Hyvinvointi

Parkour on luovan laji

Teksti:
Emma Suominen

Kaupungilla liikkuu noin kymmenen nuoren ryhmä. He kiipeilevät kaiteilla, hyppivät, roikkuvat ja pudottautuvat asvaltille. Välillä jono pysähtyy treenaamaan uudemman kerran jotain liikettä, muuten se etenee tasaisesti. Sivusta seuraavaa mummoa touhu hirvittää. Mitä nämä katutarzanit oikein tekevät?

”Pähkinänkuoressa parkourin perusajatus on liikkua missä tahansa ympäristössä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B, kertoo Suomen Parkour ry:n Helsingin kaupunkivastaava Kalle Järvenpää.

Eteneminen on siis parkourin perusajatus. Käytännössä liikkuminen on vapaampaa, ja monet lisäävät liikkumiseensa itseilmaisullisia, etenemisen kannalta turhia elementtejä, kuten voltteja ja muita temppuja.

Parkourissa ei ole sääntöjä eikä siinä myöskään kilpailla. Esteiden ylittämiseen ei ole ”oikeita” tekniikoita, vaan harrastajan täytyy valita tai luoda reittinsä omien kykyjensä mukaan.

”Ainoa säännöntapainen on vastuun kantaminen. Parkouraajan on tunnettava omat rajansa ja toimittava niiden puitteissa. On myös huolehdittava, että ei harjoitellessaan hajota tai likaa paikkoja eikä häiritse tarpeettomasti muita ihmisiä”, Järvenpää muistuttaa.

Parkourin lyhyt syntyhistoria

Parkour kehitettiin 1980- ja 90-lukujen vaihteessa Pariisin Lisses-nimisessä lähiössä. Alussa mukana olivat kaksi nuortamiestä, David Belle ja Sébastien Foucan, jotka ovat yhä tunnettuja harrastajia.

Laji oli pitkään tunnettu ainoastaan Ranskassa. Sielläkin se tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta Luc Bessonin vuonna 2001 tuottama Yamakasi-nimisen elokuvan ansiosta. Elokuvan nimi oli otettu oikealta parkour-harrastajaryhmältä, jonka jäseniä elokuvassa myös näytteli.

Ulkomaiden valloituksen parkour aloitti Isosta-Britanniasta, jossa David Belle nähtiin vuonna 2002 BBC:n Rush hour -nimisessä mainoksessa. Tämän lyhyen pätkän innoittamana syntyi Urban Freeflow -niminen Internetportaali ja -yhteisö, joka pian toimi lajin tehokkaimpana markkinointikanavana Ranskan ulkopuoliseen maailmaan. Lisää vauhtia antoi Channel 4:n vuonna 2003 esittämä, briteissä kuvattu Jump London -dokumentti, jonka keskeinen hahmo oli Sébastien Foucan. Tämän jälkeen laji on levinnyt tehokkaasti niin Isossa-Britanniassa kuin muuallakin maailmassa.

Suomessa lajista kuultiin ensi kerran 2002 syksyllä, kun TV2 esitti makasiiniohjelmassa lyhyen pätkän parkourista. Tämän näki kourallinen kiinnostuneita Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Seuraavana keväänä perustettiin Suomen Parkour ry, ja innokkaat ensiharrastajat tapasivat löydettyään toiset Internetin välityksellä. Harrastajia on nyt jo toista tuhatta.

Lajin nimi tulee ranskan armeijan esterataa tarkoittavasta sanaliitosta ”parcours du combattant”. Lajin harrastajia kutsutaan englanniksi ja ranskaksi tracereiksi ja lajia itseään joskus myös free runningiksi.

Väärin ymmärretty laji

Järvenpää haluaa oikaista joitakin väärinkäsityksiä.

”Parkour ei ole vain urbaani laji, vaan sitä voi hyvin harrastaa vaikkapa metsissä tai kallioilla. Parkour ei ole myöskään extreme-laji, sillä sen tarkoituksena ei ole riskien ottaminen. Jokainen toimii omien rajojensa puitteissa puskien niitä askel askeleelta. Vaarallisia hyppyjä ei yritetä ennen kuin niiden onnistuminen on sataprosenttisen varmaa. Ja silloinhan ne eivät ole enää vaarallisia.”

Järvenpää tutustui parkouriin edellä mainitun TV2:n syksyllä 2002 esittämän ohjelman kautta.

”Olin suositellut ohjelmaa muutamalle kaverilleni luettuani sen kuvauksen lehdestä. En itse asiassa nähnyt koko ohjelmaa itse, mutta muilta kuulemani ja lehden ennakkotietojen perusteella olin varma, että tämä oli oleva lajini! Syksyllä käytiin sitten muutama kerta vähän treenaamassa mutta kunnolla aloitettiin vasta lumien sulettua 2003.”

