Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 25. Epäkirjailijan joulu (14/100)

Teksti:
Teppo M
VC

Lienee syytä lisätä yksi rasti elinkautissellinsä seinään, kun saa lukea yllättäviä uutisia itsestään aamun lehdestä. Helsingin Sanomat ennakoi vuoden viimeisenä sunnuntaina tulevaa kertomalla, että ”Sata naista”-blogi julkaistaan ensi syksynä kirjana.

Pitäisikö tällainen uutinen sitten myöntää, kieltää vai vaieta? Kun ei osaa valita, voi aina keksiä uusia vaihtoehtoja. Tähän tapaan.

Lehti ojensi samalla auttavan kätensä niille lukijoilleni, jotka eivät saa öisin unta miettiessään, mihin kirjallisuuden lajiin tämäkin höttö pitäisi lokeroida. Blogi on tietysti blogi, mutta kirjallisena teoksena kyseessä on epäkirja vähän samaan tapaan kuin Jouni Paakkisen ”Yhdeksänmetrinen maasika”, Susanna Sievisen ”Prinsessa ja puoli valtakuntaa” tai Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä”.

Epäkirjalla on jalo tehtävä, sillä epäkirjojen mammuttimaisilla tuotoilla rahoitetaan kaikkien puusta lapsena väärä pää edellä tippuneiden hippien keulivien runoruunien jalo tuotanto. Runohan on taidemuoto, jossa yksinkertainen asia sanotaan pitkästi antamalla samaan aikaan päinvastainen vaikutelma, että teksti sanookin mahdottoman paljon hyvin tiiviisti. Esimerkki: Sen sijaan, että sanot vaimollesi ulkona olevan masentavan pimeää, huokaise syvällisesti, heitä armaallesi kärsivä katse ja lausahda:

auringon varjo nippuna sylissäni
valon kirvellessä silmiä
pelloista nousevat mustat ruusut
eikä edes saatanaa ole

(Teoksesta ”Sinun vuoksesi – minun luodekseni”, Teppo M, 2008)

Kirjoitetussa muodossa taiteellista vaikutelmaa voi lisätä sisentämällä yhtä riviä hieman ja toistamalla ensimmäisen rivin uudestaan runon lopussa. Varo loppusointuja tyyliin: ”on niin kauhean pimeä, voi voi! Vain helmipöllön ääni kimeä, soi soi.” Niillä kun ei kostu pilde ellei ole Oscar Wilde. (Ja kyllä, olen tietoinen siitä, ettei helmipöllön puputtava ääni ole erityisen kimeä ja ettei sitä juuri kuule kaamosaikaan. Asiavirhe on vain lisäämässä taiteellista vaikutelmaa.)

Suurista kansallisista taideteoksista puheenollen joulusatuni Horus-viittaus herätti kummastusta. Peruskoulun historian tunneilla korvansa auki pitäneethän toki muistavat Egyptin auringonjumalan olleen nimeltään Ra. Horus-vauva ei kuitenkaan päässyt satuun vahingossa, sillä Horuksen ja Ran välinen yhteys on hyvin kiinteä ja mielenkiintoinen. Näiden jumalien ominaisuudet ovat siinä määrin yhtenevät, että niitä on välillä jopa vaikea erottaa toisistaan Egyptin mytologiassa. Kaiken kaikkiaankin auringon jumalia ja aurinkomyyttejä oli Egyptissä muitakin, kuin mitä historian opettaja tuli maininneeksi.

Horus on kuitenkin joulusadun kannalta mielenkiintoisempi valinta, sillä Horus on vielä Ratakin suuremman jumalan, Osiriksen, neitseellisesti syntynyt poika, jonka Isis-äitiä palvottiin suurena äitijumalana. Faaraot taas edustivat maan päällä useimmiten nimenomaan Horusta varsin samaan tapaan kuin paavit myöhemmin erästä toista neitseellisesti syntynyttä jumalan poikaa. Sen sijaan joulusadussa (kuten myös kommenteissa mainitussa Zeitgeist-elokuvassa) on toki paljon muita väitteitä, jotka eivät välttämättä kestä kovin kriittistä tarkastelua.

