamisen kanssa kuin aikaisemmin. Myös paperityöt ovat lisääntyneet, ja yhteydenpito vanhempien kanssa on tiiviimpää. Olen ollut jatkuvan kiireen takia välillä aivan puhki, ja olen kaivannut sen takia elämänmuutosta. Lähiaikoina aion siirtyä uusiin työtehtäviin. Tätä elämänmuutosta odotellessani olen löytänyt arkisia keinoja helpottaa stressiä.

Osallistuin työnantajani järjestämälle mindfulness-kurssille, ja sain sieltä hyviä työkaluja mielen rauhoittamiseen. Enää en selaa työmatkallani Wilma-viestejä tai sähköposteja vaan keskityn pysähtymiseen. Istun hiljaa ja kuulostelen itseäni. Saatan pohdiskella sitä, millainen päiväni on ollut ja mitä minulle kuuluu. Bussipysäkillä saatan tehdä hengitysharjoituksia.

Kurssilla huomasin, että olen hukannut itseni kiireen keskellä. Kun pysähdyin, huomasin, että hei, minulla on ihan oikeita ajatuksiakin! Sain takaisin myös unelmani. Aikaisemmin mielessäni oli ollut usein vain loputon lista tekemättömiä asioita.

Pyöräilen usein 12 kilometrin työmatkani. Se antaa minulle vapauden illuusion: minun ei tarvitse jumittaa ruuhkassa eikä välittää aikatauluista. Yritän käyttää pyörämatkan alussa ja lopussa viisi minuuttia siihen, että tyhjennän mieltäni.

Sauna on minulle tärkeä rentoutumispaikka, ja siellä haluan istua hiljaa. Saunon kerran viikossa taloyhtiön saunassa kaksi tuntia. Laitan kiuasveteen Carmolis-yrttitippoja ja vihdon. Kuorin ihon tyttäreni tekemällä suklaa-kookoskuorinta-aineella. Löylyjen välillä otan kylmiä suihkuja, ne ovat minun ”avantojani”. Kylmän ja kuuman vuorotteleminen on eräänlainen rituaali, josta saan fyysistä mielihyvää.

Aamut aloitan rauhallisesti. Nyt kun on pimeä vuodenaika, poltan kynttilöitä ja luen Hesarin niiden valossa. Minulle tulee turvallinen olo pehmeästä kynttilänvalosta. Pidän myös kynttilöiden tuoksusta.

Siivoaminen ja kodin laittaminen rentouttavat minua, mutta viime aikoina olen harjoitellut tekemättä jättämistä. En oikein osaa olla tekemättä mitään.

Opettelen myös tervettä itsekkyyttä enkä tingi enää niin herkästi omasta ajastani. Yritän käydä ystävieni kanssa kerran viikossa lenkillä. Lenkeillä juttelemme ihan kaikesta, ja toisen kokemusten kuunteleminen auttaa. Usein kotiin palatessani huomaan päässeeni eroon omista huolistani ja kiukun tunteistani.”

Tiia-Maria Hahtola pelaa tennistä

Tiia-Maria kävelee päivittäin työnsä takia niin paljon, että hän pelaa mieluummin tennistä kuin lähtee lenkille. Tiia-Maria käy pelaamassa Hiekkaharjun tenniskeskuksessa.

”Tenniksessä voi keskittyä”

Tiia-Maria Hahtola, 26, sairaanhoitaja lastenosastolla

”Kiire tekee työstäni sairaalassa välillä kuormittavaa. Koen kuitenkin, että työn aiheuttama stressi on sen arvoista, koska haluan tehdä lasten eteen kaikkeni.

Työskentelen isolla osastolla, ja vuorokauden aikana meillä vaihtuu noin kymmenen potilasta. On annettava kotiutuville hoito-ohjeita, kirjattava hoitotyö osaston raportteihin, vastattava puheluihin ja vanhempien sekä isovanhempien kysymyksiin. Samaan aikaan on hoidettava ja seurattava osastolle jääviä potilaita, otettava vastaan uusia ja välillä autettava kollegoja. Stressaavinta on, ettei koskaan saa suoritettua yhtä asiaa kerralla loppuun. Kaikki tehtävät ovat tärkeitä, joten priorisoiminen on usein vaikeaa.

Kerran oli koko aamupäivän ollut niin kiire, että päässäni löi ihan tyhjää. Hyvä kun muistin nimeni. Informaatiotulva kasvoi ylivoimaiseksi. Silloin piti vetää henkeä ja pysähtyä. Olin tekemässä lääkelaskua ja pyysin kollegaa tarkistamaan, että olin laskenut lääkeannoksen oikein. Me tarkistamme aina lääkelaskut, jotta virheitä ei pääsisi tapahtumaan.

Vuorotyö ei stressaa minua. Jos on työputkia, niiden jälkeen on enemmän vapaapäiviä. Suunnittelemme työlistat kollegojen kanssa, joten niihin voi vaikuttaa itse.

Kun tulen kotiin, jaksan harvoin lähteä enää mihinkään, paitsi treeneihin. Nautin siitä, ettei minun tarvitse vähään aikaan puhua kenellekään. Saatan katsella tv-sarjaa, ja viime aikoina olen katsellut uudestaan Sinkkuelämää. Olen nähnyt sen niin monta kertaa, ettei minun tarvitse ajatella sitä seuratessani. Töiden jälkeen haluan minimoida kaiken ajatustyön – jokin rikossarja tuntuisi ihan liian monimutkaiselta!

Parasta stressinlievitystä on kuitenkin liikunta. Kuntosalilla käymisen lisäksi pidän ulkoilusta, mutta koska kävelen päivän aikana sairaalassa ainakin 10 kilometriä, ovat lenkit sen takia jääneet vähän vähemmälle.

Onneksi on tennis. Olen harrastanut sitä neljä vuotta, ja pyrin pelaamaan viikoittain. Tenniksessä saa keskittyä vain yhteen asiaan, ja siksi se on minulle parasta terapiaa. Voittaminen ei ole tärkeintä, vaan keskittyminen. Kun tulee hyviä palloja, saan siitä hyvän fiiliksen. Minulla on kova halu kehittyä, ja kesällä on ihan mahtavaa pelata ulkona.”

X