Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 16. Kuulumisia satamasta (8/100)

Teksti:
Teppo M
VC

Viime perjantaina jouduin käymään työasioissa Tampereella ja sain kutsun jäädä istumaan iltaa R:n ja hänen vaimonsa Kaisan luokse. R:llä ja Kaisalla on puolikas paritalo etelään antavalla rinnetontilla, kiinnelaina sekä keittiössä erillinen liesisaareke, joten he ovat yleisimmillä mittareilla arvioituna onnellinen ja menestynyt perhe.

Keskimittainen ikuisuus sitten olin itse ihastunut Kaisaan ja onnistuinkin saamaan hänet kanssani ensin kerran elokuviin ja toisen kerran seuralaisekseni hyvän ystäväni R:n syntymäpäiville. Kaisa tuntui silloin täydelliseltä naiselta, sillä hänellä oli upea vaalea tukka, hän ei ollut liian älykäs ja hän nauroi äänekkäästi aivan mille tahansa, mitä mies vain keksi ääneen sanoa. Kaisa tietenkin ihastui juhlissa R:n, josta seikasta olin päiväkausia katkera heille molemmille.

Maailmankaikkeus on kuitenkin sillä lailla jännä paikka, että vaikka se hyvin harvoin antaa meille sitä, mitä siltä toivomme, niin se saattaakin antaa jotain paljon parempaa. Ainakin viimeiset reilut kymmenen vuotta olen ollut hyvin kiitollinen siitä, etten ole naimisissa naisen kanssa, joka ei ole liian älykäs ja joka nauraa äänekkäästi kaikelle, mitä mies vain keksii ääneen sanoa. R:stäkin on ajan kuluessa tullut kotioloissa varsin vähäpuheinen.

Rangaistukseksi siitä, että ohjasin nämä kaksi sielua toistensa riesaksi, minut määrättiin häihin bestmaniksi ja morsiusneidot pakottivat minut kannattelemaan seremonian ajan sormusta kyseistä tarkoitusta varten erikseen valmistetulla punaisella samettityynyllä. Ehdottaessani, että pitäisin sormusta taskussani omassa rasiassaan sain vastaani neljä kyynelehtivää naista, jotka syyttivät minua siitä, että halusin ehdoin tahdoin pilata morsiamen elämän kaikkein tärkeimmän hetken.

Kun katsoo häiden ympärille rakentunutta teollisuutta on helppo ymmärtää, miksi niin moni toivoo, että edes ulkoavaruudesta löytyisi älyllistä elämää. Sellaisen löytäminen on ihmiselle niin vaikeaa luultavasti siksi, että mikä tahansa älyllinen elämänmuoto tekisi varmasti kaikkensa välttääkseen yhteydenottoamme. Jos superälykäs, vihreä, viisilonkeroinen Zorg tiputettaisiin Wanhaan Satamaan keskelle Häämessuja se luultavasti keksisi teleporttauslaitteen kahdessa minuutissa ja siirtäisi itseään saman tien pari sataa valovuotta aivan mihin tahansa suuntaan.

Naisia ei tunnu edes erityisemmin häiritsevän se, että häärituaalit ovat peräisin naista alistavista perinteistä. Jos joku keksisi, että isän on morsianta luovutettaessa ojennettava myös todistus siitä, että morsian on yhä neitsyt tai vaihtoehtoisesti luovutettava sulhaselle kaksi lypsylehmää sakkona käytetystä tavarasta, internetin hääpalstoilla naiset keskustelisivat innosta puhkuen siitä, onko parempi ratkaisu teettää plastiikkakirurgilla uusi immenkalvo vai vuokrata seremoniaa varten lehmät. (vko 4 ennen häitä: morsiuspuvun 1. sovitus, kampaajan valinta, lehmien vuokraus)

On muutamia kansallisia kokemuksia, jotka yhdistävät lähes kaikki suomalaiset miehet toisiinsa: Rk 62, Jääkiekon MM-finaali 1995 sekä vaaleanpunaisten pahvisydänten (joissa nuoli ja sen päällä teksti ”Tiina + Jussi”) teippaaminen lyhtypylväisiin ojanpohjalla lakerikengissä seisten. Sitä kylttiä ei tietenkään kukaan näe lukea, kuin korkeintaan kahden metrin päästä, mutta eihän kyltti olekaan siellä ojassa opastusta varten vaan siksi, ettei morsiamen hyvin erityinen päivä vain millään tavalla eroaisi satojentuhansien muiden morsiamien hyvin erityisistä päivistä.

