Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 34. Sanasta lihaksi (22/100)

Teksti:
Teppo M
VC

Ehkäpä näin kevään kunniaksi voisin vähän kaivella myös lukij(!)oiltani tullutta palautetta. Edellinen kirjoitukseni herätti ainakin yhdessä lähestulkoon puolikkaan fysiikan abron suorittaneessa myötähäpeää sillä perusteella, että kirjoitin asiasta liian yksinkertaisesti. Pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa, mutta totuus on, että asiat ovat yksinkertaista. Fysiikka, naiset, elämä, maailmanrauha… kaikki loppujen lopuksi erittäin yksinkertaisia asioita. Jos kysymykseen ei ole olemassa yksinkertaista vastausta, kysymys on asetettu väärin.

Koska yksinkertaistaminen ei kuitenkaan ole helppoa, tyydymme jatkuvasti monimutkaisiin ratkaisuihin ja syytämme sitten maailmankaikkeutta monimutkaisuudesta vain, koska emme kestä katsoa silmiin sitä totuutta, että oma ymmärryksemme ei riitä tavoittamaan totuuden yksinkertaisuutta. Lainaan itseäni suurempaa ajattelijaa, koska omat kykyni eivät riittäisi asian sanomiseen näin yksinkertaisesti: ”Yksinkertaista aina niin paljon kuin mahdollista, mutta älä yhtään enempää. ” (*)

Toinen negatiivisen palautetta aiheuttanut asia on, että olen alkanut toistaa itsenäni, mikä on luonnollisesti itsestäänselvyys. Olen toistanut itseäni jo noin kolmannesta postista lähtien. Kuinka voisin olla toistamatta? Olenhan kirjoittanut jo kauan aikaa sitten kaiken sen, mitä tästä aiheesta voi ylipäänsä sanoa ja kaiken sen on myös sanonut joku muu ennen minua. Eiväthän ihmiset edes halua kuulla mitään oleellisesti uutta. On paljon mukavampaa kuulla se sama tuttu juttu aina uudestaan. Poika tapaa tytön ja hyvä kohtaa pahan. Se on blues-kaava. Se on noin 1,618. Ihminen on sairaalloisen kiinnostunut yhä uudelleen toistuvista rakenteista. Aina ja kaikkialla.

Esiinnyin ensimmäistä kertaa nimimerkilläni omana itsenäni tavatessani Marjukan pari viikkoa sitten Hyvinkään Obelixissa. Tilanne oli kaiken kaikkiaan omituinen. Olen tähän asti pitänyt Teppo M:ää itseäni vähäpätöisempänä ihmisenä, mutta nyt yhtäkkiä jouduin kantamaan sellaisia odotuksia, joita oma sinänsä varsin erinomainen itseni ei olisi koskaan saanut aikaiseksi.

Tervehdimme, tutkimme toisiamme uteliaina ja yritimme vakuuttaa itsellemme, ettemme olleet pettyneitä. Vain täysin mielikuvitukseton ja ikävystyttävä ihminen voi olla pettymättä sokkotreffeillä. Mehän emme koskaan muutenkaan kohtaa toista ihmistä sinänsä vain aina pelkästään hänestä rakentamamme kuvan. Kuvassa on pieniä palasia toisesta itsestään ja yleensä paljon suurempia omista odotuksistamme ja ongelmistamme. Vaikka tiedämme toisesta vain yksittäisiä tosiasioita, mielemme keksii omin päin loput samaan tapaan kuin se rakentaa yksittäisistä näköhavainnoista kokonaisen maiseman. Kun toinen ihminen sitten käyttäytyy eri tavoin kuin hänen kuvansa olisi käyttäytynyt, me petymme. Sokkotreffeillä tämä ilmiö korostuu tietysti aivan erityisesti.

Muutama viikko sitten minä siis vastasin viidelle minua talven aikana sähköpostitse lähestyneelle naiselle. Kysehän oli periaatteellisen päätöksen nielemisestä, mutta onneksi minulla on sellaisesta kokemusta. Aivan vaivaton päätös ei kuitenkaan ollut, sillä kohtaisin ensimmäistä kertaa jonkun ulkopuolisen omalla nimimerkilläni. Vaikken lehtiä kiinnostakaan, en voinut olla pohtimatta kuinka järkevää se olisi?