Lajissa Järvenpäätä miellyttivät aluksi sen vapaus ja tanssilliset elementit.

”Olin harrastanut breikkiä jonkin verran tuota ennen. Olin myös kelaillut jonkin verran samanlaisia juttuja. Myöhemmin parkourin tarjoamat vapauden ja itsensä ylittämisen tunteet ovat muodostuneet tärkeämmiksi kuin alun temppuilulliset näkökannat.”

Aloittaminen on helppoa

Järvenpää on vetänyt Helsingissä Suomen Parkour ry:n viikottaisia treenejä jo useamman vuoden.

”Eräs parkourin hienoimmista ominaisuuksista on sen aloituskynnyksen mataluus. Liikuntataustaa ei tarvita, sillä lajin ajatus on oman liikkumisen kehittäminen. Samaten sukupuoli ja ikäkin ovat lajin kannalta yhdentekeviä, joskin harrastajakunta on toki painottunutta”, hän muotoilee.

Nuoria miespuolisia on siis eniten.

”Tietysti urheilullisuudestakaan ei ole haittaa, mutta parkour on myös oiva tapa kehittää kuntoa hyvin monipuolisesti. Erityisiä varusteitakaan ei tarvita. Vain jotkut kengät, esimerkiksi juoksulenkkarit, ja liikkumista haittaamattomat vaatteet riittävät”, Järvenpää luettelee.

Parkouria voi harrastaa muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla.

”Suuremmalla paikkakunnalla on tarjolla enemmän harrastustovereita ja enemmän rakennettua ympäristöä, mutta parkouraajia löytyy hyvinkin pieniltä paikkakunnilta. Www.parkour.fi-sivuilta ja sinne linkitetyltä foorumilta löytyy tietoa eri paikkakuntien tilanteesta. Netti on myös pullollaan tietoa omatoimiselle aloittelijalle”, Järvenpää muistuttaa.

Paras tapa aloittaa harrastus on hänen mielestään tehdä se ohjatusti – jos mahdollista.

”Jos asuinpaikkakunnalla järjestetään ohjattuja treenejä, niin niihin menemällä. Jos ei ole treenejä, mutta harrastajia kyllä, niin silloin heihin yhteyttä ottamalla. Muussa tapauksessa kannattaa tutustua tarjontaan netissä.”

Konkreettinen hyvä keino lajiin kiinni pääsemiseen on sen miettiminen, miten tuli lapsena liikuttua.

”Jos on vaihtoehtoina kävellä kadulla tai sen vieressä kulkevalla muurilla, niin muurille vaan! Kannattaa myös mennä kiipeilemään puihin ja muureille sekä juoksemaan louhikoihin. Kaikki tämä on vanhempanakin vähintään yhtä hauskaa kuin lapsena”, Järvenpää tietää.

”Parkourin pitää olla hauskaa”

Parkourin viemä aika riippuu siitä, miten vakavasti sen haluaa ottaa.

”Kerran viikossa on ehkä vähän vähän, sillä tuntuma ympäristöön ei luultavasti pääse silloin kehittymään. Perusharjoittelua voi myös täydentään lihaskuntoa treenamalla, mistä on paljon apua. Se myös auttaa kehoa kestämään isompia hyppyjä. Ääripäässä, jos haluaa todella kehittyä, olisi tietysti hyvä treenata joka päivä vuoroin voimaa, vuoroin tekniikkaa. Alussa hyvä olisi varmaankin treenata 2-3 kertaa viikossa. Yksi kerta voi olla ihan vain maastojuoksuakin”, Järvenpää miettii.

”Hyvä ajatusmalli treenaamiseen on myös ranskalaisten on avance toujours tulkittuna niin, että joka treenikerran jälkeen voi tuntea, onnistuneensa jossakin uudessa asiassa tai tehneensä jonkin vanhan paremmin. Siihen kannattaa pyrkiä.”

Entä mistä tunnistaa hyvän parkouraajan?

”Hyvä parkouraaja tuntee omat rajansa ja tietää, että niitä voi määrätietoisesti harjoittelemalla työntää. Hän on periksiantamaton ja luova sekä kiinnittää huomioita oman kehonsa jaksamiseen voimistaen sitä säännöllisesti. Hän ei kilpaile muiden kanssa vaan vain itseään vastaan. Hän ei pidä tietämystään salassa vaan jakaa sitä auliisti muille. Hän ei usko omaan paremmuuteensa vaan tietää, että oppia voi vasta-alkajiltakin. Hän myöskin muistaa, että parkourin pitää ensisijaisesti olla hauskaa”, Järvenpää vastaa.

X