Me söimme keittiösaarekkeen ääressä Kaisan valmistamia erinomaisen maukkaita tapaksia, joimme tuliaiseksi tuomani pullon vuoden 2004 Cabreo Il Borgoa ja muistelimme menneitä. Häistä puhuttaessa kävi ilmi, että sormustyyny on vintillä tallessa toissakesäiseltä saunavihdalta näyttävän morsiuskimpun vieressä ja perheen tytär saisi käyttää sitä aikanaan omissa häissään (siis tyynyä, ei kimppua).

Ehdotin kyllä, että eikö äidiltä tai isoäidiltä peritty morsiuskimppukin voisi olla mainio uusi häätrendi. Aidosti 50-vuoden ikäisiltä näyttävien uusvanhojen puskien tekeminen antaisi varmaan kukkakaupoillekin ihan uudenlaisia haasteita. R oli kanssani samaa mieltä ja innostuimme kehittämään monia uusi hääperinteitä. Kaisa nauroi sydämellisesi miesten tyhmyyksille ja väitti ettemme koskaan pystyisi ymmärtämään.

Jos TV:stä ei tänä iltana tule mitään erityisen tärkeää, niin kysäisepä siipaltasi haluaisiko hän elää kanssasi myös seuraavassa elämässään, mikäli sellainen mahdollisuus tarjottaisiin. (Jos siippaa ei ole käytettävissä, voi sen sijaan vaikkapa lukea Milan Kunderan tuotantoa, josta tämä kysymyksen asettelu on lainattu.)

Minä kysyin sitä perjantai-iltana R:ltä ja Kaisalta ja sain aikaan perheriidan. R totesi ettei haluaisi ja sai Kaisan itkemään sitä, kuinka tunteeton R saattoi olla kaiken yhdessä koetun jälkeen. R puolustautui sanomalla, että oli luvannut uskollisuutta kuolemaan asti ja se saisi kyllä jumalauta riittää. Ei kai kukaan haluaisi olla ikuisesti kenenkään kanssa? Kieltäydyin itse ottamasta asiaan lainkaan kantaa, mutta olen kyllä taipuvainen R:n kannalle. Kestän itse vain hyvin harvoja ihmisiä muutamaa tuntia kauemmin, joten ikuisuus kuulostaa siihen nähden kohtuuttoman pitkältä ajalta.

Hieman maallisemman version keskustelusta voi joutua käymään, jos vaimo tai sen kaltainen henkilö kysyy mieheltä: ”Menisitkö uudelleen naimisiin, jos kuolisin.” Oikea vastaus ei tietenkään ole a) ”kyllä” tai b) ”en”, vaan salainen vaihtoehto c) ”En halua edes ajatella sellaista mahdollisuutta”. Jos vaimo jatkaa keskustelua, miehen kuuluu korostaa, että ajatus jonkun toisen naisen kanssa olemisesta missä tahansa tilanteessa tuntuu todella vieraalta (vaikka ajatus todellisuudessa kävi viimeksi miehen päässä tunti sitten naapurin upeapovisen rouvan kävellessä vastaan pihalla). Tämän jälkeen vaimon kuuluu sankarillisesti vaatia miestään leskeksi jäätyään jatkamaan elämäänsä ja etsimään itselleen uuden kumppanin. Miehen tulee suhtautua tähän tarjoukseen vastahakoisesti myöntyen, mutta todeta toivovansa, että saisi itse kuolla ensin.