Ensi töikseni kävin hankkimassa itselleni prepaid-liittymän ja asensin sen vanhaan kännykkääni. Tunsin hämmentävää yhteenkuuluvuutta kaikkein sutenöörien, ruohokauppiaiden ja salarakkaiden kanssa. Ehkäpä minun pitäisi myös kasvattaa parta, hankkia uudet aurinkolasit ja tunkea vanutuppoja poskiin. Nojaa, ehkä ei.

Kolmesta vastanneesta kaksi vaikutti kiinnostavalta. Kolmas kirjoitti pitkän kirjeen, josta vasta toiselle lukukerralla ymmärsin, ettei siinä sanottu mitään. Kirje oli kuin ylipitkä puhelu, jota toinen osapuoli yrittää väkisin pitää vielä kauan säädyllisen keston jälkeenkin elossa.

Kaksi muuta sen sijaan vaikuttivat niin kiinnostuneilta kohtaamaan melkein-julkkis-bloggaajan, että pakko kai niitä sitten olisi kokeilla. Marjukan kanssa sovimme tapaamisen heti seuraavalle viikolle. Olimme tietysti molemmat uteliaita. Minua kiinnosti se, kuka lukee blogiani ja miksi sekä miksi ihmeessä hän haluaa muuttaa kokemuksensa lihaksi. Eihän ollut mitään syytä olettaa, että itse kokemus olisi lähimainkaan tyydyttävä verrattuna ajatukseen kokemuksesta.

Marjukkaa kiinnosti taas… Niin, minä en ymmärtänyt mikä, mutta ilmiselvästi jokin nyt kuitenkin. Siinä me nyt siis seisoimme ja yritimme kovasti oivaltaa toisistamme jotain oleellista.

– Kohta on jo liian myöhäistä sanoa, että minä olen komeampi kuin luulit, minä lopulta sanoin.
– Ei, kyllä minä osasin odottaa, että olet, Marjukka huomautti nopeasti.
– Hmm… älykäs nainen.
– Ei vaimoainesta?
– Ei missään tapauksessa, minä nauroin ja lähes kiusalliseksi muuttunut hetki oli ohi.

Kun hetken päästä istuimme tilattuamme pöydässä, olimme jo löytäneet leppoisan rennon tavan olla yhdessä. Marjukka halusi tietenkin tietää, mikä osa blogista on totta ja mikä keksittyä. Kaikki tuntuvat haluavan.

– Minä en vieläkään ymmärrä, mitä merkitystä sillä on, minä valitin.
– Kai minä vain olen utelias, Marjukka vastasi.
– No, jos me kerran mennään sänkyyn asti, niin voit lukea, mitä minä sinusta kirjoitan ja tehdä omat johtopäätöksesi.
– Tosiaan. Mutta et sitten hauku minua lahnaksi sängyssä tai mitään sellaista, Marjukka varoitti ja maiskutti puhuessaan nieriää.
– Oletko sinä lahna sängyssä?
– En tietenkään!
– Miksi minä sitten niin väittäisin?
– Äh, kyllä sinä ymmärrät. Puhut nätisti. Sanot, että minulla on kaunis hymy ja valkoisena hohtavat hampaat, Marjukka ohjeisti ja hymyili kauniisti hohtavilla hampaillaan.

Pala jotain, joka oli vielä hetki sitten ollut lautasella, oli jäänyt jumiin Marjukan kirkkaan valkoisten etuhampaiden väliin. Marjukka uhkasi kostaa, jos puhuisit hänestä rumasti ja väittää kommenteissa minua huonoksi rakastajaksi. Vakuutin, että hänellä olisi täysi vapaus tehdä niin.

– Tai sitten, jos olet oikein kiltti, niin minä voinkin kehua sinua siellä, Marjukka vihjaili.
– Minua saa aivan vapaasti pitää hyvänä tai huonona. Sillä ei kertakaikkiaan ole suurtakaan merkitystä.
– Äh, älä ole tuollainen itsetärkeä paska!