Oma jouluaattoni ei ollut aivan niin tapahtumaköyhä, kuin mitä aattoaamuna ennakoin. Olen silloin tällöin hoitanut lähipiirin tilaisuuksissa joulupukin virkaa, johon hommaan minua kai on pyydetty lähinnä siksi, että lapset yleensä pelkäävät minua ilman naamariakin. Tällä kertaa minut oli ylipuhuttu säikyttelemään tuttavaperheen lapsia Oulunkylään seassa 7-vuotias kummipoikani. Illan pimennyttyä vedin siis pukin nutun niskaani, mutta tingin sen verran autenttisuudesta, että istuin porontaljan sijaan sähkölämmitteiselle penkille ja Petterin sijasta valjastin rekeni eteen 185 italialaista lämminveristä. Sen minkä pulkka ehkä voittaa tunnelmassa, ottaa Alfa Romeo kyllä takaisin ajo-ominaisuuksissa. Matkalla keskustasta Oulunkylään laskin vastaani tulleen ainakin parikymmentä joulupukkia, joista yllättävän iso osa istui jo tässä vaiheessa iltaa taksin takapenkillä.

Pukkitouhu meni uskoakseni suurin piirtein niin kuin kaikissa muissakin perheissä. Lapset tuijottelivat lahjasäkkiä uteliaina sohvan takaa, aikuiset kyselivät pukilta tyhmiä samalla vajaaälyisille tarkoitetulla äänensävyllä, millä he puhuvat muille huonokuuloisille vanhuksille: ”Kuinkas monta paikkaa pukilla on vielä tänään kierrettävänä?”, ”Voi voi, kuinkas pukilla on noin paljon lahjoja mukana!” ja ”Haluaisiko Hilma-täti istua tänne sohvalle!”

Alkulämmittelyn jälkeen reippaimmat paikalla olevista äideistä laulavat pukille kaikkien teeskennellessä, että ääni kuuluukin itseasiassa paidanhelmaansa järsivistä tenavista ja pukki tuo suomalaisen kesäteatterin talven keskelle samaistumalla 300-vuotta vanhan ukon rooliin, jota hieman väsyttää kiertää muutama sata miljoonaa taloa yhden yön aikana.

Jaoin yhden säkillisen lahjoja malliksi, jonka jälkeen pukki armahdettiin jälleen matkaan, vaikka kymmenkunta muovikassillista joulumieltä vielä odottikin saajiaan. Eteisessä sain mukaani palkkioksi pullon 12 vuotiasta Glenfiddichiä (mitä osasin odottaa) ja yhden kappaleen 40-vuotiasta perheen äidin siskoa (mikä tuli yllätyksenä). Kummipoikani täti tarvitsi kyydin kotiinsa keskustaan ja kun julkisetkaan eivät enää kulkeneet niin täti oli päättänyt liftata pukin kyytiin.

Emme olleet Raijan kanssa varsinaisesti tuttavia keskenämme, mutta sen verran usein olimme jo osallistuneet samoille syntymäpäiväkutsuille, että tiesimme toki toisemme aivan hyvin. Olimme kumpikin uussinkkuja, joita joulun vietto sukulaisten nurkissa ei tarpeeksi innostanut ja huomasimme pian, että meillä oli paljonkin yhteistä.

Raija-täti kertoi osoitteekseen kadun Kalliosta, joka oli aivan liian lähellä, jotta ehtisin saada kutsun sisälle.

– Mitäs jos ajettaisiin kiertotietä? partansa takapenkillä heittänyt joulupukki kysyi muutaman kilometrin jälkeen.
– Ihanaa, ajetaan vaikka koko yö, täti vastasi ja ojenteli ohuihin sukkiin verhottuja jalkojaan Alfan lämminilmapuhaltimelle. (Vihje: muista aina alalämpö, kun saat talvella hametta käyttävän naisen autoosi. Jos naisen jalkoja palelee, mikään ei suju toivotulla tavalla.)

Niinpä sitten ajoimme jouluyönä ristiin rastiin Suomen kauneimman kaupungin katuja ja kerroimme toisillemme tarinoita menneistä jouluistamme sekä menneistä perheistämme. Kaivopuistosta ajoimme lopulta rantoja pitkin Hietaniemeen, jossa teimme pienen kävelylenkin hautausmaalle ja bongailimme kuolleita julkkiksia. (Pukin tamineet jätin siinä vaiheessa autoon.)

Kun sitten lopulta ajoimme kohti Kalliota, kummitäti kysyi jo ennen Pitkäsiltaa, haluaisiko joulupukki tulla käymään kylässä myös hänen luonaan.

– Jaa-a, ollaankos sitä oltu kilttejä, minä kysyin.
– Aivan liiankin kilttejä, kummitäti vakuutti.

