Seinäkiipeilyä ilman köyttä – Boulderointia kokeilemassa

Kiipeily ei ehkä ole ensimmäinen liikuntamuoto, jota vakavamman asteen korkean paikan kammosta kärsivä lähtee kokeilemaan. Näinhän siinä kuitenkin kävi.

Saavuin SportSetter.fi:n poikien kanssa Pasilan boulderointikeskus Caveen pienessä pelkotilassa. Kiipeily on minulle tuntematon alue, enkä oikeastaan tiennyt, mitä eroa boulderoinnilla ja seinäkiipeilyllä on. Käsivoimia, pikkuisia nyppylöitä seinissä ja korkeita paikkoja – nämä olivat minun tietoni lajista.

Ensimmäisenä vaihdoin vuokrakiipeilykengät jalkaan. Suositus oli 1-1,5 numeroa isommat kuin normaali kengänkoko. Vaikka koko oli isompi, olivat varpaat silti kippurassa, mikä oli tarkoituskin. Vaatetus oli sama kuin salilla: trikoilla ja topilla pärjäsi hyvin.

Boulderoinnin turvallisuus

Kiipeilyhalliin astuessani silmäni osuivat seinällä roikkuvaan kylttiin: ”Edellisestä onnettomuudesta 32,5 päivää”. Ohjaaja perusteli kylttiä kertomalla, että laji on vaarallinen siinä missä muutkin. Nilkka- ja rannevammat ovat yleisimpiä. Näiden välttämiseksi on alas tultaessa tärkeä joustaa jaloilla ja pitää kädet vartalon edessä.

Koko hallin lattia on pehmustettu patjalla, jolle korkeammaltakaan tippumisen ei pitäisi sattua. Olin silti aika varma, että vierailuni jälkeen kyltin päivittäjä joutuisi hommiin ja seuraavana päivänä 32,5 olisi vaihtunut yhteen.

Ohjaajan alkupuheiden jälkeen tiedustelin, että milloinkas ne varmistusköydet laitetaan. Pian tiedusteluni jälkeen minulle selvisikin aiemmin miettimäni seinäkiipeilyn ja boulderoinnin ero: köysiä ei tässä lajissa ole.

Kiipeämään!

Eriväriset kivet­ seinissä tarkoittavat eritasoisia reittejä. Lisäksi väreillä on oma vaikeustasoa kuvaava numero, joka oli kirjoitettu erikseen jokaiseen reittiin. Siniset ja keltaiset kivet ovat sopivia aloittelijalle. Harmaa 5-tason reitti on jo vähän haastavampi, mutta ei kuulemma mahdoton ensikertalaiselle. Arvatkaa, oliko tätä ihan pakko kokeilla?

Ohjaaja näytti aluksi, miten reitti tulisi kiivetä, ja me kopioimme perässä. Seinä oli oikeaoppisesti kiivetty, kun päästiin yläreunaan asti kaksin käsin roikkumaan ja nousussa oli käytetty vain reitin värisiä kiviä.

Tunsin itseni varsinaiseksi ammattilaiseksi, kun taputtelin muiden mukana kalkkia kämmenilleni. Ei muuta kuin seinän eteen ja kalkkista käpälää kohti ensimmäistä kiveä.

Yllättävän helposti se kävi, kunnes ylös päästyäni erehdyin kurkkaamaan alas. Korkean paikan kammo muistutti itsestään, vaikka kyseisen seinän korkeus ei ylittänyt edes neljää metriä. Vääristelisin totuutta, jos väittäisin kulkeneeni ainoastaan reitin värisiä kiviä. ”Paniikin” iskiessä tartuin eriväriseen kiveen, mikä oli kuulemma ihan hyväksyttävää.

2/3 tekniikkaa ja 1/3 voimaa

Kaikki seinät eivät olleet pystysuoria, kuten aiemmin olin kuvitellut. Kaltevuuksia oli joka lähtöön – osassa seinistä oli jopa 90 asteen kulmia. Kiipeilyseinät eivät olleet päätähuimaavan korkeita, maksimissaan noin viisimetrisiä.

Jo parin seinän jälkeen kädet tärisivät. Tunne oli outo, koska muuten kroppa oli täysin voimissaan eikä otsalla ollut pisaran pisaraa.  Vaikka käsilihaksia salilla ahkerasti treenaankin, oli tämä oman painon varassa taiteileminen lihaksille aivan toista tasoa. Sen kyllä osasin aavistaa jo heti alussa naispuolisten kanssakiipeilijöiden upeat käsivarret ja lihaksikkaat selät nähtyäni.

Vaikka käsivoimia lajissa tarvitaankin, ohjaajaamme lainaten boulderointi perustuu kuitenkin vain 1/3 voimalle ja jopa 2/3 tekniikalle. Seuraavan päivän käsilihaskivuista päätellen käytin kyllä täydet tehot ensimmäiseksi mainittuun.

Korkean paikan kammo ei ole este

Kiipeilyssä kehittyminen tapahtuu alussa nopeasti. Jo tällä ensimmäisellä kerralla huomasin kehittyväni hurjasti. Värit vaihtuivat parissa tunnissa helpoimmista vähän haastavampiin. Myös harmaat 5-tason kivet saivat kyytiä.

Korkean paikan kammoisille ja tippumispelkoiselle minulla on iloisia uutisia: laji ei ole teille mahdottomuus. Elävänä todisteena olen minä. Sama henkilö, joka tuntee tippumisrefleksin niin vahvasti, ettei uskalla päästää edes heliumpalloa taivaalle.

Hurahdin lajiin niin kovaa, että kävin muutaman päivän päästä uudestaan ja aion ehdottomasti käydä jatkossakin. Boulderointi on virkistävää vaihtelua perinteiselle salikäsitreenille ja ennen kaikkea äärettömän hauska sekä haastava laji!

Teksti ja kuvat: Sara Vanninen