Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 29. Aikaan Neuvostoliiton (17/100)

Teksti:
Teppo M
VC

Teini-ikäisen pojan normaaliin kehitykseen kuuluu tyttö, jonka poven antama epämääräinen lupaus yksin riittää syyksi elää nuo helvetilliset vuodet läpi, sillä itkusekaisella tuskalla, mikä niiden läpielämiseksi tuntuu olevan tarpeellista. Tuo täydellisyyttä ja liian ohutta puuvillaa hipova povi, joka lupaa, että aikuisuudessa saattaa sittenkin olla jotain kaiken vaivan arvoista tavoitella.

Tavoittamatonhan se povi toki on, koska sitä pääsee puristelemaan vain se kolme vuotta vanhempi Escortin-paskaansa koulun pihassa iltaisin huudattava Mika ja tavoittamattomaksi myös jää, sillä Mikan nikotiinille haisevien sormien ja Maan paperille haisevan putoamiskiihtyvyysvakion jäljiltä tissit eivät ole enää entisellään sitten, kun meidän vuoromme on niille hikiset kämmenemme laskea.

Minun tapauksessani tytön nimi oli Riikka. Riikka oli suosittu, minä olin parhaimmillani vain olemassa. Riikka pystyi saamaan luokan poikien lisäksi myös miesopettajat sekoamaan sanoissaan hengittämällä kiihkeästi keuhkojensa yläkolmanneksella. Minulla oli kymppi pitkässä matematiikassa ja makuuhuoneen seinällä juliste prinsessa Leiasta. Olin tavannut Riikan kerran luokkakokouksessa noin kymmenen vuotta sitten, kunnes hän yhtäkkiä ilmestyi viereeni viikko sitten lauantaina Teatterin baaritiskillä.

Illan aikana olin sitä ennen saanut muistikirjaani kaksi puhelinnumeroa joiden suhteen en kuitenkaan asettanut suuria toiveita. Jos kuvio ei tunnu etenevän tarpeeksi nopeasti, pyydän yleensä numeroa ja katoan paikalta johonkin pätevän tuntuiseen verukkeeseen vedoten. Nainen, joka ei muuten olisi antanut, saattaa tulla katumapäälle huomatessaan ettei olekaan korvaamaton ja se mahdollisuus on osoittautunut yhden puhelinsoiton arvoiseksi tarkistaa. Ei kovin suurella odotusarvolla, mutta kuitenkin.

Kello lähestyessä yhtä viina alkoi maistua suussani yhä enemmän selluloosalta ja yhä vähemmän siltä, miltä se lentoyhtiöiden asiakaslehtien mainoksissa näyttää. Harkitsin jälleen luovuttamista ja kotiin yksin palaamista, kun vieressäni juomaa tilannut Riikka huomasi minut, tunnisti, tervehti ja katsoi pidempään silmiin kuin lukiovuosien aikana yhteensä.

– Hei! Ei ole totta, sinäkö se olet? Riikka kiljaisi eikä todennäköisesti muistanut nimeäni.
– Toivottavasti, minä vastasin ja katsoin naista uteliaasti. – Riippuu siitä, kenet haluaisit minun olevan.

Myönnettäköön. Se oli mitättömästä pojasta hieman vähemmän mitättömäksi mieheksi kasvaneen mitättömän pojan pikkumaisuutta. Automaattinen reaktioni oli ilmeisesti halu viedä teiniprinsessalta se itsestäänselvyys, että kaikki väistämättä tuntisivat hänet. Tarkemmin katsottuna teiniprinsessa oli kuitenkin jo kauan sitten rangaistuksensa kärsinyt muuttumalla aivan tavalliseksi keski-ikäiseksi naiseksi.

Riikka säikähti. Hän seisoi siinä suu auki miettimässä kuinka vastaisi paljastamatta ettei muista nimeäni. Idiootti, minä ajattelin, mutten ollut aivan varma kumpaa sillä tarkoitin ja niin minä päätin armahtaa hänet. Ai, mutta Riikka se ja se. Sieltä ja sieltä. Jopas nyt sentään jotakin!

– Aivan, eikö maailma sitten olekin pieni? Riikka vastasi helpottuneena.
– Joko niin, tai sitten me olemme kovin isoja.
– Ai, vastasi Riikka pettyneenä.