Ruoan jälkeen siirryimme suoraan Marjukan asunnolle. Nainen katosi vaihtamaan jotain sopivampaa ja minä kävin läpi hänen CD-torninsa. Hectoria, Karjalaista, Eppuja, Alankoja ja Juicea… Olin löytänyt Hyvinkään suomipop keskittymän. Valikoima oli erinomainen pimeyden tuijotteluun ikkunasta aamuöisinä laskuhumalan tunteina, mutta suomirockin tahtiin ei kertakaikkiaan voi rakastella. Suihinotto ja Pelle Miljoona voisi toimia, mutta silloinkin olisi varmempaa olla pilvessä. Moottoritie on kuuma, beibi, mutta jos ehtisit vetää poskeen nopeasti, niin se olisi kyllä ihan jees.

Marjukka ei ollut sängyssä lainkaan lahnamainen, mutta siritti sen sijaan orgasmin jälkeen heinäsirkkamaisesti. En ymmärtänyt kuinka hän ylipäänsä tuotti äänen ja ihmettelin mahtoiko Marjukka itse edes kuulla sitä. Lopulta siritys sitten hiipui pois. Minun teki melkein mieli uusintaa ihan vain kuullakseni ääneen uudestaan. Mutta vain melkein. (23/100)

Marjukka halusi välttämättä keittää vielä kahvit ennen kuin lähtisin.

– Monesko minä nyt sitten olen, Marjukka kysyi kantaessaan pöytään kaksi eri parin mukia.
– Hmm… kahdeskymmeneskolmas kai, minä vastasin.
– Kyllä sinulle kiire tulee sitten.
– Niinpä kai. Minkäs tuolle voi…

Marjukka sekoitteli kahviaan mietteliäänä.

– Onko se tällaista sulla koko ajan?
– Millaista?
– Siis tällä lailla ihan tavallista vain.
– Sinä odotit enemmän?
– Älä nyt loukkaannu, sinä olit ihan hyvä… mutta jotenkin minä luulin, että se tuntuisi jotenkin… enemmän seikkailulta. Tai sadulta. Tai jotain…

Ulkona oli pimeää. Ei ehkä aivan tarpeeksi pimeää Juicelle, mutta Karjalainen olisi toiminut jo. Jos asuisin itse Hyvinkäällä, kuuntelisin varmaan ihan samaa tavaraa. Kuinka voisin muutakaan?

– Tiedätkös, että minä olen kotoisin tällaiselta pieneltä radanvarsipaikalta, minä kysyin. – Omakotitalosta.
– Mistä minä sen olisin tiennyt?
– Lapsena vihasin lumitöitä talvella ja nurmikon ajoa kesällä ja nyt sitä on ikävä. Nurmikon tuoksua, lumen ääntä, hikistä paitaa, pakkasta. Ymmärrätkö?
– Hmm… en ole varma.
– Niin, ehkä sinä et tiedä… Mutta usko pois, satu syntyy kyllä sitten aikanaan. Tästäkin päivästä. Nyt minä lähden.

Autossa huomasin, että Supernova oli yrittänyt jälleen soittaa minulle. Nyt jo kolmantena päivänä peräkkäin. En ollut erityisesti vältellyt vastaamasta, mutta en toisaalta ollut soittanut takaisinkaan. Supernova oli lähetellyt jotain viestejä silloin aikanaan ja vaikka olinkin jotenkin kelvottomalla tavalla tyytyväinen itseeni niiden vuoksi, en oikein nähnyt syytä kuitenkaan vastata. Nainen oli jo ehtinyt unohtua ennen kuin palautui nyt takaisin mieleen. Kaipa hän yrittäisi soittaa taas uudestaan tai ainakin jättäisi viestin, jos oikein jotain asiaakin olisi, minä ajattelin. Moottoritie oli vielä kylmä, mutta ajaminen tuntui hyvältä. Teki mieli saada nastat pian pois auton alta.

Kello oli lähes yhdeksän kun tulin kotiin. Portailla istui odottamassa itkevä Supernova.

*) A. Einstein

X