Sinä yönä joulupukki sitten sai hieman enemmänkin kuin vain suukon. Olen aivan varma, että joka päivä oppii jotain uutta, jos vain ymmärtää huomata, mitä se milloinkin on. Joulukuun 24. päivänä 2007 minä opin, ettei suuseksin antamisesta tule mitään joulupukin parta päällä, mutta muuten asu sopii seksileikkeihin vähintään yhtä hyvin kuin lasten viihdyttämiseenkin.

Tapaninpäivänä vierailin sitten perinteisessä glögitilaisuudessa kummipoikani perheen luona tällä kertaa omana itsenäni. Raija oli myös paikalla ja suhtautui minuun huojennuksekseni aivan samalla tavoin kuin ennenkin. Sen sijaan perheen isä, ystäväni H, laukoi illan aikana siihen tahtiin pukki-vitsejä, ettei juuri jäänyt tulkinnan varaa siitä, kuinka avoin keskusteluyhteys sekä sisaruksilla että avioparilla oli (mikä on tietysti aina hieno asia).

Lukiessani kummipojalle iltasaduksi Tatupatutestejä, lapsi päätti uskoutua minulle tärkeästä asiasta.

– Minä kyllä huomasin, että pukilla oli naamari.
– Oliko, minä kysyin. – Miksi ihmeessä?
– No kun se ei ollut oikea tietysti, poika vastasi ja oli sitten hetken hiljaa. – Ei pukkia oikeasti ole edes olemassa.
– Eikö? Kyllä minä ainakin uskon, että on.

Lapsi katsoi minua epäuskoisesti.

– Eihän aikuiset usko joulupukkiin!
– Ai, miksi eivät? minä kysyin.
– No kun aikuiset tietää kaikki asiat.

Minulla oli vaikeuksia päättää, kumpi olisi suurempi vääryys: uskotella lapselle, että joulupukki todella on olemassa vai paljastaa, etteivät aikuiset loppujen lopuksi tiedä juuri mitään.

– Sitä paitsi minä olen nähnyt tänä jouluna ainakin kolme pukkia ja ne oli kaikki ihan erilaisia. Jos pukki olisi oikea, se olisi joka kerta samanlainen, poika julisti.
– Vai niin. Olivatko ne edes mukavia?
– Yksi oli. Kaksi oli ihan huonoja.

Olisin tietysti voinut kertoa, että jokainen meistä rakentaa ympärilleen oman maailmansa valitsemalla siihen asiat, joihin haluaa uskoa. Että kuorrutamme joka tapauksessa läheisemme (itsestämme puhumattakaan) ominaisuuksilla, joita heillä ei todellisuudessa ole, muistamme menneen erilaisena kuin se oikeasti tapahtui ja uskomme että Keynes on oikeassa (tai vaihtoehtoisesti että Keynes on väärässä) ymmärtämättä, ettei oma fantasiamaailmamme muutu sen todemmaksi sillä, mitä mieltä olemme Keynesin fantasiamaailmasta.

Joskus kauan sitten kävin sisäistä taistelua kauneuden ja totuuden välillä. Kummasta suostuisin luopumaan ristiriitatilanteessa? Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei valintaa voi tehdä, sillä käsitteet eivät sijaitse lainkaan samalla tasolla. Totuudella on aina oma itseisarvollinen kauneutensa ja sillä se taistelee sadun kauneutta vastaan. Ei sen enemmällä – eikä sen vähemmällä. Kauneus ratkaisee siis aina ja väistämättä. Joudumme päättämään vain sen, kuinka paljon kauneutta totuuden itseisarvo sisältää.

Tietenkään niin ei voi sanoa lapselle. Useimmat aikuisetkaan eivät kestä totuutta totuudesta itsestään, vaan korvaavat sen kauniilla sadulla, jonka mukaan heidän maailmankuvansa on tosi ja keskimäärin objektiivinen.

– Tiedätkös, minäkin lakkasin uskomasta joulupukkiin sinun ikäisenä, sanoin. – Ja minulla meni sen jälkeen vuosikausia opetella uskomaan pukkiin uudestaan.
– Miksi sinä sitten halusit uskoa? lapsi kysyi.
– Kai minusta vain oli paljon hauskempaa uskoa, että pukki on totta kuin ettei hän ole.

Poika mietti asiaa hetken.

– Niin kyllä minustakin, hän lopulta vastasi. – Pukilla on varmaan naamari siksi, ettei kukaan saisi tietää, kuka hän oikeasti on.
– Niin minäkin luulen, vastasin.

X