Ilmeestä päätellen Riikka oletti minun väittäneen häntä lihavaksi (mitä hän ei todellakaan ollut). Pitäisikö minun yrittää korjata tilanne? Ei missään tapauksessa! Jos nainen olettaa, että häntä on pidetty lihavana, mikään mitä mies sanoo ei voi parantaa tilannetta. Niille, joilla ei ole tapana pysähtyä lukemaan tärkeitä lauseita kahdesti, kirjoitan sen tähän uudestaan: Jos nainen olettaa, että häntä on pidetty lihavana, mikään mitä mies sanoo ei voi parantaa tilannetta. Jo pelkästään yksinkertainen korjausyritys: ”en tietenkään tarkoita, että olisit lihava” vain vahvistaa lopullisesti naisen epäilyksen siitä, että päinvastoin juuri lihavana mies häntä pitää, sillä miksi mies muuten sanoisi, ettei pidä häntä lihavana?

Kymmenen vuotta itseäni nuorempi Teppo M. olisi yrittänyt selittää, ettei tarkoittanut sanoa mitään naisen absoluuttisesta koosta, vaan tarkoitus oli vain viattomasti huomauttaa, että satunnainen tapaaminen todisti naisen olevan yllättävän iso suhteessa maailman kokoon. Esimerkiksi Jupiterin tilavuuteen verrattuna nainen sen sijaan väistämättä olisi paljon pienempi. Vaaditaankin useiden kymmenien vuosien elämänkokemus opettamaan, että naisen massan vertaaminen mihinkään astronomiseen yksikköön ei ole hyväksi, vaikka tarkoitus olisi kuinka jalo ja logiikka kirkas.

Jätimme siis yhteisymmärryksessä kokokeskustelun taaksemme ja päivittelimme sen sijaan ajan kulumista (vaarallinen aihe tosin sekin). Kävi ilmi, että Mikasta oli tullut ensin Riikan aviomies, sittemmin Riikan lasten isä ja pian sen jälkeen Riikan entinen mies. Sinä aikana Mika oli lisäksi vaihtanut Escortin Focukseen ja menettänyt suurimman osan hiuksistaan.

Riikka pyysi minut pöytäänsä, jossa istui kaksi hänen ystävätärtään sekä kaksi miestä, joiden suunnitelmiin en tuntunut lainkaan sopivan. Riikka esitteli minut ystävilleen, muttei miehille, joten oletin ettei heistä tarvitsisi välittää. Olin väärässä.

Yleinen harhaluulo miesten keskuudessa on, että naisen saadakseen on naiselle osoitettava olevansa muita tarjolla olevia miehiä parempi. Tämä on vaarallista harhaoppia, joka yhteiskunnan pitäisi oikaista poikien terveysopin tunneilla peruskoulussa tai viimeistään armeijassa. Naiset valitsevat miehen, josta muut miehet pitävät ja jota muut miehet kunnioittavat. Tämä on naisilta niin loogista toimintaa, että sen sinällään pitäisi oikeastaan laittaa koko teoria kyseenalaiseksi.

Jos nainen haluaa itse valita pätevimmän miehen, hänen pitäisi ensin opetella vähintään perustiedot metsänhoidosta, ampuma-aseista, kilpaa ajamisesta, purjehduksesta, lähitaistelulajeista, metsäleireistä, polttomoottoreista, väkijuomien tislaamisesta, kodin viihdekeskuksista, arvopaperisijoittamisesta, kiinteistösijoittamisesta, talonrakennustekniikasta sekä kaikista muista niistä lukemattomista aiheista, jotka 85% suomalaisista miehistä hallitsee keskivertoa suomalaista miestä paremmin. Paljon helpompaa on vain ottaa mies, josta muut miehet tuntuvat pitävän ja olettaa aivan oikein, että kyseinen mies todennäköisesti hallitsee hommansa.

Jos seurueessa siis on sekä miehiä että naisia, kaikkein tärkeintä on saada seurueen miesten hyväksyntä. Naisten mielenkiinto seuraa automaattisesti. Tässä tapauksessa tilanne oli kuitenkin hieman ongelmallinen, sillä nämä otsatöyhtöiset miehet pikkutakeissaan eivät kuuluneet naisten kanssa samaan seurueeseen, vaan olivat paikalla samoin tavoittein kuin minäkin.