Kokeillaanpa hieman vähemmän fataalia skenaariota: ”Jättäisitkö minut, jos lihoisin 20 kiloa? Jättäisitkö minut, jos halvaantuisin kaulasta alaspäin? Jättäisitkö minut, jos vajoaisin koomaan viideksi vuodeksi? Entä jos katoaisin ja palaisin yllättäen kymmenen vuotta myöhemmin? Jättäisitkö, jos olisin enää pelkkä ravintoliuoksessa lilluvat aivot? Jos tekisin henkirikoksen? Tulisin hulluksi?” Mikä on oikea vastaus?

Kysymykset vaikuttavat ehkä itsetunto-ongelmaisen kiusanteolta (mitä ne toki saattavat ollakin), mutta niiden takana on mielenkiintoinen kysymys siitä, kuka oikeastaan on se ihminen, johon menimme sitoutumaan. Kenelle me valamme vannoimme ja onko se ihminen tuo, joka tyhjentää keittiössä tiskikonetta ja kyselee samalla minulta kysymyksiä joihin ei voi vastata oikein? Kuinka suuri muutos toisessa ihmisessä vapauttaa meidät antamastamme lupauksesta?

Kun nainen kysyy jotain tuollaista, nainen haluaa kuulla, että mies rakastaisi häntä uskollisesti joka tapauksessa. Että mikään yksittäinen muutos tai niiden yhdistelmä ei vähentäisi hänen rakkauttaan ja omistautumistaan tälle pyhälle suhteelle. Mutta jos muutamme yksitellen kaikki ihmisen ominaisuudet uusiin, onko kyseessä enää sama ihminen? Säilyykö rakkautemme kohde jonkinlaisena jatkuvuuden ideana vaikkei yhtään alkuperäistä osaa olisi enää jäljellä?

Jos haluaa selvitä tilanteesta helpolla, voi kertoa rakastavansa naisen sielua, joka ei missään tapauksessa muutu koskaan. Tai sitten voi kertoa rakastavansa yhteisiä muistoja ja kaikkea yhdessä rakennettua, jota ei enää voi ottaa pois vaikka intohimo suhteesta kuolikin jo Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana.

Ainakin ravintoliuoksessa lilluvien aivojen suhteen, mies ehkä järkeilee, että aivoille voisi syöttää väärää informaatiota ja antaa niiden kuvitella elämän jatkuvan entiseen malliin ja mies voi sitten fyysisessä maailmassa tehdä, mitä haluaa. Eikö se olisi kaikkien onnellisuuden maksimoiva ratkaisu tuossa tapauksessa? Tätäkään vastausvaihtoehtoa ei ole suositeltavaa pohtia ääneen.

Panostavatko naiset kaikkensa hääpäivään siksi, että tietävät sen olevan viimeinen mahdollisuus täydelliseen hetkeen? Että minään toisena päivänä avioliiton aikana, he eivät enää pysty käsikirjoittamaan kaikkea omien oikkujensa mukaiseksi, vaan koko loppuelämä tulisi olemaan yhtä päättymätöntä kompromissien, pettymysten ja luopumisen ketjua? Että pahimmassa tapauksessa heistä todella tulee hillopurkkiin säilötty mieli, jolle kerrotaan käsikirjoitettua tarinaa samaan aikaan, kun muut elävät todellista elämää oikeassa maailmassa?

Eikö olisi paljon onnellisempaa, että avioliiton surkeimpanakin hetkenä voisi lohduttautua sillä, että edes hääpäivänä kaikki tapahtui oikeasti eikä kyseessä ollutkaan loppuelämän mittaisen kuvaelman ensimmäisen näytös? Ja että se elämän kaikkein tärkein päivä saattaa yhä olla edessäpäin?

R ja Kaisa saivat onneksi asiansa ainakin yhdeksi illaksi sovittua ja löysimme uudelleen hetkeksi kadottamamme tunnelman kepeyden. Kaisa oli sitä mieltä, että minä tarvitsisin itselleni uuden naisen ja sanoi tuntevansa juuri sopivan päiväkodin johtajattaren. Totesin ettei ollut mitään järkeä ostaa kokonaista lehmää vain siksi, että halusi aamuisin maitoa kahviinsa. Kaisa nauroi jälleen ihanan päätöntä nauruaan ja ikävä hetki oli unohdettu.

X