Miehet esittelivät juuri pyrstösulkiaan kilpailemalla kiivaasti siitä, kumpi tiesi enemmän viskeistä. Yritin keskittyä Riikan elämän vaiheisiin eläytymiseen ja pysytellä erossa viskikeskustelusta vaikka sydämeen sattuikin kuulla ensin Bushmillsia väitettävän skottilaiseksi ja pian sen jälkeen Jack Daniel’sia bourboniksi. Pöydän naiset olivat silminnähden ikävystyneitä aiheeseen.

– Hei kaveri, huusi mies harmaassa pikkutakissa ja tönäisi minua käsivarteen.
– No mitä? minä kysyin.
– Oletkos sä viskimiehiä?
– Tokihan minä. Aina silloin tällöin.
– Jäitä vai kokista, siniharmaatakkinen kysyi kiero katse silmissään.
– Eikös ne väitä, että se pitäisi juoda huoneenlämpöisenä ja lisätä vain hieman huoneenlämpöistä vettä, mutta kyllä minä usein omani jäillä otan, minä vastasin ja käännyin taas Riikan puoleen.
– Lämpimänhän se pitäisi juu, totesi siniharmaatakkinen.
– Vaikka kyllä minäkin jäillä aina välillä, jatkoi harmaatakkinen.
– Jäillä minäkin aina silloin tällöin, myönsi siniharmaatakkinen.

En tiedä saivatko miehet illan aikana selville, kumpi heistä loppujen lopuksi on kovempi karju, mutta sen voin vaikka vannoa, että he poistuivat ravintolasta aikanaan ihan kahdestaan. Heidän keskinäinen moniottelunsa oli ehtinyt jo maratonin juoksemiseen asti, kun noin tuntia myöhemmin Riikka itki olkaani vasten sitä, ettei ole koskaan uskaltanut toteuttaa unelmaansa ja opiskella kulttuurituottajaksi, koska Mikan mielestä se ei ollut mikään ammatti, eikä heidän perheellä ollut sellaiseen varaa.

– Kyllä neljä tuntia on ihan kohtuullinen tavoite ensimmäiselle maratonille, sanoi mies harmaassa pikkutakissa.
– On on… Kyllä minäkin olen katsonut just semmoista harjoitusohjelmaa, jolla pääsisi sen neljä tuntia, vaikka olen minä miettinyt sitten, että kolmea ja puoltakin voisi lähteä hakemaan, vastasi mies siniharmaassa pikkutakissa.
– Jos kerran juoksee niin tosissaan sitten. Kolme ja puoli on hyvä. Alle kolmeen on kuitenkin tosi rankaa päästä ensimmäisellä yrityksellä.
– Kolmea ja viittätoista korkeintaan voisi ajatella…
– Niin, sitä kyllä vielä voisi ajatella!
– Hei kaveri, harmaatakkinen kysyi minulta. – Oletkos sinä maratonmiehiä?
– Ei minusta varmaan olisi sellaiseen, minä vastasin.
– Hah! ilahtui siniharmaatakkinen.

Vakuutin Riikalle, että kaikki olisi edelleen hänelle mahdollista ja ehdotin, että hän aloittaisi uuden sivun elämässään lähtemällä luokseni kuuntelemaan Anoukin tuotantoa. Riikka vastasi kyllä ja minä kiitin lähtiessämme pikkutakkimiehiä mielenkiintoisista keskusteluista.

Riikan saaminen sänkyyni nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli lähes surullinen kokemus. Kaikkein varhaisimpien fantasioideni yliluonnollisen haluttava vartalo oli kadonnut ajan pakosarjaan (jos se nyt koskaan tässä maailmassa oli käynytkään) ja tilalle oli jäänyt pelkkä kuolevainen ihminen raskausarpineen, hieman liian suurine nännipihoineen ja dekolteen näppylöineen. Ei se seksiä huonontanut, päinvastoin, mutta olisin minä tuon kokemuksen silti milloin tahansa vaihtanut siihen surkean kömpelöön ja osaamattomaan räpellykseen, johon olisin 17-vuotiaana pystynyt, kun vielä uskoin, että täydellistä on olemassa ja taivas ruotsin tunnilla vain kädenojennuksen päässä (18/100).

X